Eilinen (?) Ei saa erota kun on lapsia (tjs.)-ketju

["noh"]

Fakta: KAIKKI lapset toivovat, että eronneet vanhemmat palaisivat yhteen. Se on oikeasti ykköstoive ihan kaikilla eikä sitä kysy ikä tai sukupuoli. Ei siis kannata liikaa kuunnella noita juttuja ja syyllistyä. Minusta pitäisi elää niin, että kykenee kantamaan vastuun jokaisesta päätöksestä ja elämään pää pystyssä, katumatta mitään: te erositte varmasti hyvästä syystä eikä teinin pitäisi viiltelyjään laittaa enää tuossa iässä kys. jutun piikkiin. Pettymyksiä sattuu, perheet ja ihmiset menevät joskus rikki...ei siitä voi silti syyttää vuosia eteenpäin ja jäädä märehtimään tapahtunutta. Pitää päästä eteenpäin- joskus ammattiavun kanssa.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="noh";26713274]Fakta: KAIKKI lapset toivovat, että eronneet vanhemmat palaisivat yhteen. Se on oikeasti ykköstoive ihan kaikilla eikä sitä kysy ikä tai sukupuoli. Ei siis kannata liikaa kuunnella noita juttuja ja syyllistyä. Minusta pitäisi elää niin, että kykenee kantamaan vastuun jokaisesta päätöksestä ja elämään pää pystyssä, katumatta mitään: te erositte varmasti hyvästä syystä eikä teinin pitäisi viiltelyjään laittaa enää tuossa iässä kys. jutun piikkiin. Pettymyksiä sattuu, perheet ja ihmiset menevät joskus rikki...ei siitä voi silti syyttää vuosia eteenpäin ja jäädä märehtimään tapahtunutta. Pitää päästä eteenpäin- joskus ammattiavun kanssa.[/QUOTE]
Tämä on aivan totta. Tuo toive vaan sisältää myös lisätoiveen. Toiveen, että vanhemmat taas rakastaisivat toisiaan, kohtelisivat toisiaan hyvin, perheenä tehtäisiin kivoja asioita yhdessä, äiti ei itkisi, huutaisi pää punaisena tai pitäisi mykkäkoulua isän maatessa iltapäivään asti krapulaisena sängyssä, vanhemmat eivät enää riitelisi kuin ennen eroa jne. Lapsen toive vanhempien yhteenpalaamisesta ei sisällä paluuta perhehelvettiin vaan onnelliseen ja tasapainoiseen perhe-elämään.

 

["vieras"]

[QUOTE="noh";26713274]Fakta: KAIKKI lapset toivovat, että eronneet vanhemmat palaisivat yhteen. Se on oikeasti ykköstoive ihan kaikilla eikä sitä kysy ikä tai sukupuoli.[/QUOTE]

FAKTA: Jos perheessä on jotain helvetin pahasti vialla, lapsetkin yleensä tajuavat toivoa parasta mahdollista muutosta perheeseen. Joskus se on ero, jos esimerkiksi toinen vanhemmista on lasten kehitykselle vain ja ainoastaan vahingollinen. Minä näen yhä painajaisia, joissa vanhempani ovat palanneet yhteen...

Tuohon alkuperäiseen ketjuun vastasinkin näin meidän perheen tilanteesta:
http://kaksplus.fi/keskustelu/pluss...n-vanhemmat-saa-erota/sivu4.html#post26708679

Että eipä yleistetä. Kaikilla lapsilla ei ole normaaleja, terveitä vanhempia. Joskus vahempi voi ihan oikeasti olla vahingoksi lapselle.

 

["vieras"]

Joskus on lasten kannalta olemassa vain kaksi huonoa vaihtoehtoa - vanhempien ero ja vanhempien riitaisan parisuhteen jatkaminen - ja silloin vanhempien on valittava se pienempi paha. Ei siinä ketjussa tainnut kukaan sanoakaan, että ero ei vaikuttaisi millään tavalla lapsiin. Tottakai se vaikuttaa. Mutta niin vaikuttaa sekin, että se kotielämä on omien vanhempien kanssa ihan hanurista. Monet, joiden vanhemmat ovat sinnitelleet paskassa suhteessa siihen asti, että lapset ovat aikuisia, ovat sanoneet, että olisivat suoneet vanhempiensa eroavan jo paljon aikaisemmin.

Mutta kun noi avioero prosentit ei selity kaikki riitaisilla suhteilla, on paljon kaikki heti mulle nyt tapauksia, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella jne... ei osata puhua parisuhteen ongelmista erotaan, paetaan vastuuta, annetaan periksi liian helpolla. Avioliitto on menettänyt merkityksensä ne ovat nykyään vain kivat "isot" juhlat.

 

[vieras #28]

Ap:lle vielä: Minä en ole koskaan asioinut oppilashuollossa, vaikka sairastin koko yläasteen ja lukion anoreksiaa ja vaikeaa masennusta, vaikka toinen vanhempani on narsisti ja käytti minua seksuaalisesti hyväksi ja hakkasi ja käytti henkistä väkivaltaa kotona. Ja toinen vanhempani taas purki kaikki omat huolensa ja toisen vanhemman hänelle aiheuttaman pahan olon minuun pienestä pitäen. En koskaan saanut apua koulusta, vaikka pari kertaa yritin sitä hakea.

