En viihdy pitkään vanhempieni seurassa

[huono lapsiko]

enkä erityisen paljon sisaruksienikaan seurassa, ja tunnen syyllisyyttä asiasta.

Syyllisyyttä siksi, että minulla ei ole oikeastaan mitään oikeutta tuntea ja kokea näin; eihän vanhemmissani ja lapsuuden perheessäni ole ollut ja ole mitään vikaa. Että miksi minä, jonka vanhemmat olivat kunnollisia ja kohtelivat minua hyvin, koen näin, kun moni rikkinäsestä ja moniongelmaisesta kodista tullut on paljon kiintyneempi ja -voisiko sanoa- "uskollisempi" omille vanhemmilleen.

Mutta silti se vaan aina tulee se tunne, kun tavataan tai kun jutellaan puhelimessa. Aluksi hetken aikaa kaikki on mahtavasti, mutta sitten se tulee taas; tunne siitä, että ei ole mitään puhuttavaa, eikä mitään yhteistä. Olen joskus koittanut kertoa minua kiinnostavista asioista ja kuulumisistani, mutta ne vaan ei kiinnosta ketään muuta ja se on tehty hyvin selväksi.

En tiedä, että olenko omalla käytökselläni karkoittanut muut pois, mutta se jotenkin mietityttää, että eivät myöskään vanhempani tai sisarukseni ole olleet sen innokkaammin halunneet pitää yhteyttä kanssani. Esimerkiksi eivät sisareni minulle soittele tai pyydä käymään luonaan sen enempää kuin minä heitäkään. Ja sen mitä äitini (ja joskus harvoin isäni) kanssa puhun puhelimessa, niin kyllä se olen käytännössä aina minä joka soittaa.

 

["vieras"]

kuullostaa tutulta. Tosin itse yritän pitää suhteita yllä ja soittelen aika usein äidille ja sisaruksille. Mutta lähes joka kerta tulee sellainen olo, että ei meillä ole mitään yhteistä. sisaruksillani on myös lapsia ja meidän kasvatusperiaatteetkin menee ihan ristiin. äidin luona kun käyn, olen loppuillan hirveän äkäinen, en tiedä johtuuko se sitten siitä, että miusta tuntuu, että minuu vähätellään jossa asiassa.

Meillä ei ole kyllä aina ollut näin. Ihan vähälle aikaa on tullut näitä tuntemuksia ja tuossa kuukausi takaperin riideltiin siskon kanssa ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien. elättelen vielä toiveita, että asiat korjaantuis ennalleen. ..

 

["liina"]

tutulta kuulostaa... vaikka samat geenit olisikin niin ei välttämättä ole samalla aaltopituudella. en ole puhunut veljeni kanssa vuosiin, eikä hänkään edes yritä ottaa minuun yhteyttä. meillä ei ole ollut minkäänlaista riitaa, kumpaakaan ei vaan kiinnosta puhua toisen kanssa. omasta mielestäni kyseinen järjestely on parempi kuin jokin keinotekoinen perheyhteys jossa kumpikin teeskentelee tekohymy naamalla.

 

[Onko joskus kiinnostanut?]

Onko teidän välit oikeasti hyvät, jos koet että vanhempiasi ei kiinnosta sinun asiasi? Onko näin ollut aina vai onko tilanne muuttunut jossain vaiheessa? Ei minusta lapsuus ole ollut hyvä, jos silloin(kin) on kokenut ettei ole vanhemmilleen tärkeä ja kiinnostava. Monilla vain on kliseenä päässä se ajatus "lapsuuteni oli hyvä", vaikkei se välttämättä ole ollutkaan. On vain liian vaikea myöntää että ehkä lapsuus olikin aika huono, vaikkei selkeitä "huonon lapsuuden merkkejä" kuten väkivaltaa tai päihdeongelmia ollutkaan...

