Eikö minua olekaan luotu äidiksi?

[uusi keskustelija]

Että mä oon kyllästyny ja v'***tunut. Mä en jaksa kun mun elämässä ei ole enää mitään muuta kun samat jutut päivästä toiseen... kuuntelen rissausta ja kiukuttelua, huutoa ja kitinää. Ollaan vaunulenkillä, syödään (toki kiukuttelun kanssa), nukutaan lyhyet päikyt, sitten rissataan kun väsyttää... mulla ei ole oikeesti mitään. Mä halusin lapsen. Halusin äidiksi. Mutta en tiennyt että elämä pitää vaihtaa tällaseen tylsyyteen. En harrasta mitään, ja koska en harrasta ja syön tähän vi***tukseen, lihon koko ajan ja se taas väsyttää ja laiskottaa ja olen siis täysillä kierteessä mukana. Mitä mä voisin tehdä että pääsisin pois tästä. Rakastan lastani, kyllä hän ajoittain kilttikin on, ja välillä jaksan vaikka mitä hänen kanssa, mutta on päiviä että haluaisin olla ihan yksin.. tehdä omia juttuja, en jaksaisi kuunnella rissausta... mulla on tullut sellanen olo että mä olen tosi huono äiti.
Mies on aina töissä.. kun hän iltaisin tulee töistä, lapsi menee jo pian nukkumaan.. en siis pääse ja pysty yksinkertasesti menemään mihinkään esim jumpalle kun harvemmat jumpat alkaa iltakymmeneltä. Mä kaipaisin jotain hohtoa tähän elämään.. toki alkuvuodesta alkaa työt mut just joo.. se vasta hohtoa onkin. Onko muita tälläsia tapauksia.. sanotaan nyt vaikka huonoja äitejä.

 

[yx huono äiti]

Käyn salilla jossa on järjestetty lastenhoito.
Myös MML;tä voi joskus palkata lastenhoitajan muutamaksi tunniksi jos haluaa mennä vaikka kaupoille.

 

[tiipii....]

Joo on samoja tuntemuksia ollut. Ota väkisin vaikka se hoitaja teille ja käy jossain yksin. Tekee ihmeitä. Tai vkonloppuna laita mies hoitamaan lapsi ja käske ne vaikka mummolaan jotta saat olla yksin kotona.

 

[tiipii....]

Joo on samoja tuntemuksia ollut. Ota väkisin vaikka se hoitaja teille ja käy jossain yksin. Tekee ihmeitä. Tai vkonloppuna laita mies hoitamaan lapsi ja käske ne vaikka mummolaan jotta saat olla yksin kotona.

 

[Villasukka.]

Kiitos kirjoituksestasi. Äitiys voi hyvinkin olla tylsää, juuri tuota mitä kuvailet. Ja yksinäistä! Älyllisyys taantuu kaksivuotiaaksi. Mitään ei voi alkaa tekemään pelkästään itselleen, koska huuto alkaa aika pian. Ihan turha kuvitella, että kaivaisi ompelukoneen/koruaskartelut/hyvän kirjan esille, tai yhtään mitään mikä ei ole pakko.

Parin tunnin irtiotto ei auta mitään. Ei auta edes viikonloppu poissa, koska se sama on vastassa sillä sekunnilla, kun avaa kotioven.

Mulla alkoi paras aika vanhempainvapaassa kun löysin läheisestä puistosta oman äitiystäväpiirin. Alkuun vertailtiin kurahaalareita ja kiinteitä, mutta loppujen lopuksi sain loppuiän ystäviä.

Töihin paluu taas teki minusta paremman äidin. Ehkä siihen oli syynä myös aika, että lapsista tuli itsenäisempiä ja keskustelevampia. Olen kuitenkin ihminen, joka tarvitsee päivittäin aikaa juoda kahvinsa rauhassa, keskustella toisten aikuisten kanssa ja tehdä jotain mielekästä alusta loppuun.

Sinnittele. Usko tai älä, aika kultaa nämäkin muistot. Ja se menee ohi. Et sinä ole huono äiti, olet se ainoa äiti. On aika, joka pitää antaa vauvalle mutta tulee aika, jolloin pitää löytää itsensä uudelleen.

Jaksua.

