Raskasta se on masentuneen kanssa elää, ja mielestäni on oikeus erota ennen kuin itse sairastuu. Etenkin jos on lapsia niin on terveen puolison velvollisuus pitää itsensä siinä kunnossa, että pystyy pitämään lapsista huolta. Jos ei muuta keinoa ole niin sitten vaikka eroamalla. Puoli vuotta on kuitenkin minusta hyvin lyhyt aika masennuksen ollessa kyseessä...
Minun mieheni on myös masentunut. Tai oikeampi diagnoosi minun mielestäni olisi epävakaa persoonallisuushäiriö (tai yleistynyt ahdistuneisuushäiriö), ja ehkä lisänä lievemmän sorttinen masennus. Tätä on nyt kestänyt reilu pari vuotta (olemme olleet yhdessä viitisen vuotta ja mies oli ensimmäiset 3 vuotta oikein hyvässä kunnossa, tiesin kyllä hänen taustastaan), ja joinain päivinä/viikkoina mietin eroa. Esimerkiksi tällä viikolla, kun hän on ollut lomalla ja valvonut kaikki yöt ja nukkunut päivät. Hän sairastui uudestaan kun olin raskaana, ja välillä menee paljon paremmin, välillä taas huonommin. Tämä syksy on kuitenkin ollut todella raskas, olen ollut kaikesta vastuussa yksin täällä kotona, koska miehen kaikki voimat menevät opiskelemiseen. On upeaa, että hän pystyy opiskelemaan, mutta luoja että olen puhki välillä. Lapsella on allergia ja hän valvottaa, ja lisäksi olen kokenut suuren menetyksen tänä aikana. Kuitenkin hän on aivan upea isä ja välillä myös se tavattoman upea mies johon rakastuin, enkä haluaisi luovuttaa. Välillä kuitenkin tuntuu että on pakko, että en itse sairastu. Yritän nyt sinnitellä päivästä päivään, koska mies on hakenut isolla volyymilla apua muutama kuukausi sitten ja elän toivossa että se auttaa.
Ap; saa luovuttaa jos ei jaksa. Sinuna ehkä yrittäisin vielä vähän kauemmin jaksaa, vaikka tiedän mitä se voi olla. Oletko itse ottanut tukiverkkosi (toivottavasti sinulla on) käyttöön? Itse olen nyt puhunut monelle ystävälle tästä tilanteesta ja myös äidilleni, ja se auttaa. Tiedän, että konkreettista apua on saatavilla hätätilanteessa useammaltakin ystävältä, ja äitini on iso apu. Voimia sinulle paljon!