Riippuukohan tämä erilainen suhtautuminen lelujen levittelyyn jms asunnon koosta/pohjaratkaisusta?
Tuo on ollut yksi merkittävä syy, mutta ei kuitenkaan se tärkein. Meillä on 96 neliötä kahdessa kerroksessa. Minä, 2 lasta ja koira. Yläkerrassa on makuuhuoneet ja toinen kylpyhuone, alakerrassa on olohuone, keittiö, toinen kylpyhuone ja sauna. Lapsilla on ollut aina tilavimmat huoneet, mitä asunnosta löytyy. Ihan siksi, että niissä on tilaa leikkiä. Kuopuksen huone on lähes yhtä suuri kuin meidän olohuone, mutta siellä ei ole 6 metrin levyistä kirjahyllyä, 8 hengen ruokapöytää, sähköurkuja, nojatuoleja eikä sohvapöytää. On siis ollu lastenkin kannalta järkevää, että siellä leikitään, missä on leikkimiseen tilaa.
Kumpikaan lapsistani ei ole koskaan pudonnut noissa portaissa eikä muutenkaan loukannut itseään niissä. 2 vierasta lasta sen sijaan on: toiselta murtui nilkka ja toinen löi päänsä aika pahannäköisesti, mutta selvisi onneksi vain aivotärähdyksellä. Pahemminkin olisi voinut käydä...niskoilleen kun tuosta putoaa, niin voi henki lähteä tai halvaantua kaulasta alaspäin. Kummallakin näistä lapsista oli tapahtumahetkellä äitinsä paikalla ja kummankin kotona ympäri asuntoa saa juosta mielinmäärin. Äidit kyllä kielsivät lapsiaan, mutta 5 v unohtaa kiellon tosi nopeasti, jos kotona kuitenkin on tottunut juoksemaan.
Kun lapsillani on ollut täällä alle kouluikäisenä kavereita ilman vanhempiaan, niin kenenköhän vastuulla se on, jos nämä lapset noista rappusista päälleen putoavat? Minun tietenkin. Mun ei ole kuitenkaan tarvinnut lasten kyläilyaikaa seistä vahdissa portaissa, koska meillä leikitään lastenhuoneissa. Kun oma lapsi pysyy siellä leikkimässä, ei kaverillakaan ole tarvetta lähteä ryntäilemään kuin päätön kana ympäri asuntoa.
Ja entäs sitten ekaluokkalaiset? Enää ei ole mun vastuullani, jos ekaluokkalainen kaveri on meillä mun ollessani töissä ja putoaa noista rappusista. On siis näiden kaverien oman turvallisuuden - ja myös heidän vanhempiensa vastuun - helpottamista, kun meillä leikitään lastenhuoneissa eikä juosta ympäri asuntoa.
Olen myös aina ajatellut, että mitä nuorempana lapsi oppii, että jotain asiaa ei saa tehdä, sitä helpommalla mä pääsen äitinä. Meillä ei saa piereskellä ruokapöydässä, vaikkei se vaarallista olekaan. Meillä syödään keittiössä ruokapöydän ääressä eikä lätvitä rasvaisin käsin seiniin ja meillä piirretään vain lastenhuoneessa eikä kuljeta tussi kädessä ympäriinsä, vaikka seinät on melko helppo maalatakin, jos niihin jälkiä jää. Kotona on asioita, joissa olen lepsumpi kuin kodin ulkopuolella, mutta mun lapseni tietävät, että jos joku asia on kotona kielletty, se on satavarmasti kielletty myös kirkossa, ravintolassa ja kyläpaikassa. Loppujen lopuksi on ollut aika vähän asoita, mistä mun on tarvinnut erikseen muistuttaa, kun lapsi on lähtenyt kavereilleen kyläään tai ollaan menty jonnekin.
Joku kysyi, miten lapset saa pidettyä lastenhuoneissa. Ei meilläkään lastenhuoneet ole mitään vankiloita olleet, joten ei ole ollut tarvetta
pitää lapsia lastenhuoneissa. Olohuoneessa voi katsoa telkkaria, kuunnella musiikkia, lukea kirjaa tai soittaa sähköurkuja. Keittiössä voi syödä. Kylpyhuoneessa voi käydä pissalla tai pesemässä kädet. Asunnossa voi halutessaan vaellella mielin määrin. Mutta ei juosta, riehua eikä tuoda leluja muihin huoneisiin. Jos minä haluan syödä, niin en mä silloin mene vessaan istumaan. Jos minä haluan katsoa telkkaria, niin en mä silloin mene keittiöön. Samalla tavalla mun lapseni kun ovat halunneet leikkiä, niin silloin eh eivät ole menneet saunaan, keittiöön eikä olkkariin. Eikä mun makkariin. Leikit on lastenhuoneissa tai ulkona.
Hassua muuten, että lasteni kaverit ovat aina viihtyneet meillä. Niin pieninä, teineinä kuin nyt vielä täysi-ikäisinäkin. Yllättävää on, että syy on kuulemma se, että
meillä on niin rentoa. Mä en huuda, en komentele, en nalkuta enkä ole pahalla päällä. Ei mun tarvitse.