 

[tessu12]

Mulla samat fiilarit. Halusin aina äidiksi ja lapsia enemmänkin kuin yhden. Kai se oli sitä masennusta synnytyksen jälkeen kun aluksi olin nin pettynyt koko hommaan. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi. Vieläkin, vaikka olen jo työelämässä, alakulo valtaa joskus mielen. Silloin, kun 2-vuotias uhmaikäinen nipistää ja sanoo "mee pois" tekisi mieli mennä lapsen tasolle ja huutaa että kehtaatkin kiukutella mulle vaikka teen sun eteen kaikkeni. Mutta tottakai lapsella on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita turvallisessa ympäristössä.

Vanhemman velvollisuus on huolehtia omasta jaksamisestaan. On hyvä tiedostaa, että nämä ovat ihan hyviä tunteita käsitellä silloin tällöin. Ja ottaa omaa aikaa, väkisinkin.

Lapseni on kuitenkin minulle niin rakas ja ainutlaatuinen, että jonakin päivänä saatan harkita seuraavaa

 

[tsemiä]

Etsi myös perhekerhoja esim mll:ltä ja seurakunnalta .. Kysy neuvolasta , seurakunnalta tms. onko heillä teidän paikkakunnalla lapsiparkkeja mihin voit viedä muksun hoitoon muutamaksi tunniksi ..
Tuohon olotilaan muuten jämmähtää.. ja se on hlvetistä !!
Kukaan ei näillä tarkoita marinoilla tarkoita etteikö lapsi olisi tärkeä ja rakas. Se kotielämä on helposti vain niin tylsää..
Minusta ei ole kotiäidiksi ja nosta hattua niille jotka sitä jaksavat!

Halit ja ota itseäsi niskasta kiinni ja etsi toimintaa!

 

[Janae]

Meille tuli 2 lasta 1.5 vuoden ikäerolla. Lapset ovat meillekkin rakastettuja ja toivottuja, ja ajattelin ensin olevani kotiäitinä mahdollisimman pitkään. Olosuhteiden pakosta kuitenkin lähdin kouluun tänä syksynä nuorimman ollessa 1.5 vuotta. Opiskelemaan lähtö on tehnyt todella terää! Jaksan olla illat paremmin lasteni kanssa, ja nautin perheen yhteisestä ajasta. Olen alkanut laihduttamaan ja kuntoilemaan. Värjäsin hiukset. En väitä että pelkästään hohdokasta on ollut, rahasta on tiukkaa ja on sairasteltu ja huonosti nukutut yöt todella rassaa. Mutta oma olotila on kymmenen kertaa parempi kuin kotiäitinä ollessa! Kunnioitan ja arvostan kyllä kotiäitiyttä suuresti, mutta minulle se ei tämän pitempään onnistunut.

 

[ap äiti]

Ehkä tässä on myös sitä, et mä kuvittelin kaiken olevan erilaista ennen lapsen syntymää. "Synnytyksen jälkeen taas kuntoillaan, laihdutetaan, näytetään hyvältä ja lapsi kainalossa jaksetaan joka paikkaan." Heh! Miten väärässä olinkaan! Ihmettelin raskaana ollessani, kuinka vanha koulukaverini oli lapsen saatuaan ensin laihtunut hurjasti, mutta imetyksen lopetettua lihonnut muodottomaksi possuksi. Ajattelin että minä en sitten tuollain lihoa ja rupsahda, olen erilainen siinä asiassa. Miten väärässä olinkaan! Minäkin pääsin samaan painoon kun mitä olin ennen raskauden alkamista. Nyt, kesästä olen lihonnut 7 kiloa. Mieskin sanoi että persees on levinny. ottahan se leviää kun syön koko ajan! Makeeta, suolasta, karkkia, herkkuja... ainoa mun ilo. Ei ole harrastusta, rahaa tehdä mitään fantsua,.... en ole aina näin apea mutta nyt tuntuu tosi pahalle. Itkin yks kerta miehelle kun haluaisin olla kolme vuotta kotona mutta rahatilanne ei salli. Ehkä musta ei edes olis siihen vaikka rahat riittäiski!! Mun sosiaaliset kontaktit on niin vähissä että tulisin varmaan hulluks... Tunnen siis itseni huonoksi äidiksi koska en jaksais olla omien lasteni kanssa päivät pitkät vaan kotona... Ehkä se työn alkaminen tekee sit hyvää. Ja kaiken muun ajan voi sit olla lasten kaa. Kiitos teidän vastauksistanne, tosi kiva kuulla muidenkin elämästä kun omat ympyrät on niiiin pienet tällä hetkellä... laittakaa lisää!!!

