K
kyllästynyt
Vieras
Oon jotenkin totaalisen masentunut tähän elämääni.Miehestä olen onnellinen,ja ehkä lapsistakin.Mutta tuntuu,että olisin onnellisempi,jos lapsia ei olisi.Saisin yhä olla miehen kanssa kaksin rauhassa.Olen niin kateellinen niille,jotka saavat olla..
En koskaan halunnut suurta perhettä,en ehkä lapsia ollenkaan.Mutta kun ensimmäinen tyttö syntyi niin ajattelin,että sisarus olisi kiva..Ja kolmas tuli siinä sitten pian "lisäbonuksena".Ei sitä ajatellut,että millaista se elämä olisi kolmen kanssa.Ei ollut esimerkkejä lähipiirissä.Sitä ajatteli,että oltaisiin onnellinen perhe,laspet saisivat seuraa toisistaan jne.Oltaiisin kyllä miehen kanssa viihdytty kahdestaankin,vaikka vain 2v.siitä nautittiin ennen esikon syntymää.Lapset tulivat ikäänkuin luonnollisesti mukaan kuvioihin.Ei yrittämisiä,suunnitelmia.
Mutta nyt ollaan tässä.Lapset pieniä,5,2,1v.Arki puuduttaa,on huutoa,tappelua lapsilla,kitinää,kätinää.Sitähän se on,mutta kun minusta tuntuu,että ne ilon hetket ovat liian harvinaisia.Miehen kanssa yhteinen aika vähissä,tietenkin.Mihinkään ei kahdestaan päästä,koska anoppi(vaikka onkin nuorehko ja lastenhoitaja ammatiltaan)ei halua kaikkia kolmea ottaa,muita hoitajia ei ole.Pienin vierastaa hirveästä,eikä haluttais ottaa vieraita hoitajia..
Nytkin istun kuulokkeet päässä tässä koneella,pienmmät touhuavat omiaan huoneessa,esikko kitisee,kun on tylsää.Mies on iltavuorossa.En jaksa leikkiä,en jaksa kuunnella ketään,en jaksa katsoa riehumista..Vielä on sen verran järkeä päässä,etten juokse ulos ja jätä näitä kitiseviä kakaroita tänne keskenään.Mutta ei se kaukana enää ole..Mies tietää,että olen väsynyt,niin on hänkin.Ollan tästä puhuttu,muisteltu kahdenkeskistä aikaa ja hetkittäin jopa kaduttu,että piti lapsia tehdä..Todettu sitten,että parempi että tulivat kuitenkin nyt,kuin että olisi vielä edessä,tuleepa se oma aika sieltä sitten aikaisemmin..Mutta pitäisi jaksaa tämä hetki yli selväjärkisenä.
Kaikille ei ilmeisesti ole tarkoitettu lapsia,niitä vain tulee.En voi muuta todeta
En koskaan halunnut suurta perhettä,en ehkä lapsia ollenkaan.Mutta kun ensimmäinen tyttö syntyi niin ajattelin,että sisarus olisi kiva..Ja kolmas tuli siinä sitten pian "lisäbonuksena".Ei sitä ajatellut,että millaista se elämä olisi kolmen kanssa.Ei ollut esimerkkejä lähipiirissä.Sitä ajatteli,että oltaisiin onnellinen perhe,laspet saisivat seuraa toisistaan jne.Oltaiisin kyllä miehen kanssa viihdytty kahdestaankin,vaikka vain 2v.siitä nautittiin ennen esikon syntymää.Lapset tulivat ikäänkuin luonnollisesti mukaan kuvioihin.Ei yrittämisiä,suunnitelmia.
Mutta nyt ollaan tässä.Lapset pieniä,5,2,1v.Arki puuduttaa,on huutoa,tappelua lapsilla,kitinää,kätinää.Sitähän se on,mutta kun minusta tuntuu,että ne ilon hetket ovat liian harvinaisia.Miehen kanssa yhteinen aika vähissä,tietenkin.Mihinkään ei kahdestaan päästä,koska anoppi(vaikka onkin nuorehko ja lastenhoitaja ammatiltaan)ei halua kaikkia kolmea ottaa,muita hoitajia ei ole.Pienin vierastaa hirveästä,eikä haluttais ottaa vieraita hoitajia..
Nytkin istun kuulokkeet päässä tässä koneella,pienmmät touhuavat omiaan huoneessa,esikko kitisee,kun on tylsää.Mies on iltavuorossa.En jaksa leikkiä,en jaksa kuunnella ketään,en jaksa katsoa riehumista..Vielä on sen verran järkeä päässä,etten juokse ulos ja jätä näitä kitiseviä kakaroita tänne keskenään.Mutta ei se kaukana enää ole..Mies tietää,että olen väsynyt,niin on hänkin.Ollan tästä puhuttu,muisteltu kahdenkeskistä aikaa ja hetkittäin jopa kaduttu,että piti lapsia tehdä..Todettu sitten,että parempi että tulivat kuitenkin nyt,kuin että olisi vielä edessä,tuleepa se oma aika sieltä sitten aikaisemmin..Mutta pitäisi jaksaa tämä hetki yli selväjärkisenä.
Kaikille ei ilmeisesti ole tarkoitettu lapsia,niitä vain tulee.En voi muuta todeta
