avioliitto ja lapsi - ajatus ahdistaa

[apua minäkö]

Olen pitkässä parisuhteessa. Hyvin menee ja olemme edelleen korviamme myöten rakastuneita toisiimme. Ongelmaksi on vähitellen kehittymässä miehen lisääntymishalut ja avioliitostakin on puhuttu. Tai ongelma tässä on lähinnä se, että saan ihan järjettömän ahdistuskohtauksen pelkästä ajatuksestakin avioitumisesta saati lasten teosta. Olen kohta kolmikymppinen, mies muutaman vuoden vanhempi. Monet lähipiirissä (erityisesti miehen ystävät) ovat näissä perheenperustamishommissa edenneet samaan pisteeseen ja kaipa siksi myös mies haluaisi toteuttaa nämä kaksi "riittiä". Mut mä en kestä oikein edes ajatusta moisesta!

Olen juuri valmistunut koulusta, teen töitä. Haluaisin nauttia nyt tästä "vapaudesta", haluaisin matkustella kahdestaan, harrastaa monia eri asioita jne. Mieheni ymmärtää tämän, mutta silti välillä tuntuu ettei hän tajua miten tosissaan olen. En osaa edes ajatella, että koska olisin valmis näihin "uhrauksiin" eli avioliittoon tai lapsiin. Olenko koskaan? Sitäkin olen miettinyt.

Olen aina ollut sitoutumiskammoinen ja suhteemme kesto näinkin kauan on ollut oikeastaan pieni ihme. Mies on ollut kärsivällinen, antanut mulle tilaa, kun olen sitä halunnut ja tarvinnut, ja siksi kai vielä olemmekin yhdessä. Itsekin luulin jo "asettuneeni", mutta nämä avioliitto+lapsi -puheet ovat saaneet minut miltei pakokauhun valtaan. Olo on kuin villivarsalla, joka on kahlittu pilttuuseen... Erota en tietenkään halua. Mutta miks ei voitais elää avoliitossa ilman lapsia? Miks ihmiset haluaa mennä naimisiin? Miks ne haluaa lapsia?

En mä tiedä miks mä kirjoitan tänne. Ahdistaa vaan niin perhanasti.

 

[Ihailija]

Viimeinkin jotain järkevää tekstiä tällä palstalla.

Pistäppä sama juttu vaika "Häähumua"-palstalle. Se varmaan poistettaisiin. Onnea ja pidä tuo! Ukkosi on joku metro...

 

[toisenlainen näkökulma]

a) älä helvetissä tee lapsia ja pilaa elämääsi
- useimmat miehet eivät sitä paitsi varsinaisesti edes halua lapsia. He haluavat vain olla samanlaisia kuin muutkin kaverinsa. Lisääntymishalut haihtuvat yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun vaatii miehen sitten hoitamaan kersan, jos sellaisen haluaa. Minä en sitä aio hoitaa, enhän minä lasta haluakaan. Kummasti elämä ilman lapsia onkin maailman hienoin juttu.

b) ellet halua naimisiin, älä mene

 

[En halua]

Olen sua muutaman vuoden vanhempi ja avioliitossa. Lapsia en onneksi ole suostunut hankkimaan. Olen tosiaan huomannut että miehelle lasten hankkiminen on joku statusjuttu, tai pitää todistaa että niitä saa aikaan ja on vähintään yhtä hyvä sillä saralla tai samanlainen kuin kaverinsa. Kukahan ne sitten kuitenkin joutuisi yksin hoitamaan jos antaisin periksi? Sain myös hirveän ahdistuksen häiden jälkeen ja etsin sivusuhteita sen takia että tunsin olevani niin nurkkaan ajettu. En edes tiedä miksi ikinä menin naimisiin? Kai se oli jotain mitä pitkässä parisuhteessa "kuului" tehdä. No, asiat ei tosiaan parantuneet häiden jälkeen. Silloin nimittäin alkoi tosissaan se kysely ja ahdistelu joka suunnasta että milloin se "oikea" perhe perustetaan. Ihmiset olettivat tietenkin että saman tien muutun pullantuoksuiseksi perheenemännäksi joka uhraa oman elämänsä ja luopuu kaikesta kun on nyt virallisesti vaimo. Vasta silloin tajusin miten luutuneita käsityksiä kanssaihmisillä on. Ihan kuin avioliiton myötä pitäisi siirtyä viime vuosisadalle parisuhteessa...Suosittelen siis, asukaa vaikka jonkin aikaa erillään ja mieti tunteitasi ja mitä haluatte. Eroaminen on avioliitosta aina paljon vaikeampaa kuin seurustelusuhteesta. Sinä et selvästi ole avioliittoon valmis ainakaan vielä.