Et ole varmasti asioinut minun kanssani, ja arvaapa montako minun kaltaistani lasta ja nuorta on, jotka kärsivät hiljaa siitä, että vanhemmat EIVÄT eroa, vaikka ero olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu? Aika monta. Veikkaanpa myös, että usein ne, jotka tarvitsisivat kipeimmin apua, eivät saa sitä.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="vieras";26713336]Mutta kun noi avioero prosentit ei selity kaikki riitaisilla suhteilla, on paljon kaikki heti mulle nyt tapauksia, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella jne... ei osata puhua parisuhteen ongelmista erotaan, paetaan vastuuta, annetaan periksi liian helpolla. Avioliitto on menettänyt merkityksensä ne ovat nykyään vain kivat "isot" juhlat.[/QUOTE]
Ei ennenkään puhuttu parisuhteen ongelmista, mutta silloin pidettiin mölyt mahassa ja kärsittiin eikä erottu. Kyllä mä kakarana 60-luvulla tiesin, että kaverini isä vietti paljon aikaa sihteerinsä kanssa ja että tälle isälle maistui konjakki paremmin kuin hyvin. Erään silloisen ison firman johtoporrasta, mutta ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisi erottu. Vaikka selvästi vieras lapsikin heillä käydessään näki, että kaverin äiti oli usein itkenyt silmänsä punaisiksi. Ja ylläri pylläri, tämän kaverini veli on sittemmin käyttäytynyt aivan kuten isänsäkin.

Ruoho on aina ollut vihreämpää aidan toisella puolella, mutta nykyisin vaan parisuhteissa ei enää hyväksytä aidan toisella puolella käymistä. Joissain eurooppalaisissa kulttuureissa on ollut aivan tavallista, että miehellä on vaimon lisäksi rakastajatar. Ja vaimo on ollut rakastajattaren olemassaolosta täysin tietoinen, mutta siitä ei vaimon kuullen ole tietenkään ollut soveliasta puhua. Tämä uskottomuuden vuoksi eroaminen on varsin uusi ilmiö.

Se on aivan totta, että monet pariutuvat ja perustavat perheen aivan liian nopeasti. Toista ei vielä ehditä tuntea kunnolla ja kun arki koittaa, ollaankin naimisissa aivan väärän ihmisen kanssa. Aiemminkin on pariuduttu nopeasti, mutta väärän ihmisen kanssa naimisiin meneminen ei ole ollut mikään syy erota. Aiemmin hyvään parisuhteeseen on riittänyt se, että toinen ei suoranaisen kaltoinkaan kohtele. Nykyisin parisuhteelta odotetaan ongelmista puhumista, parisuhteen eteen työn tekemistä, yhteistä kahdenkeskistä aikaa, rakkautta ja tunteiden osoitusta jne. Ennen riitti papin aamen, toveruus, yhteisen kodin rakentaminen ja maksaminen ja lasten kasvatus. Mun mielestä avioliitto ei ole menettänyt merkitystään vaan sille on vain asetettu aiempaa suurempia odotuksia.

 

["vieras"]

[QUOTE="noh";26713274]Fakta: KAIKKI lapset toivovat, että eronneet vanhemmat palaisivat yhteen. Se on oikeasti ykköstoive ihan kaikilla eikä sitä kysy ikä tai sukupuoli.[/QUOTE]

Ei pidä paikkaansa. Minun vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Kotini oli aina hyvä, ei ollut väkivaltaa, juopottelua tai pettämistä, eivätkä vanhempani olleet mitenkään poikkeuksellisen riitaisia. He erosivat, koska heidän välillään ei ollut enää romanttista rakkautta.

En ollut erosta järkyttynyt enkä ole koskaan kokenut, että se olisi vaikuttanut minuun mitenkään negatiivisesti. En koskaan myöskään toivonut, että vanhempani palaisivat yhteen. En koskaan ajatellut, että heidän eronsa liittyisi mitenkään minuun tai olisi tavallaan "minun asiani". He olivat vanhempiani ennen eroa ja sen jälkeen. Heidän keskinäinen suhteensa on heidän asiansa, ei minun. Minun suhteeni heihin on aivan erillinen tästä suhteesta.

En tiedä olenko sitten vähemmistössä, mutta näin minä olen kokenut vanhempieni eron. Tästä on muuten aikaa jo.... hmmm... 15 vuotta, joten tuskin mitään kriisiä on enää odotettavissa. Minusta on yhä hyvä, että he erosivat. He ovat molemmat olleet onnellisempia eron jälkeen.

 

[puuttuu aiheeseen]

Kuvitteletteko te tosiaan, että avioero ratkaisee vanhempien ongelmat? Jos on ryyppäämistä ja väkivaltaa ja riitelyä ja masennusta ja huolia, niin luuletteko että ne poistuvat eron jälkeen? Sen jälkeen avioerolapsi kärsii äitinsä masennuksesta ja ongelmista äidin kotona, sekä isän luona ryyppäämisestä ja hakkaamisesta jopa pahenevassa määrin. Ei ne vanhemmat muutu paremmiksi ihmisiksi eron jälkeen ja yleensä ongelmat viedään seuraavaankin parisuhteeseen. Uusperheissä on keskimääräistä enemmän ongelmia ja eroja kuin ydinperheissä. Ai miksiköhän? Jos on ongelmia, myöntäkää ja kohdatkaa ne apua hakemalla älkääkä kuvitelko että kyllä se elämä ruusuiseksi muuttuu kunhan erotaan!

