Ei mitään puhuttavaa äidille

[mietityttää tämäkin]

Soitin tänään äidilleni. Ja taas heräsin siihen tunteeseen, ettei meillä oikeasti ole mitään puhuttavaa toisillemme, siis mitään tärkeää ainakaan. Melkein aina puhelut menevät saman kaavan mukaan... Vaihdetaan kuulumiset ja puhutaan jostain yhdentekevästä. Siis sellaista juttua, minkä olisi yhtä hyvin voinut jättää soittamatta. Ja olen myös huomannut, että minä olen yleensä aina se, joka soittaa, joten ihmettelempä, että kiinnostaako äitiänikään oikeastaan minun kuulumiseni; niin harvoin hän soittaa minulle.

Mutta toisaalta tätä ei oikeastaan voi ihmetellä, kun katsoo kokonaisuutta. Olen nimittäin jo muutenkin kokenut jatkuvasti vieraantuvani lapsuuden perheestäni, sisaruksistani ja vanhemmistani. Meillä ei ole mitään puhuttavaa, olemme kiinnostuneita eri asioista ja muuta sellaista... Kuitenkaan mitään välirikkoja ei ole tapahtunut, ja tiedän voivani luottaa vanhempiini, jos esimerkiksi tarvitsen taloudellista tai jotain muuta konkreettista apua jossain asiassa, ja samoin olen itse valmis auttamaan heitä mahdollisuuksieni mukaan vastaavissa tilanteissa. Mutta tästä huolimatta, jokin tietty henkinen etäisyys on tullut välilemme, ja tunnen itseni vieraaksi lapsuudenkodissani.

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt ja pohtinut tapahtunutta. Siis että miten tässä näin on käynyt ? Sitä jotenkin ymmärtäisi, että jos takana olisi jotain suuria riitoja ja välien rikkoutumisia, että se ajaisi perheenjäsenet eroon toisistaan, mutta kuten jo sanottua, mitään sellaista ei ole tapahtunut. Ja jotenkin tunnen oloni ristiriitaiseksi ja jotenkin jopa syylliseksi siihen, että en koe enää vanhempiani ja sisaruksiani kovinkaan läheisiksi (ainakaan niin läheisiksi kuin aikaisemmin). Siis hyvänen aika, hehän ovat lapsuuden perheeni. Ei kait nyt näin saisi tuntea, kun ei siihen ole edes mitään varsinaista syytä.

 

[ongelma tämäkin]

muuten aika paljon samaa mutta minut sisareni ja vanhempani jättivät

 

[et oo ainut]

Mua myös on vaivannut jo vuosia sama asia. Oman äidin kans ei voi puhua mistään, ei vaikka olisin halunnut jo pitkään ja oon yrittänyt kirjeitse lähestyä äitiä. Se ei halua kuulla mun ongelmista tms. mitään, on sanonut sen suoraan. Joten aika vaikea siinä mistään sitten saada puhuttua, mulla on ollut ja on yhä vaikeaa, ollut vaikea ero yms. Mutta pahimmalta tuntuu se ettei äitiä kiinnosta kuulla ollenkaan mitä mulle kuuluu, kyselee vain lapsista eikä koskaan soita meille. Olen ollut masentunut tämän etääntymisen takia kauan. Muidenkaan lapsuudenperheeni jäsenten kanssa ei olla tekemisissä.

 

[Empuuu]

Täysin sama juttu minulla (paitsi että minkäänlaista apua ei varmaankaan olisi saatavissa, jos sattuisi tarve). Yhteyksissä tulee oltua, mutta melko harvakseltaan ja tuntuu, että pelkästää muodon vuoksi. Onhan se surullista, ja koen syyllisyyttä, mutta minkäs teet? : /

 

[et oo ainut]

Niin en mäkään apua oo pyydellyt kun aikoinaan sanottu että omillaan on pakko pärjätä. No velkaa onkin sitten kertynyt kiitettävä määrä, en tiedä miten selviän mut vanhemmilleni en siitä hiisku sanaakaan

 

[Äijäx]

Samoilla fiiliksillä...

Mun toinen sisko on lesbo ja dokailee viikonloput. Toinen kahdesta sikosta on taas vanha piika, raitis, uskovainen ja seurakunta-aktiivi.

Minä olen meistä kolmesta ainoa perheellinen, lisäksi raitis ja vahvasti uskonnonvastainen joten yhteiset asiat ja elämäntilanteet tuntuvat eroavan voimakkaasti. Joten juttua ei tunnu löytyvän.