 

[Juna jättää ...]

Ei pidä mennä naimisiin, eikä ainakaan hankkia lapsia, jos ei siltä tunnu.

On vaan niin epäoikeudenmukaista, että 10 vuoden kuluttua juna jättää sinut, mutta miehesi voi aloittaa uudelleen. Ei tämäkään silti ole syy tehdä toisin, kun sydämessään tuntee.

Toisaalta: ei pidä ajatella, että ne jotka menevät naimisiin ja saavat lapsia, olisivat jotenkin "viime vuosisadalta", kuten edellinen kirjoittaja toteaa. Kukin tavallaan.

 

[Got the point?]

On vaan niin epäoikeudenmukaista, että 10 vuoden kuluttua juna jättää sinut

Siis... fysiologinen lapsettomuushan on vain erinomaisen positiivinen asia, eikä mikään "sääli" tai "epäoikeudenmukaisuus". Sinulle lapsettomuus saattaa olla paha asia, mutta joillekin juhlistettava ja onnellinen tapahtuma.

 

[apua minäkö]

Niin, kun mulla ois nyt ihan hirveä tarve vaan saada ELÄÄ VAPAASTI. Eli toisin sanoen ilman kahleita En koe seurustelua ja avoliittoa enää lainkaan (tai ainakaan kovin) ahdistavana, vaikka alkuun kummankin suhteen oli pientä kipuilua. Ja lapsikaan ei mulle tunnu yhtä pahalta ajatukselta kuin avioliitto. Mutta en minä lastakaan vielä halua. Tai en tiedä haluanko koskaan. Se kai se ahdistaakin, kun en haluaisi PÄÄTTÄÄ vielä haluanko vaiko en niitä lapsia. En usko, että katkeroituisin sittenkään, jos en lapsia koskaan ehtisi tekemään/saamaan. Elämässä mennään sen mukaan mitä tuleman pitää. Jos mies lähtee siksi, että en suostu tekemään jotain suuri ratkaisuja vastoin omaa tahtoani, niin joutaakin mennä.

Avioliitossa mua ahdistaa ajatus siitä, että minut sidotaan toiseen ihmiseen yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti. Eli yhtäkkiä ollaan paperilla ikään kuin jonkun oma. Vaikka siis ei olla toisen oma, mut tavallaan kuitenkin. Yritin selittää tätä miehelleni, jonka mielestä se on ihan sama asia kuin se, että talomme on kummankin nimissä. Mutta mun mielestä se on eri asia. Talo on talo. Ihminen on ihminen. Mä en halua olla kenenkään oma. Mä tahdon omistaa itse itseni. Ehkä joku ymmärtää?

Avioliitto on mun mielestä jotenkin niin älytön instituutio enää nykypäivänä. Ymmärrän, että yhteiskunta tarvitsee näitä riittejä pysyäkseen kasassa. Eli tiettyjen normien kautta yritetään välttää yleistä kaaosta ja kakofoniaa. Mut silti! Musta tuntuu, et avioliitto on se viimeinen niitti vapaudelle. Se tukahduttaa ja tukehduttaa yksilön... Tai siltä musta tuntuu nyt. Et mä tukehdun pelkästään ajatuksestakin avioliitosta.

Onko ketään, jolle avioliitto tai lasten teko on oikeesti vaatinut tosi paljon pohdintaa ja totuttelemista ajatukseen? Vai onko se ollu ihan itsestään selvä ja helppo ratkaisu? Miten ootte itellenne perustelleet nämä riitit vai ootteko vaan tehneet niin, koska niin vaan tehdään?

 

[nartux]

Onko ketään, jolle avioliitto tai lasten teko on oikeesti vaatinut tosi paljon pohdintaa ja totuttelemista ajatukseen? Vai onko se ollu ihan itsestään selvä ja helppo ratkaisu?