 

[Äitiliinukka]

Täälläkin samoja tuntemuksia, ihana huomata etten ole yksin. Lapset nyt 2,5-vuotta ja 8 kk ja kaiken kaikkiaan voi sanoa, että kyllä tämä kotona olo tuntuu aika kypsältä. Ei juurikaan "omaa" elämää, aikuiskontakteja, lapset kitisevät ja kiukuttelevat - toki on kivojakin hetkiä, jolloin leikkivät kiltisti ja ovat iloisia, aurinkoisia. Itsekin suunnittelin olevani kotona kunnes nuorimmainen on n.2-3 -vuotias, mutta kyllä se töihinpaluu kummasti on alkanut kiinnostaa ollessani kotona jo pian 3 vuotta putkeen...Huh huh! Välillä ihmettelen miten itsekin olen jaksanut tähän saakka, mutta kyllä se jollakin kummallisella sitkeydeydellä on mennyt. Yritän pitää mielessäni että ei se vauva-/taapero-aika pitkään kestä...Ihanaa lukea teistä kohtalotovereista!

 

[Bubu]

Itse olen huomannut että oma fiilis tarttuu heti lapseen. Kun itsellä on joskus sellainen päivä että olisi mieluummin jossain muualla tekemässä jotain muuta, vauvakin tuntuu kitisevän enemmän ja on normaalia huomionkipeämpi. Kun itse olen rento, rauhallinen ja hyväntuulinen, vauvakin on aurinkoinen ja touhuaa mielellään lattialla itsekseen.

Ajoittain tulee ap:n kuvailemia fiiliksiä, vauva nyt vajaa 8 kk joten ei tietty ole uhmasta yms mitään hajua vielä Itse ajattelen niin että tämä on ainutlaatuista aikaa jota tulen kaipaamaan kun palaan töihin.
En ole mikään pikkubuddha luonteeltani, joten välillä menee hermo... mutta aina kun ahdistaa niin lähden pitkälle vaunulenkille, tai puen tytön ja itseni nätiksi ja lähden jonkun kaverin kanssa lounaalle... tai keksin jotain muuta kehittävää, jonkun uuden leikin.. tai jotain konkreettista tekemistä.

 

[yleensä iloinen äiti]

moikka,

ymmärrän kyllä mitä tarkoitat! mullakin oli joku outo harhakäsitys siitä, että vauvalomalla sitten on "omaa aikaa" ja kiva mennä sinne ja tänne lapsen kanssa. Ja onhan sitä "vapaata" aikaa mennä, mutta toisaalta on sitten aina se huolehtiminen, ruokailut, vaipat yms yms. Meillä on lapsia kaksi, vanhempi 2 v ja pieni vauva 4 kk, joten pienellä ikäerolla ovat ja paljon on hoitamista!

Välillä onkin päiviä, että kaikki menee samojen rutiinien mukaan ja se on toisaalta aika tylsää välillä, mutta turvallista toisaalta.

Meikäläinen kans "rentoutuu" toisten äitien kans puistossa juttelemalla, kyläilemällä toistemme kodeissa lapset mukana, kun on samanikäisiä niin lapset saa seuraa ja vaihtelua ja ite saa sitä vertaistukea! Välillä käymme sitten isovanhmemmilla ja sieltäkin saa vähän hengähdystaukoa kun mammat ja papat huolehtivat hetken lapsista. Lisäksi väilllä käydään äitiporukalla hoplopissa, ostoksille tms. Mutt kyllä noi on sitten vähän väsyttävämpiä päiviä vielä kuin tavalliset kotipäivät.

Itte pääsen kyllä välillä itekseen liikkeelle esim. jumppaan tai kavereille kun iskä JOSKUS sentääon lasten kanssa, mutta on kyllä paljon töissä eli välillä tunne itteni kyllä melkein YH:ksi (kaikki pisteet teille, olen saanut kokea millaista se olisi YKSIN!!!).