 

["vieras"]

Kuvitteletteko te tosiaan, että avioero ratkaisee vanhempien ongelmat? Jos on ryyppäämistä ja väkivaltaa ja riitelyä ja masennusta ja huolia, niin luuletteko että ne poistuvat eron jälkeen? Sen jälkeen avioerolapsi kärsii äitinsä masennuksesta ja ongelmista äidin kotona, sekä isän luona ryyppäämisestä ja hakkaamisesta jopa pahenevassa määrin. Ei ne vanhemmat muutu paremmiksi ihmisiksi eron jälkeen ja yleensä ongelmat viedään seuraavaankin parisuhteeseen. Uusperheissä on keskimääräistä enemmän ongelmia ja eroja kuin ydinperheissä. Ai miksiköhän? Jos on ongelmia, myöntäkää ja kohdatkaa ne apua hakemalla älkääkä kuvitelko että kyllä se elämä ruusuiseksi muuttuu kunhan erotaan!

Kuvitteletko tosiaan, että väkisin yhdessä pysyminen ratkaisee ne ongelmat? Yleensä sellaiset vanhemmat, joilla on vakavia ongelmia (alkoholi, väkivaltaisuus, persoonallisuushäiriöt...) eivät ikinä edes yritä parantua ongelmistaan. Heistä heissä ei ole mitään vialla. Näissä tilanteissa on parempi, että lapsi pääsee eroon vahingollisesta vanhemmasta. Tai jos molemmat vanhemmat ovat sellaisia, ainakin vahinko puolittuu, kun toista vahingollista vanhempaa nähdään vaan satunnaisesti viikonloppuisin.

 

["höpö"]

[QUOTE="noh";26713274]Fakta: KAIKKI lapset toivovat, että eronneet vanhemmat palaisivat yhteen. Se on oikeasti ykköstoive ihan kaikilla eikä sitä kysy ikä tai sukupuoli.[/QUOTE]

Ei ole totta. En koskaan ole toivonut, että vanhempani olisivat palanneet yhteen eronsa jälkeen. Eroa ehdin toivoa kauan ennen kuin se vihdoin tapahtui.

 

[Moraalinvartija]

Kuvitteletteko te tosiaan, että avioero ratkaisee vanhempien ongelmat? Jos on ryyppäämistä ja väkivaltaa ja riitelyä ja masennusta ja huolia, niin luuletteko että ne poistuvat eron jälkeen? Sen jälkeen avioerolapsi kärsii äitinsä masennuksesta ja ongelmista äidin kotona, sekä isän luona ryyppäämisestä ja hakkaamisesta jopa pahenevassa määrin. Ei ne vanhemmat muutu paremmiksi ihmisiksi eron jälkeen ja yleensä ongelmat viedään seuraavaankin parisuhteeseen. Uusperheissä on keskimääräistä enemmän ongelmia ja eroja kuin ydinperheissä. Ai miksiköhän? Jos on ongelmia, myöntäkää ja kohdatkaa ne apua hakemalla älkääkä kuvitelko että kyllä se elämä ruusuiseksi muuttuu kunhan erotaan!

Kyllä kehtaan väittää, että väkivaltaisesta sekakäyttäjä-isästäni eroon pääseminen ratkaisi merkittävän osan äitini ongelmista. Samoin meidän lasten ongelmista. Seinähullua isää ei onneksi kukaan pakottanut tapaamaan, ei edes isä itse halunnut meitä tavata (tiesi itsensä kuitenkin, sisimmässään ymmärsi olevansa meille haitallinen).

 

[astrolabe]

[QUOTE="noh";26713274]Fakta: KAIKKI lapset toivovat, että eronneet vanhemmat palaisivat yhteen. [/QUOTE]

Tuskin. Eka aviomies uhkasi heittäytyä väkivaltaiseksi maailmanlopun uskossaan; luuletko oikeasti, että esikoiseni kaipaa tällaista isää elämäänsä saati sitten kanssamme asumaan?

 

[astrolabe]

Itse olen avioerolapsi, enkä muista ajatusta, että olisin toivonut vanhempieni palaavan yhteen. En, vaikka kumpikaan ei ollut mitenkään päihderiippuvainen tms.

 

[Mörköäiti]

[QUOTE="vieras";26713336]Mutta kun noi avioero prosentit ei selity kaikki riitaisilla suhteilla, on paljon kaikki heti mulle nyt tapauksia, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella jne... ei osata puhua parisuhteen ongelmista erotaan, paetaan vastuuta, annetaan periksi liian helpolla. Avioliitto on menettänyt merkityksensä ne ovat nykyään vain kivat "isot" juhlat.[/QUOTE]

On varmasti ihan totta, että avioliiton merkitys on muuttunut. (En sanoisi "menettänyt merkityksensä", vaan muuttunut.)

Aiemmin avioliiton merkitys on ollut (vähän yhteiskuntaluokasta riippuen) toisaalta kahden suvun välinen kauppa - kahden suvun yhdistäminen ja sukujen intressien toteuttaminen. Toisaalta avioliitto on ollut myös kauppa sen suhteen, että naisella ei ollut mahdollisuutta hallinnoida omaisuutta, saada omaa rahaa, tms. joten hän tarvitsi avioliiton taloudellisen turvan vuoksi. Mies (samoin kuin nainenkin) halusi jälkeläisiä ja suvun jatkajan. Omavaraistaloudessa tarvittiin työvoimaa, ja yleensä perhe oli se työvoima. Perheen tuli siis uudistua avioliiton kautta. Vasta myöhemmin puolisoiden omalla tahdolla ja keskinäisellä kiintymyksellä alkoi olla merkitystä, mutta vielä pitkään vanhemmat silti sanoivat viimeisen sanan, ja avioliiton kauppasuhteen omainen luonne säilyi muodossa tai toisessa pitkään, varsinkin varakkaampien keskuudessa.