Tämä nyt on taas ehkä vähän erilainen vastaus kun odotit, mutta mulle on ollut itsestään selvää etten halua lapsia enkä halua naimisiin. Lapsettomuuden valinta on ollut "luonnollista" - olen vain tiennyt nuoresta asti, etten halua lapsia enkä tule koskaan haluamaan (kohta 40 eikä mielessä ole edes käväissyt lasten hankinta).
Avioliitto taas tulisi kysymykseen, jos haluaisin lapsia, mutta ilman lapsia se on joutavanpäiväistä. Lisäksi feministinä kavahdan avioliiton perinteistä merkitystä - naisen siirtäminen isän omistuksesta aviomiehen omaisuudeksi.
Olen pitkässä parisuhteessa (joka toivottavasti jatkuukin mutta meillä on erilliset omaisuudet. Jos jotain isompaa yhdessä hankitaan jossain vaiheessa, silloin tehdään keskinäinen testamentti. Onneksi ei olla niin pers'aukisia että perintövero olisi ongelma.

Useinhan avioliittoa perustellaan juuri noilla taloudellisilla seikoilla (perimysasiat, leskeneläke jne), ja se on ymmärrettävääkin siinä mielessä, että ennen vanhaan nainen oli aika pulassa jos joku miehenpuoli ei häntä elättänyt, mutta mä olen suhteessa vain ja ainoastaan rakkaudesta. Onneksi se on nykymaailmassa mahdollista

 

[Ei ongelmaa]

On vaan niin epäoikeudenmukaista, että 10 vuoden kuluttua juna jättää sinut

Siis... fysiologinen lapsettomuushan on vain erinomaisen positiivinen asia, eikä mikään "sääli" tai "epäoikeudenmukaisuus". Sinulle lapsettomuus saattaa olla paha asia, mutta joillekin juhlistettava ja onnellinen tapahtuma.

Eiei ja vielä kerran ei.
Got the point. Miehellä vain on aikaa enemmän, ennen kuin on tehtävä lopullinen päätös. Ja kyllä: on todella hyvä juttu, että naisen ei tarvi alkaa vauvan äidiksi viiskymppisenä.

 

[Sitoutumiskammoko?]

Minulle noin suuri kipuilu, olkoon kysymyksessä sitten mies tai nainen, on erittäin vahva merkki siitä että et halua sitoutua nimenomaan tähän ihmiseen. Jos ja kun todella sopiva puolisoehdokas sattuu kohdalle, yhteisen elämän suunnittelu ja järjesteleminen tuntuu hyvin luonnolliselta eikä todellakaan ahdista. Silloin tunne on se että saat elämääsi suuren lahjan, puolisosi jota rakastat ja joka rakastaa sinua, etkä menetä mitään tärkeää.

Jos sinua ahdistaa miehesi kanssa oleminen noin paljon, veikkaan että hän on kaikin puolin kunnon mies, eli ainakin ulkopuolisten silmin hänen pitäisi olla täydellinen aviomies. Yrität totutella ajatukseen yhteiselämästä ja tuumit että kyllä se tästä... kunhan ei vaan tule niitä vauvoja, koska sitten olen lopullisesti nalkissa ihmisen kanssa jonka kanssa en oikeasti halua olla, mutta kun hän on niin hyvä mies muuten ettei jättääkään viitsi eikä ihan yksinkään haluaisi olla, jne jne.

 

[apua minäkö]

Olen kyllä valmis sitoutumaan juuri tähän ihmiseen, mutta tiettyyn rajaan asti. Avioliitto kenen kanssa tahansa tuntuu vastenmieliseltä. En ole tässä suhteessa koska en osaisi/halua olla yksin. Olen suhteessa, koska rakastan tätä ihmistä. Sitoutumiskammoinen olen aina ollut, myönnetään. Mutta en silti kaipaa mitään kukasta kukkaan liihottelua tms. En vain ymmärrä mihin sitä avioliittoa enää nykypäivänä tarvitaan. Miksi tarvitaan joku kirjallinen sopimus? Miksi ei riitä, että ihmiset vain elävät yhdessä ilman tarvetta todistella ja näyttää suhdetta ulkopuolisille. Sama juttu jonkun kihlauksen kanssa. Minusta sekin on nykypäivänä niin lapsellinen rituaali...

Mulle myös tuo avioliitto on vähän sellainen, että "tytär siirtyy isältä miehen omistukseen" kaltainen instituutio. Vähän kuten Nartux kirjoitti. Mä oon jotenkin tullut siihen tulokseen, että hirveen monet ihmiset oikeesti menee naimisiin vaan koska "niin kuuluu tehdä". Ei siis siksi, että ovat pohtineet avioliiton syvempää merkitystä ja roolia nyky-yhteiskunnassa.