On se aikamoista "työtä" oman itsensä kanssa, kun pitäis olla se HYVÄ äiti ja vaimo ja löytää itelleen oikean tavan sukkuloida kaikkien hommiensa keskellä. Siivota, pyykätä, leikkiä, olla hyvännäkönen, ja välillä ihan vain oma ittensä "entinen" eikä pelkästään vain äiti... huomioida se isikin välillä jne. jne. Olenkin tässä miettinyt etä miten tää kaikki sit hoituu kun on työasiatkin niskassa?! nyt sentään pystyy keskittymään normaaliarkena näihin kolmeen eli lapsiin, kotiin ja itsensä hoitamiseen.,, sitten kun iskäkin on kotona niin siinä sitten vielä yksi lapsi lisää
no nyt tuli pitkät tarinat!

voimia ap:lle ja muille - ollaan äitejä ja omia persooniamme edelleen!

 

[Kaks rakasta kakrua]

Jännää ollut omassakin elämässä huomata, että eniten neuvoo ja opastaa ne, joille ei ole mitään hajua siitä, miten hankalalta/vaikealta/masentavalta (en keksi oikeaa sanaa) vauva-aika voi tuntua.
"Ulkoilkaa". Jep jep, vauva ei viihdy vaunuissa, eikä pitkiä matkoja jaksa oikein kanniskellakaan.
Lounaalle ystävän kanssa vauva mukana? Ööh, joo, mutta vauva ei tosiaankaan viihdy raflassa edes siihen asti, että sais ruoan nenänsä eteen.
"Menkää johonkin kerhoon". Niin... Meilläpäin ne alkaa niin aikaisin, ettei huonosti nukutun yön jälkeen ole siihen mennessä ehtinyt edes vaatteita päälleen pukea ja aamukahvikin on vielä kupissa.

Ja sitten ne ymmärtämis esitykset. "Voi meidänkin Ville heräsi kuukauden verran joka yö kolmesti yössä syömään, kun oli sellainen tankkauskausi. Oli se rankkaa aikaa, mutta ihmeen hyvin sitä jaksaa. Kyllä se siitä!" Hohhoijaa, meillä esikoinen heräili 10 kk asti lähes joka yö 2 - 20 kertaa ja kuopus on nyt heräillyt ½ vuotta 4 - 12 krt yössä joka ainoa yö.

Kärjistetysti esitän asiat, mutta tuolta se vaan tuntuu.

Mulla on nyt kuopuksen kanssa välillä tuntunut vähän samalta kuin ap:llä. Kuukausi sitten tuntui aika pahastikin tuollaiselta. Sitten pääsin, niin naurettavan naismaiselta kuin se kuulostaakin, ystävättären kanssa shoppailemaan koko päiväksi, miehen jäädessä hoitamaan lapsia. Voi että se oli ihanaa. Ostoksia ei paljoa kertynyt, mutta pari uutta vaatetta itselle, ravintola-ateria ja ennenkaikkea höpötys ystävän kanssa - ja olin kuin piristysruiskeen saanut.
Pirteä olo haihtui kyllä parissa päivässä, kun kotiäidin arki jatkui, mutta jotenkin se vaan lohduttaa tietää, että vaikka olen nyt väsynyt, kiukkuinen, huonotuulinen ja ties mitä, niin se entinen iloinen minä on olemassa. Se kaipaa vain unta ja irtiottoja arkisesta aherruksesta, jotta pääsisi taas pintaan.

Vauva on nyt ½ vuotias ja on alkanut nukkua aavistuksen verran paremmin. Eka yöunipätkä saattaa kestää heräämättä jopa 4 tuntia. Ryömimisen myötä hän on alkanut viihtyä lattialla paremmin.

Käymme tenava- ja vauvajumpissa 1 x vko.
Ulkoilemme naapurin lähes samanikäisten lasten kanssa yhdessä 1 - 3krt/vko.
Miehen kanssa ollaan piakkoin lähdössä elokuviin ja syömään, lapset menee mummilaan.
Nyt minäkin voin jo sanoa, että "Kyllä se siitä."
Paremmalta näyttää jo =)

 

[valoa tunnelin päässä]

Kahden lapsen kokemuksella ja kolmatta odottaessa sanoisin, että kannattaa pitää kiinni vaikka siitä yhdestäkin harrastuksesta. Miehenkin pitää ottaa vastuuta ja hänen VELVOLLISUUTENSA on tutustua vauvaanne edes sen verran, että äiti saa edes kerran viikossa ihan omaa aikaa. Vaikkei sitten kävisi kuin kaupassa rauhassa, kävelylenkillä, kirjastossa, yksinään keilaamassa tai ihan mitä tahansa, niin mitä siitä, vaikka se sama kaaos odottaa kotona. Meille monelle tekee hyvää opetella elämään hetkessä siten, ettei murehdita sitä, mitä tapahtuu sitten 2 h päästä, kun pitää olla kotona, vaan nautitaan siitä yksinolosta just nyt.

