P
Psykopaattiko?
Vieras
Viime keväänä tein positiivisen raskaustestin. Panikoiduin, ensimmäinen ajatukseni oli että ei, en halua äidiksi! Ilmoitettuani miehelle raskausuutisesta hän oli luonnollisestikin seitsemännessä taivaassa eikä ottanut kuuleviin korviinsa minun toiveita mahdollisesta keskeyttämisestä.
Minä panikoin asiaa tavattomasti. Minusta tuntui että joka solu huusi tulevaa äitiyttäni vastaan. En ollut valmis. Halusin vain eroon lapsesta. Mieheni sai minut kiristämällä ylipuhuttua asiasta. Hän halusi lapsen. Hän lupasi minulle kuun ja tähdet taivaalta kunhan vain synnytän lapsen. Hän lupasi ottaa sataprosenttisen vastuun lapsesta ja hoitaa vauvan suurimmaksi osaksi. Annoin lopulta periksi, koska rakastan miestäni syvästi, enkä olisi kestänyt ajatusta, että mieheni olisi jättänyt minut keskeytetyn raskauden vuoksi.
Tästä seurasi se, että sairastuin keskivaikeaan masennukseen, jonka vuoksi viimeiset puolivuotta ovat olleet elämäni vaikeimpia. Terapian ja lääkityksen myötä sopeuduin viimein ajatukseen lapsesta ja loppuraskaudesta tunsin jopa helliä tunteita mahassa kasvavaan lapseemme. En enää pelännyt tuleva vauvaa, vaikka jouduinkin keskeyttämään opinnot vauvan takia.
Nyt vauva on kuukauden ikäinen. Minulla ei edelleenkään ole mitään helliä tunteita vauvaa kohtaan ja en kestä hänen itkuaan. Vauva on luultavastikin "normaali" vauva joka itkee silloin tällöin mahakipuaan, nykyään tuntuu tosin että koko ajan. Päivät jaksan vauvan kanssa, mutta öisin minulla menee hermot. Joudun hoitamaan lapsen yksin, koska mieheni on päivät koulussa ja yöt töissä. Minua on alkanut pelottamaan, että satutan vauvaa ja seuraavan päivän iltalehdissä lukee kuinka nuori äiti surmasi lapsensa. Minua pelottaa asia todella! Mieheni pyytää vain olemaan kärsivällinen. En tiedä pystynkö...
Tästä on seurannut se, että parisuhteemme narisee ja rakoilee pahasti, sillä minusta tuntuu että minut on pakotettu äidiksi ja joudun olemaan äiti sellaiselle jota en ole alunperinkään halunnut ja jota kohtaan minulla ei ole mitään tunteita. Lisäksi olen aika urasuuntautunut ja keskenjääneet opinnot harmittavat minua toden teolla. Tämä aiheuttaa riitaa ja syyttelyä suhteessamme.
Asiasta en kehtaa neuvolassa kertoa, koska he luulevat että raskaus on toivottu ja odotettu (niin olen kertonut, koska en kehdannut sanoa asian oikeaa laitaa). Vointeja kysellessä, vastaan aina että ihan hyvin menee, kai. Todellisuudessa pelkään että milloin aiheutan jotain vahinkoa lapselle kun en jaksa kuunnella hänen itkuaan. Olen hyvin äkkipikainen ja minulla saattaa napsahtaa erittäin herkästi. Pari kertaa olen jo "paiskannut" vauvan sängylle vähän kovakouraisemmin. Viime yönä yritin tunkea tuttia vauvan suuhun väkisillä kovakouraisesti, koska vauva vain huusi. Jälkeenpäin kyllä kadun tekojani, mutta minulla välillä pimenee. Olen siis väkivaltainen. Joskus lyön suutuspäissäni myös miestäni.
Minusta tuntuu että en jaksa hakea apua... mieskin sanoi että en minä mitään apua väkivaltaisuuteeni tarvitse, se kun kuulemma johtuu vain väsymyksestä ja masennuksestani. Mutta masentuneisuuteni ei kai mihinkään katoa, koska tunnen niin voimakkaasti tulleeni huijatuksi.