 

[Suza64]

Mielenkiintoisen ketjun luettuani jää vain yksi kysymys (alkuperäiselle) pyörimään mielessäni: mitä se vapaus, jonka menettämistä kovin kammoat, sitten oikein sinusta on?
Vapautta tehdä, mitä semmoista, jota avioliiton solmineena et voisi mutta jonka nyt yhdessä asuvana ja yhteisen talon omistavana voit?

 

[Sitoutumiskammoko?]

Suza64 teki hyvän kysymyksen. Mitä oikein pelkäät menettäväsi? Itse vuosia avioliitossa eläneenä en ole kokenut menettäneeni mitään vapautta, paitsi sen etten harrasta seksiä muitten miesten kanssa - ja se ei todellakaan ole mikään uhraus. Olen sen sijaan saanut moninverroin lisää onnea elämääni ihanan mieheni ansiosta.

Avioliittoa emme solmineet sen takia että niin kuuluisi tehdä tai että halusimme mahtihäät tai että olimme jossain tietyssä iässä. Me nimenomaan halusimme sitoutua toisiimme ja mennä naimisiin. Ja jos haluat tehdä asiat toisin kuin kaikki muut, niin otahan huomioon että Suomessahan suurin osa pareista elää avoliitossa, joten eiköhän teidän ratkaisunne ole kuitenkin se tavanomaisin.

Voi olla että haluat vältellä riskejä. Koko elämä on yksi suuri riski ja jokainen mokaa jossain vaiheessa. Itseään ja elämää ei kannata loputtomiin säästellä. Jos olet tosiaan varma että tässä on se elämäsi mies -ja minä kyllä vieläkin vähän epäilen että et ole ollenkaan niin rakastunut kuin väität olevasi - niin en oikein ymmärrä epäröintiäsi.

 

[apua minäkö]

Minulle vapautta on omistaa itsensä. Olla ilman kahleita. En osaa selittää sitä sen kummemmin. En ole koskaan pystynyt ajattelemaan aktiivisesti, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joka päivä lopun elämääni. Siis, vaikka haluan, että tämä ihminen kuuluu elämääni lopun ikääni. Mutta nämä ovat minulle kaksi eri asiaa. Jos avioliiton voisi solmia vaikka ostamalla pelkät sormukset, niin se ei olisi yhtään niin "kamalaa" kuin se, että sinut kirjataan "yhteen" toisen ihmisen kanssa yhteiskunnan silmissä. Paperilla et olekaan enää sinä, vaan sinusta tulee 'me' yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti. Ymmärrän, että tätä on varmasti vaikea tajuta sellaisen ihmisen, jolle avioliitto merkitsee todella jotain rakkauteen liittyvää tms. Minulle se on jotenkin voimakkaasti yhteiskunnallinen käsite. Ei siis liity oikeastaan rakkauteen mitenkään.

 

[Mietin?]

Ensimmäisenä tuli mieleeni kysymys: Miksi ette ole suhteen alkuvaiheessa puhuneet tulevaisuuden toiveistanne?

Itse ainakin, kun tapasin unelmieni miehen, halusin selvittää, ennen kuin alan mihinkään vakavaan, että onko meillä samat intressit elämässä. Sovimmeko siis yhteen muutenkin kuin tunteiden, ajatusten ja "kemioiden" perusteella. Mielestäni se on suhteen aloittamisessa aika olennaista. Vai olenko ainoa, joka on tätä mieltä?

Sinun ei tarvitse tehdä lapsia tai mennä naimisiin, jos et halua. Mutta mielestäni et saa evätä sitä mieheltäsikään, jos mies tätä todella haluaa, koska rakastat häntä. On tehtävä kompromisseja tai etsittävä "sopivampi" kumppani... Vaikka eihän elämä saisi olla noin mustavalkoista, mutta itse en näe asiaa toisin.

 

[Sitoutumiskammoko?]