Nykyisin avioliiton tarkoitus ei ole sukujen yhdistäminen, sukujen välinen kauppa tms. Vaan kahden ihmisen välinen, henkilökohtainen kiintymys, rakkaus, kumppanuus ja halu olla yhdessä. Mutta toisaalta avioliitto ei ole näiden edellytys, ja siinä mielessä avioliitto on toki menettänytkin merkitystään: se on vain yksi vaihtoehto elää yhdessä perheenä. Aiemminhan esim. avoliitto ei olisi ollut mahdollinen.

Ajat muuttuvat, mutta minusta tässä asiassa on kyllä menty parempaan suuntaan. Nykyisin avioeron (ja eron yleensäkin) saa omasta tahdostaan. Aiemmin oli pakko olla yhdessä, vaikka olisi ollut mitä tahansa ongelmia, ja tuskinpa se hyvinvointia lisäsi. Onhan sekin aika kamalaa olla väkisin naimisissa yhden kanssa, ja kuitenkin rakastaa ja kaivata koko ajan toista - aiemmin oli vaan pakko kärsiä, nykyisin voi sentään erota ja saada sen, jonka kanssa haluaa elää.

Näissä ketjuissa on (tavallaan ymmärrettävästi) puhuttu erosta lähinnä lasten kannalta, mutta kyllä sitä pitää ajatella aikuistenkin kannalta. Kyse on myös niiden vanhempien elämästä. Ja vaikka lapset pitääkin ottaa huomioon omissa ratkaisuissa, niin aina ei ole mielekästä vaatia oman onnen ja oman elämän täydellistä uhraamista, edes lasten takia.

 

[erolapsi]

Musta pitää tehdä kaikki parisuhteen pelastamiseksi. Eikä saisi erota elämänmuutostilanteissa (kuten pikkulapsiaikana)! Kyllä sen muutaman vuoden voi katsoa ja miettiä sitten onko vielä samaa mieltä erosta. Tilastojen mukaan pikkulapsiaikana erotaan herkästi, miksi sille ollaan niin sokeita? Me tehtiin päätös jo lasta yrittäessä että kun lapsi on 0-3 v niin ei erota vaikka mikä olisi. Eikä meillä ollut siis mitään ongelmaa jonka takia noin sovittiin, tiedettiin vaan tilastofaktat.

Me ollaan molemmat erolapsia ja ei haluta ikinä omille lapsillemme samaa kuin mitä me ollaan koettu. Se on ihan kamalaa ja meillä ei edes vanhemmat käyttäneet lapsia välineenä kauheesti.

 

[yksi vieras]

Se on aivan totta, että monet pariutuvat ja perustavat perheen aivan liian nopeasti. Toista ei vielä ehditä tuntea kunnolla ja kun arki koittaa, ollaankin naimisissa aivan väärän ihmisen kanssa. Aiemminkin on pariuduttu nopeasti, mutta väärän ihmisen kanssa naimisiin meneminen ei ole ollut mikään syy erota. Aiemmin hyvään parisuhteeseen on riittänyt se, että toinen ei suoranaisen kaltoinkaan kohtele. Nykyisin parisuhteelta odotetaan ongelmista puhumista, parisuhteen eteen työn tekemistä, yhteistä kahdenkeskistä aikaa, rakkautta ja tunteiden osoitusta jne. Ennen riitti papin aamen, toveruus, yhteisen kodin rakentaminen ja maksaminen ja lasten kasvatus. Mun mielestä avioliitto ei ole menettänyt merkitystään vaan sille on vain asetettu aiempaa suurempia odotuksia.

Eihän parit koskaan tunne toisiaan kunnolla naimisiin mennessään, sillä toista ei opi tuntemaan kymmenissä vuosissakaan kunnolla. Ja me käytännössä aina rakastumme tuntemattomaan ihmiseen, joita me voimme kuvitella ihmeellisemmäksi kun hän onkaan. Ja ne nykyajan odotukset eivät ole siitä kumppanista sen enempää kiinni kuin itsestäkään, se on vaikeata puhua ongelmista ja tunnustaa heikkoutensa ihmiselle jonka toivoisi pitävän sinua vähän parempana kuin oletkaan. Etenkin kahdenkeskinen aika ja tunteiden osoitus on ruuhkavuosina hankalaa ja siitähän syystä ne tunteetkin sitten laimenevat. Kuilua ei osata kuroa kiinni ja liian helposti ajatellaan että se vika onkin siinä toisessa. Omat virheet hävettävät ja niiden näkeminen on vaikeaa sillä ne ovat myös itselle uusia. Omia vikoja ei haluta tai osata korjata koska se toinenkin on sellainen kun on. Kierre on valmis. Kumpikaan ei tue toisiaan paremman minän saavuttamiseksi eikä kannusta henkiseen kasvuun, sillä toinen on jo pettyneenä luokiteltu täysin muuttumattomaksi. Haaveillaan eron jälkeisestä uudesta elämästä, uudesta minästä, sillä nykyinen parisuhde ahdistaa.