Minä saatoin kesällä mennä järven rantaan, otin viltin ja kirjan, kävin pitkäkseni ja vain makasin silmät kiinni vilkaisemattakaan kirjaa. Syksyllä olen käynyt yksin uimassa tai siis joskus vain lojun altaassa, huojutan itseäni silmät kiinni rentoutuen (kiva, jos mua pidetään uimahallilla ihan pimahtaneena...) jne. Olen ihan tietoisesti opetellut sellaista rentoutumista niissä olosuhteissa, mitä kulloinkin on. Pakko myöntää, että jokaisen lapsen jälkeen olen sitä rentoutumista ja ajassa elämistä oppinut paremmin ja paremmin. Nyt sujuu jo aika kivasti

Ei kannata leikkiä marttyyriä, vaan yrittää muuttaa yksi asia kerralla. Jos on lihonut 20 kg ja itkettää eikä ole saanut 2 vuoteen nukuttua yhtenäisiä yöunia, niin voisiko yrittää muuttaa vaikka yhden asian kerralla? Esim. ekaksi vauvalle unikoulu ja kun se sujuu, niin sitten ehkä jaksaisi ottaa yhden harrastuksen (esim. kuntosalikortti tai vaikka naapurin tädin kanssa iltalenkki kerran viikossa). Sitä kautta sitten voisi jo vaikka miettiä sitä laihdutustakin tai edes sitä, että ruokavalio olisi terveellisempi.

Liian itsenäinen ja ylpeä ei kannata olla. Jos ei jaksa, niin ihan ekaksi puolisolta pyydetään apua. Jos on tukijoukkoja, niin rohkeasti vain vauvanhoitoapua pyytämään. Lapsellekin on etu, kun saa käydä joskus jossain ja saa tutustua uusiin ihmisiin (ei nyt ehkä just silloin, kun vierastaa kovasti).

 

[ääggis]

mutta tosi rasittavaa. Vaikka ei olis tylsääkään, mä viihdyn lapsen kanssa, mutta väsyn. Miehestäkin pitäisi huolehtia, ei kiinnostais. ja sukulaisia tuppaa kylään. Jospa ne auttais, mutta tarvitsevat kahvistusta, häiritsevät imetystä ja sitten jää taas ulkoilut = päiväunet väliin ja lapsi itkee. On yritetty selittää, mutta ei meinaa mennä perille.

Imetyskö se on ongelma ja tutteli ratkaisu kaikkeen, en halua kun muuten sujuu hyvin. ja kun mies sitten voisi hoitaa vauvaa, minä voisin siivota. Ou jee! Ja kun mies hoitaa vauvaa, hän ei muista ruokkia lasta, siis laittaa ruokaa 8 kk ikäiselle eikä edes antaa valmista ruokaa. Ei osaa hakea sitä kaupasta eikä muista. ja jää d-vitamiinit antamatta, kynnet leikkaamatta, vaipat levälleen kuten kaikki muutkin tavarat eikä mies saa lasta nukahtamaan. Telkkaria osaa opettaa katsomaan vaikka on vähän koitettu rajoittaa. Mies hoitaa lasta: istuu puoli tuntia vessassa ja vauva huutaa lattialla, syö sähköjohtoja, lehtiä, muovikasseja, vaunuja ja kaikkea, mitä mies levittelee ympärilleen niin etten ehdi korjata.

Äidin omaa aikaa, aikaa edes kotitöihin? Ei vaan miehen jälkien korjausta ja vauvasta huolehtimista.

Mä en lue lehtiä, käy saunassa, katso telkkaria, harrastan vain vaunulenkkejä enkä silti ehdi edes syödä kunnolla. Saati laittaa ruokaa. leivät jää kuivumaan pöydälle, kun tulee kiire pelastaa lasta putoamasta jostain, lyömästä itseään tms. Ei tää kotiäitiys kyllä lihota, mutta voin huonosti, kun syön huonosti ja vapaa-aika menee nukkumiseen.