Olet kyllä ihan oikeassa siinä että avioliitto on juridinen sopimus jolla aviopuolisot sitoutuvat toisiinsa monella eri tasolla. Mutta muuten sinulla on hiukan keskiaikainen käsitys siitä mitä se kummallekin puolisolle tarkoittaa. Naisesta ei tule miehen omaisuutta sen paremmin kuin miehestä naisen. Sinä olet edelleenkin sinä, miehesi on oma itsensä, olette vain tehneet molemminpuolisen sitoumuksen ryhtyä yhteiseen yritykseen nimeltä avioliitto. Sitoumuksen voi tarvittaessa purkaa tai se voi kestää koko loppuelämän. Siihen kuuluu velvoitteita, mutta myös oikeuksia joita esim avopuolisoilla ei ole.

Se että et halua olla osana mitään me-käsitettä puhuu kyllä vahvasti sen puolesta että et ole kauhean halukas olemaan vakavassa suhteessa miehesi kanssa. Joko et ole valmis tai hän ei vain ole se mies jonka kanssa haluat elää. Tuntuuko sinusta sitten että ette ole minkäänlainen "me" jos elätte vaan edelleenkin avoliitossa? Kukaan perheissänne tai naapurustossa ei ajattele teitä yhdessä olevana pariskuntana? Olette vain kaksi ihmistä jotka asuvat samassa talossa ja maksavat siitä lainoja? Kuulostaa minusta jotenkin kylmältä ja ankealta.

 

[nartux]

Minulle vapautta on omistaa itsensä. Olla ilman kahleita. En osaa selittää sitä sen kummemmin. En ole koskaan pystynyt ajattelemaan aktiivisesti, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joka päivä lopun elämääni.

Luulen ymmärtäväni sua. Mä rakastan miestäni aivan älyttömän paljon, ja TOIVON että saan olla hänen kanssaan lopun elämäni - mutta vain jos tää tunne jatkuu molemminpuolisena. En voi kuitenkaan vannoa, että missään vaiheessa ei tulisi tilannetta jolloin en haluakaan enää jatkaa suhdetta. Mies voi muuttua, voin muuttua itsekin.

Mä kiellän olevani sitoutumiskammoinen, olen hyvin sitoutunut tähän suhteeseen, enkä pidä tätä minään "hätävarana" parempaa ootellessa. Näiden vuosien aikana ei toinen mies ole houkuttanut yhtään ainotta kertaa edes ajatuksen tasolla.
Mä taidan olla pikemminkin realisti, tiedostan sen että ihmiset, tilanteet ja elämä voi muuttua siten, että yhdessäolo ei olekaan enää hyvä ja mielekäs vaihtoehto. Enkä oo koskaan ymmärtänyt sitä näkökantaa, että "kunnon ihmiset" pysyy yhdessä vaikka hampaat irvessä jos kerran yhteen on menty, vaikka molemmat haluais erota.

Tietenkään avioliitto ei Suomessa nykypäivänä ole naisen siirtymistä omistajalta toiselle. Mutta se on kuitenkin se historiallinen painolasti, jonka mä henkilökohtaisesti koen epämiellyttävänä. Ja kun ei ole mitään _tarvetta_ mennä naimisiin, miksi mentäisiin?
Enkä ymmärrä sitäkään, että ap:n miehelle _avioliitto_ itsessään olisi niin tärkeä tavoite, että heidän kannattais erota jotta mies löytää naisen joka haluaa naimisiin. Eikös rakkaus ole tärkeämpi kuin avioliitto, jos parisuhteesta puhutaan?
Lasten hankinta onkin jo hankalampi juttu, siinä ei oikein voi tehdä kompromissia.

 

[-K-...]

Olen kaltaisesi yli kolmikymppinen nainen, joka ei halua ollenkaan lapsia ja jota jo ajatus yhteenmuuttamisesta pelottaa. Minusta naimisiinmeno on vain asia joka vaikuttaa eniten siinä vaiheessa kun jompikumpi puolisoista sairastuu tai kuolee eli ns. vaikuttaa raha-asioihin. Minusta yhteenmuutto on enempi vapauteen vaikuttava asia. Et voi enää asua siellä missä haluat vaan pitää ottaa kumppanin toiveet huomioon. Mitä jos toinen haluaa välttämättä koiran ja toinen ei voi sietää. Jo sellainen pieni asia kuin vessassa käynti ei aamulla onnistu kun toinen on siellä täysistunnolla..heh.
Minua naimisiinmenossa eniten ahdistaa ne juhlat. Jos ne pitää olla (eli mies haluaa) perinteiset hirveät härdellit ei ole ihmekään jos ahdistaa.