Ja se uusi minä tarvitsee sitten tietysti taas täysin tuntemattoman, erilaisen kumppanin, johon voimme kohdistaa kaikki toiveet onnellisesta parisuhteesta ja paremmasta minästä (joka ei tunne entistä huonoa minää)...ja jonka kanssa ajan mittaan tehdään taas uusia virheitä. (Tai jopa samoja kuin edellisessä, ellei erossa niitä ajateltu ihan loppuun asti.)

Erovaiheessa ihmiset kyllä usein hieman ryhdistäytyvät ja aloittavat uusia asioita ehkä siksi että kriisi laukaisee hyviäkin muutoksia. Mutta tämähän on pelkkää psykologista harhaa, ihmiset voisivat ryhdistäytyä, kasvaa, muuttua, aloittaa uusia asioita elämässään ja aloittaa "alusta" myös sen entisenkin kumppaninsa kanssa. Ja muutenkin voisivat oppia jo ajoissa puuttumaan eroa ennakoiviin asioihin, kuten omaan negatiiviseen käytökseen tai pettämishaluihin.

Avioliitto on ollut vaikeaa siis jo kautta aikojen, eikä nykyään siihen ole vieläkään keksitty hyvää ratkaisua. Kaikilla ei ole tietenkään samoja ongelmia liitoissaan, mutta nykyajan lisääntyneet erot johtuvat lähinnä huonosti hoidetuista liitoista eikä siitä että jompikumpi puolisoista olisi jotenkin epänormaalin huono ihminen jota pitäisi paeta. Nykyajan romanttista rakastumista ja parinhakua ihannoiva kulttuurimme ei myöskään tue pitkän päälle parisuhteen onnistumista, ei edes niiden toisien tai kolmansien. Ainoa mikä lopettaa kierteen ja edesauttaa suhteen lujittumista on yleensä ikä, kun ei enää jakseta uskoa hömpötyksiin.

 

[Keittiönoita]

Musta pitää tehdä kaikki parisuhteen pelastamiseksi. Eikä saisi erota elämänmuutostilanteissa (kuten pikkulapsiaikana)! Kyllä sen muutaman vuoden voi katsoa ja miettiä sitten onko vielä samaa mieltä erosta. Tilastojen mukaan pikkulapsiaikana erotaan herkästi, miksi sille ollaan niin sokeita? Me tehtiin päätös jo lasta yrittäessä että kun lapsi on 0-3 v niin ei erota vaikka mikä olisi. Eikä meillä ollut siis mitään ongelmaa jonka takia noin sovittiin, tiedettiin vaan tilastofaktat.

Me ollaan molemmat erolapsia ja ei haluta ikinä omille lapsillemme samaa kuin mitä me ollaan koettu. Se on ihan kamalaa ja meillä ei edes vanhemmat käyttäneet lapsia välineenä kauheesti.

Mä luulen, että nykyisin pikkulapsiajan rankkuus yllättää monet. Aiemmin perhekoot olivat suurempia ja monilla perheen isommilla lapsilla oli kokemusta pienempien sisarustensa hoidosta ja niillä pienemmillä taas kokemusta isompien sisarustensa lasten hoidosta. Nykyisin oma lapsi voi olla ensimmäinen vauva, jota vanhemmat ovat pitäneet edes sylissään.

Yksi asia on ihan selvä: vanhemmuus on vuonna 2012 paljon haastavampaa kuin mitä se oli vuonna 1986. Ihmisten tukiverkot ovat pienentyneet. Työelämä on vaativampaa kuin neljännesvuosisata sitten. Kotona lapsiaan hoitavilla naisilla ei ole päivisin juurikaan aikuiskontakteja ja sen vuoksi iltaisin töistä kotiin palaavaan mieheen asetetaan suuria odotuksia. Nykyisin vanhempien pitää olla myös paljon tietoisempia lapsen kasvuun ja kehitykseen sekä terveyteen liittyvistä asioista. Pitää esim itse selvittää, mitä vaikutuksia jollain rokotteella on, ja sen perusteella tehdä päätös, joka voi vaikuttaa lapsen koko elämään. Aiemmin otettiin kaikki ne rokotukset, mitä neuvola suositteli, eikä asiaa mietitty sen enempää. Myös ravitsemuksesta löytyy jos jonkinlaista tutkimusta, joista vanhempien pitää itse päättää, mitä niistä omalla lapsellaan noudattaa. Aiemmin ei vauvoja tarvinnut kiikuttaa vauvauintiin, vauvamuskariin ja muihin harrastuksiin, jotta vauvasta kehittyisi mallikansalainen. Aiemmin ei tarvinnut pohtia, mitä kaikkea lapsella pitää olla, jotta se tulee hyväksytyksi muiden lasten keskuudessa. Aiemmin koti tavallisine arjen askareineen ja lapsen omine leikkeineen riitti virikkeiksi, nykyisin lapsia "täytyy" viedä päiväkotiin virikkeiden vuoksi. Leikkipuistoissa ei enää ole muita äitejä lapsineen tai jos onkin, niin heihin ei tutustu. Sydänpyllytys olisi vuonna 1986 ollut sen ajan äideille aivan käsittämätön ja älytön juttu. Imetystäkään neuvolat eivät kohkanneet elämän ja kuoleman asiana, joten kukaan ei myöskään epäonnistunut imetyksessä. Pääasiahan oli, että lapsi sai ravintoa, kasvoi ja kehittyi.