 

[ääggis]

Mun mielestä on turha ennakkoluulo, että älyllisyys katoaa. lapsen kanssa sitä vasta tarvitaankin, haasteita riittää. Tylsistyminen on merkki tylsästä mielestä. Oikeasti älykäs näkee virikkeet ympärillään. ne eivät katoa mihinkään. Turha syyttää lastaan älyllisyydestä tylsyydestään. Sekin on merkki älyn köyhyydestä.

Masennus on eri asia. Vaatii ehkä älyä ja rohkeutta hakea siihen hoitoa edes lapsen takia sen sijaan, että syyttelisi muita ja tilannetta.

Oma ongelmani: imetys, koska uskon että se on lapsen parhaaksi. Lapsi syö noin kahden tunnin välein omaan tahtiinsa. Sitoo. keksimme vaikka mitä mukavaa kahdestaan, mutta muitten neuvot rasittavat: harrasta jotain, vie hoitoon, mene elokuviin, ota omaa aikaa, anna korviketta.

Kukas sitten siivoaa, pesee pyykit, hankkii lapsen ruuat ja vaatteet, huolehtii kaikesta... Teen sen lapsen hoidon lisäksi tai "omalla ajalla" ja silti en ehdi mitään muuta. Tänään, kun istun tämän hetken tässä, kukaan ei tee mioehelle ruokaa. Mies ulkoilee vauvan kanssa, mä tyhjensin astianpesukoneen ja täytin taas, tiskasin loput, pesukone käy ja vanhat pyykit on korjattu, lattia tyhjennetty, vaipat roskissa, hoidin monta asiaa netissä ja kohta on mennyt jo tunti!

 

[eiymmärrä]

Mä en siinä mielessä ymmärrä naisia, että vaikka se vauvahärdelli on täyttä tuskaa, niin silti pitää pusata toista ja kolmattakin lasta... Mikä ihmeen pakko se on? Joku vääristynyt ihannemalli täydellisestä pikkuperheestä, jossa on isi, äiti, tyttö ja poika?

 

[ajatukseni]

olivat myös tuossa että miksi lisääntyy heti lisää jos se on niin rasittavaa jo ekan kanssa?Minulla kesti toipua siitä esikoisesta ja hoitovapaasta 4 vuotta ennen kuin halusin ja olin valmis vauvaan uudestaan.Mieheni oli valmiimpi jo aiemmin mutta pidin pääni ja olen tyytyväinen että tein niin.Minulle ei äitiys ollut rasite sillä se ei ollut yksin minun projektini vaan myös mieheni otti ja ottaa Isänä vastuuta kodista ja vauvasta sekä minusta.Perheenhän kuuluu toimia yhdessä ainakin minun mielestäni lapset ovat vanhempien yhteisiä!Toki halusin tuon 3 vuoden jälkeen opiskella ja tehdä töitä ja odottaa seuraavaa aloin vasta kun olin valmis siihen mitä se vauva vaatii aikaa , rakkautta ja huolenpitoa.Tietenkin joskus tympi lapsi arki mutta se meni ohitse nopeasti kun tapailimme usein ystäviä vauvoineen tai ilman.Tapahtumissakin tuli käytyä ihan lapsien kanssa heitä kiinnostavissa ja omissa ilman lapsia ystävien kanssa.
Ihan perus kävelyt ulkona rattaiden kanssa ja ajatusten jakaminen ystävien kanssa oli mukavaa ja jos kiukuttelivat rattaissa niin puistoon sitten tai pysähdyttiin jotain metsässä ihmettelemään.En tuntenut itseäni vain äidiksi silloin tai nyt.Äitiys on antoisaa kun löytää tasapainon lapsen kanssa touhuamiselle, muiden tapaamiselle, omalle ajalle, tapahtumille ja osaa jakaa sen vanhemmuuden kumppaninsa kanssa.
Antakaa niiden isien hoitaa lapsia omalla tavallaan ja älkää nipottako kaikesta niin kauan kun lapsi on syönyt, puhdas ja puettu tilanteen mukaan.Mitä se haittaa se sotku voihan senkin yhdessä siivota kun vauveli on nukkumaan laitettu.