En tahtoisi olla äiti.
Minä panikoin asiaa tavattomasti. Minusta tuntui että joka solu huusi tulevaa äitiyttäni vastaan. En ollut valmis. Halusin vain eroon lapsesta. Mieheni sai minut kiristämällä ylipuhuttua asiasta. Hän halusi lapsen. Hän lupasi minulle kuun ja tähdet taivaalta kunhan vain synnytän lapsen. Hän lupasi ottaa sataprosenttisen vastuun lapsesta ja hoitaa vauvan suurimmaksi osaksi. Annoin lopulta periksi, koska rakastan miestäni syvästi, enkä olisi kestänyt ajatusta, että mieheni olisi jättänyt minut keskeytetyn raskauden vuoksi.
Tästä seurasi se, että sairastuin keskivaikeaan masennukseen, jonka vuoksi viimeiset puolivuotta ovat olleet elämäni vaikeimpia. Terapian ja lääkityksen myötä sopeuduin viimein ajatukseen lapsesta ja loppuraskaudesta tunsin jopa helliä tunteita mahassa kasvavaan lapseemme. En enää pelännyt tuleva vauvaa, vaikka jouduinkin keskeyttämään opinnot vauvan takia.
Nyt vauva on kuukauden ikäinen. Minulla ei edelleenkään ole mitään helliä tunteita vauvaa kohtaan ja en kestä hänen itkuaan. Vauva on luultavastikin "normaali" vauva joka itkee silloin tällöin mahakipuaan, nykyään tuntuu tosin että koko ajan. Päivät jaksan vauvan kanssa, mutta öisin minulla menee hermot. Joudun hoitamaan lapsen yksin, koska mieheni on päivät koulussa ja yöt töissä. Minua on alkanut pelottamaan, että satutan vauvaa ja seuraavan päivän iltalehdissä lukee kuinka nuori äiti surmasi lapsensa. Minua pelottaa asia todella! Mieheni pyytää vain olemaan kärsivällinen. En tiedä pystynkö...
Tästä on seurannut se, että parisuhteemme narisee ja rakoilee pahasti, sillä minusta tuntuu että minut on pakotettu äidiksi ja joudun olemaan äiti sellaiselle jota en ole alunperinkään halunnut ja jota kohtaan minulla ei ole mitään tunteita. Lisäksi olen aika urasuuntautunut ja keskenjääneet opinnot harmittavat minua toden teolla. Tämä aiheuttaa riitaa ja syyttelyä suhteessamme.
Asiasta en kehtaa neuvolassa kertoa, koska he luulevat että raskaus on toivottu ja odotettu (niin olen kertonut, koska en kehdannut sanoa asian oikeaa laitaa). Vointeja kysellessä, vastaan aina että ihan hyvin menee, kai. Todellisuudessa pelkään että milloin aiheutan jotain vahinkoa lapselle kun en jaksa kuunnella hänen itkuaan. Olen hyvin äkkipikainen ja minulla saattaa napsahtaa erittäin herkästi. Pari kertaa olen jo "paiskannut" vauvan sängylle vähän kovakouraisemmin. Viime yönä yritin tunkea tuttia vauvan suuhun väkisillä kovakouraisesti, koska vauva vain huusi. Jälkeenpäin kyllä kadun tekojani, mutta minulla välillä pimenee. Olen siis väkivaltainen. Joskus lyön suutuspäissäni myös miestäni.
Minusta tuntuu että en jaksa hakea apua... mieskin sanoi että en minä mitään apua väkivaltaisuuteeni tarvitse, se kun kuulemma johtuu vain väsymyksestä ja masennuksestani. Mutta masentuneisuuteni ei kai mihinkään katoa, koska tunnen niin voimakkaasti tulleeni huijatuksi.
En tahtoisi olla äiti.