Neljännesvuosisata sitten ihmiset menivät paljon aikaisemmin nukkumaan kuin nykyisin. Telkkarista ei tullut enää keskiyön jälkeen mitään katsottavaa ja usein ohjelmat loppuivatkin jo klo 23. Isät eivät olleet netti- tai peliriippuvaisia. Ihmisillä ei ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia samassa määrin kuin nykyisin, joten vanhemmat eivät joutuneet lapsen myötä luopumaan niin paljosta. Töitä oli ja niistä sai palkan, joka riitti elämiseen. Työntekijöitä oli riittävästi, sijaisia palkattiin ja ylityöt olivat tavallisilla rividuunareilla harvinaisia. Työtahti oli ihan erilainen kuin nykyisin, joskus saattoi tunninkin vilkuilla kelloa peukaloita pyöritellessään ja odottaa, että työpäivä päättyy. Suurimmalla osalla työaika oli kutakuinkin klo 8-16, mikä mahdollisti sen, että työpäivän jälkeenkin saattoi tavata ystäviään. Kännyköitä ei ollut, joten ei tarvinnut olla 24/7 tavoitettavissa. Elämänrytmi oli rauhallisempi kuin nykyisin.

Tämän päivän vanhemmat joutuvat tekemään aivan toisenlaisia päätöksiä kuin aiemmin. Lelujen pitää olla kehittäviä, ne eivät saa antaa vääränlaista roolimallia, niiden pitää olla laadukkaita ja kestäviä eikä ne saa olla jonkun intialaisen lapsen pikkukätösin tekemiä. Lelun ostamisen jälkeenkin tulee seurata, löytyykö vastaavasta tuotteesta jotain haitallista ainetta ja vedetäänkö lelu pois markkinoilta. Jos näin käy, ollaan huolesta soikeana ja aletaan miettiä, onko nyt lelun ostolla aiheutettu omalle lapselle ties mitä vahinkoa... vaikkapa lapsettomuutta. Vanhemmuus OLI aiemmin paljon yksinkertaisempaa.

 

["vieras"]

Luin sitä keskustelua ja mietin sitä jälkeen monta kertaa. Siis tiivistettynä oli, että pitää erota, jos siltä tuntuu ja kun vanhemmat voi eronneina hyvin, niin lapsikin voi hyvin. Eikö se ollut pääpiirtein näin? Luin sitä kyllä ymmärryksellä, mutta en voi olla samaa mieltä. Olen oppilashuollossa ja voin kertoa, että n. 85% asiakaslapsista on eroperheistä ja suurin asia, jota heidän kanssaan käsittelen on se ero ja/tai uusperheasiat. Ja näistä noin reilu puolet EI halua, että vanhemmille kerrotaan käynneistä ja keskusteluista, koska lapset haluavat olla vanhemmille mieliksi, "ero on kaikille hyvä"(=vanhemmille hyvä).

Ehkä olen joskus asioinut myös sinun lapsesi kanssa?

Haluaisin tähän liitettäväksi tutkimksen siitä kokonaisuudesta joita eroperheistä on. Eli nyt puhut asiakkaistasi, 85 % on eroperheistä. Mikä on tuo kokonaisuus niistä KAIKISTA lapsista jotka ovat eroperheistä.

Mikä on asiakkaittesi prosenttimäärä KAIKISTA lapsista niistä lapsista joiden vanhemmat eivät ole eronneet.

Totta ihmeessä ero vaikuttaa lapsiinkin. Ja lapset oireilevat. Mutta kokonaisuus on se joka ratkaisee. Nythän sä yrität antaa kuvaa että 85 % eroperheiden lapsista oireilevat mutta näinhän se ei ole. Eli otetaan ensin kokonaisuus ja sitten lähdetään miettimään että mitä asialle voidaan tehdä.

 

[Elomeena]

Luin sitä keskustelua ja mietin sitä jälkeen monta kertaa. Siis tiivistettynä oli, että pitää erota, jos siltä tuntuu ja kun vanhemmat voi eronneina hyvin, niin lapsikin voi hyvin. Eikö se ollut pääpiirtein näin? Luin sitä kyllä ymmärryksellä, mutta en voi olla samaa mieltä. Olen oppilashuollossa ja voin kertoa, että n. 85% asiakaslapsista on eroperheistä ja suurin asia, jota heidän kanssaan käsittelen on se ero ja/tai uusperheasiat. Ja näistä noin reilu puolet EI halua, että vanhemmille kerrotaan käynneistä ja keskusteluista, koska lapset haluavat olla vanhemmille mieliksi, "ero on kaikille hyvä"(=vanhemmille hyvä).

Ehkä olen joskus asioinut myös sinun lapsesi kanssa?

Eli sinun mielestäsi vanhempien tulee pysytellä yhdessä myös siinä tapauksessa, että on kohdattu jokin suhteen rikkova onnettomuus ja tiedetään jo edeltä, että elämästä tulee yhtä kärsimistä? Vähän mustavalkoista on tuo sinun ajattelusi. Mitä jos antaisit luonasi käyville lapsille ohjeen puhua vaikeuksistaan vanhempiensa kanssa? Vanhemmat varmaan osaavat paremmin kertoa, että mitä ne ongelmat olivat, joiden takia päätettiin erota.

Mitä eronneisiin vanhempiin tulee niin kyllä se ero on käytävä lastenkin kanssa läpi aina uudelleen ja uudelleen eri ikäkausina jos lapsesta siihen on tarvetta. Koko perheelle omilla tahoillaan keskustelu on pieni hinta siitä, että loppuelämää ei tarvitse viettää saman katon alla riidellen tai vailla minkäänlaista hellyyttä tai rakastamista.