 

[väsynytäitikö]

"Antakaa niiden isien hoitaa lapsia omalla tavallaan ja älkää nipottako kaikesta niin kauan kun lapsi on syönyt, puhdas ja puettu tilanteen mukaan.Mitä se haittaa se sotku voihan senkin yhdessä siivota kun vauveli on nukkumaan laitettu."

Siis yöllä? Ei jaksa. Vauva nukahtaa nykyään JO klo 22 maissa ja syö öisin usein.

 

[Kaks rakasta kakrua]

Jep jep, kuten jo sanoin: ei hajuakaan ongelmista ja neuvotaan

 

[Hengissä selvinnyt aikuisten tenavien äiti ;)]

Itse olen huomannut että oma fiilis tarttuu heti lapseen. Kun itsellä on joskus sellainen päivä että olisi mieluummin jossain muualla tekemässä jotain muuta, vauvakin tuntuu kitisevän enemmän ja on normaalia huomionkipeämpi. Kun itse olen rento, rauhallinen ja hyväntuulinen, vauvakin on aurinkoinen ja touhuaa mielellään lattialla itsekseen.

.

Tää on kovasti totta. Valitettavasti. Mutta ei se tarkoita sitä että pitäisi teeskennellä aina hyväntuulista. Kuuluu kuitenkin aikuisen ihmisen vastuualueeseen huolehtia jälkikasvun ohessa itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Yleensä se v*** tus johtuu siitä ettei ole enää omaa elämää, ei pääse missään latautumaan kunnolla, kaikki tuntuu pyörivän pienen ihmisen ehdoilla. Kannattaa hankkiutua vertaisryhmiin ja muiden vastaavassa tilanteessa olevien seuraan, kunnalla ja seurakunnalla on vertaisryhmiä olemassa. Ja ihan oman alueen leikkikentällä voi tutustua toisiin äiteihin jotka puurtavat samassa tilanteessa. Ja juu, hoitajia lapselle ehdottomasti! Joskus pitää päästä ihan kahden kesken ukkonsa kanssa jonnekin, eli mummut ja vaarit sedät ja tädit hoitorinkiin mukaan, ainakin joskus.

 

[Elluliini]

Mulla oli ihan samat fiilikset pojan (nyt 4v.) vauva ja taaperoaikoina. Olin kotona 2 vuotta, ja heti kun aloitin työelämän uudestaan aloin oikeasti jopa nauttia perhe-elämästä ja lapsesta. Ja toipua hiljalleen omaksi iloiseksi itsekseni. Vauva-aika oli niin kamalan väsyttävää ja sitovaa. Koskaan saanut/ehtinyt oikeasti nukkua tai muutenkaan levätä, vaikka kotona oltiin (liikaakin). Kavereita ja kerhoja riitti mutta ne vaan väsyttivät lisää. Mulle oli myös vaikeaa se, että lähes kaikesta "omasta" piti luopua. Lehdet jäi lukematta telkkarista puhumattakaan. Kaikista eniten olisin tarvinnut unta. Nt kun poika on jo 4 vuotta, äitinä oleminen tuntuu ihanalta ja omiakin juttuja on. Poika leikkii usein itsekseenkin ja töissä saa rentoutua aikuisten mukavassa seurassa.
Muistakaa kotiäidit että elämä muuttu vielä paremmaksi jossain vaiheessa Lapset kasvavat ja muistot (toivottavasti) kultaantuvat
Itse en kuitenkaan halua toista lasta, koska en koe itseäni hyväksi äidiksi pienelle vauvalle. Tuntuu että mulla on niin paljon omiakin tarpeita etten pysty antamaan kaikkeani (ja yöuniani) toiselle ihmiselle...

 

[Irina69]

Ei kai se huonoksi äidiksi tee, että joskus kaipaa sitä entistä elämää ja haluaisi tehdä omiakin juttuja. Itselläni on esikoinen nyt 4,5 kk ja kieltämättä on aika väsy olo. Toisinaan ei vaan millään jaksaisi, mutta kun muistan kuinka kauan olen tätä lasta kaivannut ja yrittänyt, niin se auttaa jaksamaan.