Mulla ei kans vanhempia kiinnosta minun asiat, eikä ole ikinä kiinnostanutkaan. Kumpikaan ei ikinä kysy mitään minun asioistani, ja jos yritän itse kertoa niin puheenaihe vaihdetaan vaikka päälle puhuen (isä) tai sitten "parhaimmillaan" se kuunnellaan jotta löydetään jotain kritisoimisen aihetta (äiti).

Tein noin pari vuotta sitten periaatepäätöksen etten enää ns. väkisin kerro asioitani vaan odotan että toinen osapuoli osoittaa niitä kohtaan kiinnostusta - lopputuloksena se, etten ole viimeiseen pariin vuoteen kertonut yhtään mitään. Äitini ei esim. tiedä miesystäväni nimeä (seurusteltu on noin 1.5 vuotta) eikä kumpikaan tiedä mitä teen töikseni (vaihdoin tehtäviä vuosi sitten). Kumpikaan ei näytä edes huomanneen että lopetin vapaaehtoisen asioiden tyrkyttämisen. Tai no, vaikea varmaan huomatakaan jos tilanne muuttuu "jotain se tytär puhuu mutta ei kiinnosta, alanpa puhua omia asioitani tähän" -> "puhumpa omia asioitani tähän"...

 

[Kyllä se voi onnistua]

Perhe on yhteiskunnan lähtökohta. Koittakaa pitää yhteyttä ja luoda suhde uudestaan.

 

["pikkusisko"]

Mä en ole koskaan soittanut siskolleni.

 

[Onko joskus kiinnostanut?]

Perhe on yhteiskunnan lähtökohta. Koittakaa pitää yhteyttä ja luoda suhde uudestaan.

Mikään suhde ei toimi yksipuolisena. On äärimmäisen raskasta yrittää ylläpitää suhdetta yksin. Silloin on koko ajan takaraivossa ajatus "jos vain tarpeeksi yritän ja kokeilen tehdä asioita eri lailla, niin tämä alkaa toimia". Mutta eihän se niin mene; jos toista osapuolta ei vaan kiinnosta niin ei auta vaikka yrittäisi päällään seisoa. Siinä vain rikkoo itseään entistä enemmän. Joskus viisautta on luovuttaa, jotta voi keskittyä niihin ihmissuhteisiin jotka toimivat tasapuolisemmin.

Toki siis kannattaa yrittää, mutta myös sitten myöntää tappionsa kun näyttää siltä että toisella osapuolella ei sitä yrittämisen intoa olekaan.

 

[Toinen huono]

Mulla semmoinen tilanne että olen etääntynyt varsinkin äidin puolen sukulaisista ihan täysin ja omasta tahdosta. Jotenkin en tunne kuuluvani samaan porukkaan,enkä osaa olla oma itseni heidän seurassa. Koko ajan pitää piettää tekohymy naamalla niin kauan että saa suoristaa normaaliksi ilmeen kun tapaaminen on loppunut.. Tekopyhiä ihmisiä monikin äitini siskoista, ja minä kun oon tämmönen mustalammas, poltan ja käyn viihteelläkin joskus. Toisin kuin nämä tätikin lapset jotka on korkeasti koulutettuja ja niiin hyvä käytöksisiä.. Äitini on pahoittanut mielensä monet monituiset kerrat kun en halua lähteä suvun yhteisiin juhliin tms, ja sanoikin yhdesti ettei pyydä minua enää mihinkään mukaan vaan tulen jos tulen.
Pääsiäisenä on pakolliset tapaamiset lasteni kanssa siellä, sen kestän.. Oon aika hirveä lapsi ilmeisesti.

 

[Toinen huono jatkaa vielä..]

En siis ole kuitenkaan lapsi enää, kolmekymppinen oon ja tilanne on jatkunu jo ainakin kuusi vuotta. En vaan jaksa tehdä asioita enää jos en todellakaan halua. Ennen olin liiankin kiltti ja suostuin vaikken olis halunnutkaan. Joskus omatunto soimaa, mutta minkäs teet..