Itse en ole eronnut, mutta sivusta olen kuvioita seurannut ja jokaisessa näkemässäni tapauksessa olen erosta ollut samaa mieltä. Jokaisella on yksi elämä ja jos sen tuhraa teeskentelyyn ja pahaan oloon niin onko siinä mitään mieltä?

 

[mun]

mielestä eroaminen on liian helppoa. Ennen eron myöntämistä tulis käydä avioliittoneuvojalla/parisuhdeterapiassa esim 5-6 kertaa. Avioliitto on pitkälti kiinni tahtomisesta ja silloin, kun niitä lapsia on hankittu, niin tulisi olla tahtoa! Enkä puhu nyt mistää alkoholismi- ja pahoinpitelytapauksista.

 

[Littledeath]

Onneks mä en oo ollut alunperinkään lapseni isän kans yhdessä niin ei tarvi erotakaan

 

[Keittiönoita]

Eihän parit koskaan tunne toisiaan kunnolla naimisiin mennessään, sillä toista ei opi tuntemaan kymmenissä vuosissakaan kunnolla. Ja me käytännössä aina rakastumme tuntemattomaan ihmiseen, joita me voimme kuvitella ihmeellisemmäksi kun hän onkaan. Ja ne nykyajan odotukset eivät ole siitä kumppanista sen enempää kiinni kuin itsestäkään, se on vaikeata puhua ongelmista ja tunnustaa heikkoutensa ihmiselle jonka toivoisi pitävän sinua vähän parempana kuin oletkaan. Etenkin kahdenkeskinen aika ja tunteiden osoitus on ruuhkavuosina hankalaa ja siitähän syystä ne tunteetkin sitten laimenevat. Kuilua ei osata kuroa kiinni ja liian helposti ajatellaan että se vika onkin siinä toisessa. Omat virheet hävettävät ja niiden näkeminen on vaikeaa sillä ne ovat myös itselle uusia. Omia vikoja ei haluta tai osata korjata koska se toinenkin on sellainen kun on. Kierre on valmis. Kumpikaan ei tue toisiaan paremman minän saavuttamiseksi eikä kannusta henkiseen kasvuun, sillä toinen on jo pettyneenä luokiteltu täysin muuttumattomaksi. Haaveillaan eron jälkeisestä uudesta elämästä, uudesta minästä, sillä nykyinen parisuhde ahdistaa.

Ja se uusi minä tarvitsee sitten tietysti taas täysin tuntemattoman, erilaisen kumppanin, johon voimme kohdistaa kaikki toiveet onnellisesta parisuhteesta ja paremmasta minästä (joka ei tunne entistä huonoa minää)...ja jonka kanssa ajan mittaan tehdään taas uusia virheitä. (Tai jopa samoja kuin edellisessä, ellei erossa niitä ajateltu ihan loppuun asti.)

Erovaiheessa ihmiset kyllä usein hieman ryhdistäytyvät ja aloittavat uusia asioita ehkä siksi että kriisi laukaisee hyviäkin muutoksia. Mutta tämähän on pelkkää psykologista harhaa, ihmiset voisivat ryhdistäytyä, kasvaa, muuttua, aloittaa uusia asioita elämässään ja aloittaa "alusta" myös sen entisenkin kumppaninsa kanssa. Ja muutenkin voisivat oppia jo ajoissa puuttumaan eroa ennakoiviin asioihin, kuten omaan negatiiviseen käytökseen tai pettämishaluihin.

Avioliitto on ollut vaikeaa siis jo kautta aikojen, eikä nykyään siihen ole vieläkään keksitty hyvää ratkaisua. Kaikilla ei ole tietenkään samoja ongelmia liitoissaan, mutta nykyajan lisääntyneet erot johtuvat lähinnä huonosti hoidetuista liitoista eikä siitä että jompikumpi puolisoista olisi jotenkin epänormaalin huono ihminen jota pitäisi paeta. Nykyajan romanttista rakastumista ja parinhakua ihannoiva kulttuurimme ei myöskään tue pitkän päälle parisuhteen onnistumista, ei edes niiden toisien tai kolmansien. Ainoa mikä lopettaa kierteen ja edesauttaa suhteen lujittumista on yleensä ikä, kun ei enää jakseta uskoa hömpötyksiin.

Asiaa kirjoitit :flower: Mä olen jo sitä ikäluokkaa, että tuttavapiirissäni on naisia, joiden avioliitto on kestänyt "kunnes kuolema meidät erottaa" eli vuosikymmeniä. Vaikka itsekin kuulun jo "vanhempaan" sukupolveen, on mulle silti ollut yllätys ja pieni järkytyskin, kun jotkut näistä naisista ovat puolisonsa kuoleman jälkeen kertoneet, että pian lasten saamisen jälkeen huomasivat, etteivät ole puolisoitaan koskaan edes rakastaneet. Alkuhuumassa on menty naimisiin, koska ehkäisykeinot ovat olleet rajalliset ja aviottoman lapsen sekä yh-äidin asema olisi ollut yhteiskunnassa varsin surkea. Silti ei erottu ja lähdetty etsimään sitä todellista rakkautta. Avioliitto oli sopimus ja kun siihen sopimukseen oli kerran laittanut nimensä alle, niin ei sitä purkamaankaan alettu, vaikka huomattiin, että tuli tehtyä pölhö sopimus. Yksi näistä tuntemistani naisista 77-vuotiaana - 3 vuotta miehensä kuoleman jälkeen - löysi kuin löysikin Sen Oikean. Tänä päivänä kukaan ei jaksa odottaa siihen asti, että nykyinen puoliso vanhuuttaan kuolee.