Mulla tilanne on vielä se, että käytännössä olen koko ajan ollut yksinhuoltaja, kun mies viihtyy paremmin baarissa kuin lapsen kanssa kotona. Nyt kun tyttö täyttää 5 kk, niin hänen isänsä muuttaa pois, koska en jaksa lapsen lisäksi huolehtia juoposta isästä. Tähän mennessä olen voinut käydä n. kerran viikossa 2 tunnin ostosreissulla, sen pidempään eivät pärjää, kun äiti on niin paljon tärkeämpi kuin isä, jota harvoin näkee (aina siis joko töissä tai baarissa). Jatkossa toivon, että saisin vähän enemmän omaa aikaa, kun isä haluaa kuitenkin tavata tyttöään usein.

Muskarissa käydään tytön kanssa ja muuten vaan vaunulenkeillä tai shoppailemassa kahdestaan, kun ei ole samanikäisiä vauvoja tuttavapiirissä ja tässä elämäntilanteessa en ole jaksanut uusia tuttavia hakea. Hoitoapua muualta en oikein voi hakea, kun äitini on toipumassa aivoinfarktin jäljiltä ja lapsen toiset isovanhemmat asuvat 160 kilometrin päässä, mutta aikansa tätäkin vaan kestää. Olen laskeskellut, että yksinhuoltajana mun on kuitenkin pakko mennä töihin viimeistään ensi vuonna alkusyksystä, joten yritän nauttia tästä ajasta tytön kanssa vaikka se välillä raskasta onkin. Meillä tyttö on tosi aktiivinen, kärsimätön ja mahdoton tissittelijä, joten kyllä välillä tuppaa mielikuvitus loppumaan seuranpidossa, mutta näillä eväillä mennään. Tosin hän on myös tosi aurinkoinen, joten sekin auttaa jaksamaan.

Ja kyllä, vaikka tiedänkin olevani lapselleni se paras äiti, niin välillä tunnen itseni tosi riittämättömäksi ja huonoksi äidiksi. Tuo tunne on varmasti tuttu kaikille äideille ja tarpeellinenkin, jotta tulee aina välillä tarkisteltua omaa äitiyttään, eikä jämähdä paikalleen. Tsemppiä ap:lle ja muillekin äideille!

 

[Mii Tuu]

Täälläkin huhuilee yksi eptäydellinen äiti. Kaiken lisäksi olen tosi epäsosiaalinen ja kartan muiden äitien seuraa, juuri siksi kun koen itseni muita huonommaksi äidiksi. Oma 2.5-vuotiaani on hirmu pippurinen tapaus ja saa raivarihepulit varmaan kymmenen kertaa päivässä. Minua ei huvita mennä puistoon muiden äitien töllisteltäväksi ja ulkoilut hoidetaan aina kahdestaan. Olen muutenkin niin täynnä oman lapseni hoitamista, etten oikein tahdo jaksaa ihastella muiden lapsia, en ole siis kauhean lapsirakas ihminen vaikka omaani rakastan yli kaiken.

Kerhoissa ja muskareissa käydään kyllä, jotta "pakollinen" sosiaalisuus tulisi hoidettua. Mutta alkuperäiselle: Kuulostat hieman väsyneeltä ja hoitoapu varmaan auttaisi sinua paljon. Kun lapsesta on erossa joskus, jaksaa paljon paremmin. Minua piristää eniten ihan yksinäni oleilu, että saan lukea ja harrastella omia juttujani.

Nyt minua pelottaa, kun saamme toisen lapsen, kuinka alussa jaksan. Esikoisen kanssa vauva-aika oli tosi kamala, oleminen helpottui vasta noin puolentoista vuoden päästä.

Lohdullista tietää, etten ole ainoa äiti maailmassa, joka tuntee olonsa rittämttömäksi. Ne täydelliset äidit ovat melko kurjaa seuraa, kun itse ei pidä itseään maailman hohdokkaimpana mammana.

 

[*Anna***]

Mii Tuu: Olen kanssasi samaa mieltä joka asiasta. Meillä on myöd raivoava poika, enkä ole jaksanut lähteä hänen kanssaan muiden töllisteltäväksi. Muutenkin tunnen itseni niin huonoksi muiden äitien seassa.

Huudän välillä lapselleni, kun minulla menee täysin hermot ja sitten harmittaa tosi paljon ja mietin jo pitäisikö minun hakea jotain apua (olenko sekoamassa). Mutta kaippa ne muutkin huutavat..