Omilla vanhemmillani on ensi viikolla 60-vuotishääpäivä. Äitini kuuluu marttyyriäiteihin ja viimeiset 35 vuotta hän on "tehnyt kuolemaa". Vali vali, ruikuti ruikuti. Monta kertaa olen ihmetellyt, miten isäni jaksaa sitä vuodesta toiseen kuunnella. Ehkä yksi syy siihen, miksi isäni vielä yli 80-vuotiaanakin on työelämässä. Vahvahermoisimmaltakin palaisi käämit, jos joutuisi kaiket päivät ruikutusta kuuntelemaan. Toisaalta isälläni kyllä välillä menee hermot äitiini ja silloin hän sanoo varsin piikikkäästi. Joskus jopa mielestäni tarpeettoman ilkeästi. Ja se taas johtaa siihen, että äitini pahoittaa mielensä. Mutta hän ei ole pitkävihainen ja seuraavana päivänä asiat voivat olla taas ihan kuin mitään ei olisi sanottukaan. Äitini onkin joskus mulle sanonut, että pitkän parisuhteen punainen lanka ei ole se, että olisi onnellinen, vaan se, että ei ole onnetonkaan. Että tyytyy siihen, mitä on, eikä haikaile sitä, mitä ei ole.

 

[Mörköäiti]

mielestä eroaminen on liian helppoa. Ennen eron myöntämistä tulis käydä avioliittoneuvojalla/parisuhdeterapiassa esim 5-6 kertaa. Avioliitto on pitkälti kiinni tahtomisesta ja silloin, kun niitä lapsia on hankittu, niin tulisi olla tahtoa! Enkä puhu nyt mistää alkoholismi- ja pahoinpitelytapauksista.

Mutta mitä se auttaa, että ramppaa vastahakoisesti siellä parisuhdeterapiassa ja laskee vain käyntikertoja siihen, että saa eroluvan? Ei siellä voida kuitenkaan aivopestä ketään tai pakottaa ketään yrittämään tai löytämään se mystinen "tahtominen". Vaikka kuinka olisi lapsia ja toivoisi heille idyllin mukaisen ydinperheen, niin ei se välttämättä riitä - jos parisuhteen jatkaminen tuntuu mahdottomalta ja kertakaikkisen vastenmieliseltä, niin miten ihmeessä silloin voi "tahtoa" jatkaa yhdessä?

Itse todellakin väittäisin, että eroamisen kynnys nousee aika paljon lasten syntymän jälkeen. Joten uskon suurimman osan lapsiperheiden eroista olevan hyvin harkittuja ja mietittyjä. Joskus kriisistä voi toki päästä yli ja asiat voi selvittää ilman eroa, ja silloin siitä parisuhdeterapiasta voi olla apua. Mutta kuten itsekin sanoit, suhteen pelastamiseen tarvitaan tahtoa - ja jos ei sitä tahtoa ole, niin turha sinne terapiaan sitten on mennä näön vuoksi. Ja aina toki se tahtotilakaan ei auta.

 

["Vieras"]

Mutta eihän pelkkä eroamatyomuus ole ratkaisu, vaan parisuhde pitää laittaa kuntoon. Ei siinä auta sen lässyttäminen, ettei enää rakasta, vaan on vain rakastettava.

Jos ei siihen pysty, perhe on rikki, yhtäkaikki.

 

[Sanna80]

Mun mielestä vanhempien pitäisi muistaa myös se, että parisuhde, missä he lapsiaan kasvattavat, antavat lapsille mallin siitä, millainen parisuhteen pitää olla. Jos äiti nöyrästi alistuu, mies tekee mitä huvittaa, vanhempien välillä näkyy riitaa vaan ei rakkautta, toiselle puhutaan alentuvasti tai ilkeään äänensävyyn jne, lapset pitävät sitä kaikkea normaalina. Jotkut isompina asian tajuavat ja voivat tietoisesti omassa parisuhteessaan toimia toisin, mutta hyvin monet päätyvät omissa parisuhteissaan täsmälleen samaan kaavaan kuin mitä omat vanhemmat ovat aikanaan noudattaneet. Poikalapsen äiti voi siis miettiä, haluaako oman poikansa kohtelevan aikanaan vaimoaan kuten antaa oman miehensä kohdella itseään. Tyttölapsen äiti taas voi miettiä, haluaako oman tyttärensä aikanaan alistuvan samalla tavalla kuin itse alistuu. Vai voisiko sen kierteen katkaista nyt eikä odottaa, että seuraava sukupolvi tekee sen?

AAMEN!! Tässä on todennäköisesti syy siihen, miksi eksän kanssa niin kauan olin kimpassa, menin naimisiin, tein 2 lasta ja vielä palasin yhteen kun 2 vuotta erossa oltiin oltu välillä. Vaati lopulta TODELLA paljon lähteä siitä suhteesta. Mun vanhempien suhde oli mulla jossain taustalla mallina, että niinhän sen PITÄÄ mennä, että mies on perheen pää, nainen on tyhmä kotitalouskone joka ei tajua mistään mitään, hoitaa lapset ja kotityöt ja muuten saa pitää päänsä kiinni. Mies SAA käydä viihteellä ystävien kanssa, nainen ei. Jne jne jne...