 

[mies1]

Hyvin selviä tuntuu olevan ap:n ajatukset, mutta minä luulen, että hän ei tiedä mistä puhuu. Ja toisekseen luulen, että hänen ajatuksensa ovat hänen omaa tuotostaan)

Nyt tietysti valtaosalla tuli mieleen, että minä puhun läpiä päähäni. Täytyy tunnustaa, että en lukenut ketjua sanasta sanaan, mutta poimin muutamista vastauksista hyviä kohtia. Esim. seuraava:

"Sitoutumiskammo"
"Voi olla että haluat vältellä riskejä. Koko elämä on yksi suuri riski ja jokainen mokaa jossain vaiheessa. Itseään ja elämää ei kannata loputtomiin säästellä. Jos olet tosiaan varma että tässä on se elämäsi mies -ja minä kyllä vieläkin vähän epäilen että et ole ollenkaan niin rakastunut kuin väität olevasi - niin en oikein ymmärrä epäröintiäsi. "

Olen tavannut naisia, jotka 40+ iässä sanovat perheen aika on ohi. Se meni ohi työssä, puolisoa vaihtaessa, matkustellessa. He ajattelevat tuossa iässä, että he eivät saavuttaneetkaan kaikkea. Heistä ei tullutkaan äitejä, joiden elämä on rakastaa omaa perhettään.

Voisiko jotakin asiaa pelätä niin paljon, että ei edes halua sitä kokeilla. Entä sitten, kun pärjää hyvin työssään ja saa arjen sujumaan, silloin itseluottamus kasvaa ja alkaa haluamaan erilaisia asioita ja arvostaa itseään niin paljon, että uskaltaa hankkia perheen. Minulla kyllä sanan "ahdistus" kuuleminen johtaa siihen, että alkaisin terapiassa tai jollakin tapaa kaivelemaan menneisyyttä ja hakemaan ahdistuksen aihetta, koska ahdistus ei välttämättä johdu mistään täällä kirjoitetusta.

Toisaalta miehen vaihtaminen ja erosurut ja pettyminen lyhyissä suhteissa, johtaa siihen, että ap löytää kyllä vielä elämänsä miehen ja elämänsä mies ei ole mikään erikoisuus, vaan usein naisen kasvamista ja nöyrtymistä.

Se on nyt puhtaasti oma valinta kasvattaako itseään Siperiassa vai parisuhteessa vikansa tunnustaen.

(tarkoitus ei ole loukata ketään, vaan haluan synnyttää ajatuksia)

 

[miehen näkökulmasta]

Jos nyt tai ehkä et koskaan halua lapsia, niin eikö ole väärin, että sidot tuon miehesi itseesi ehkä-asenteella, joka miehesi saattaa tulkita "kyllä"? Eikö tässä vaiheessa olisi oikein päästää miehesi hakemaan uutta kumppania, jonka kanssa hän voi avioitua ja tehdä lapsia?

 

[nartux]

Ja toisekseen luulen, että hänen ajatuksensa ovat hänen omaa tuotostaan)

No kenenkäs muun kuin ap:n???

Voisiko jotakin asiaa pelätä niin paljon, että ei edes halua sitä kokeilla. Entä sitten, kun pärjää hyvin työssään ja saa arjen sujumaan, silloin itseluottamus kasvaa ja alkaa haluamaan erilaisia asioita ja arvostaa itseään niin paljon, että uskaltaa hankkia perheen.

On tämäkin tietty mahdollista, ihmisiä ja tilanteita kun on joka lähtöön. Mutta suoraan sanottuna, näin vapaaehtoisesti lapsettomuuden valinneena oon jo aika kyllästynyt törmäämään tuohon kuvitelmaan, että jos ei halua jotain normijuttua, niin taustalla on PELKO. Koska kuka nyt hei ihan oikeesti ei haluaisi lapsia tai naimisiin?! Se vaan ei uskalla!

Mä pärjään erittäin hyvin työssäni, arki on suorastaan IHANAA ja itseluottamus ihan kohdallaan. Itse asiassa niin kohdallaan, että en tarvitse sormusta sormeeni näyttääkseni Niille Muille, että joku on minutkin huolinut

Miten voi olla niin outo ajatus, että joku _ei_vain_halua? Kapeat on katsannot vielä nykyihmisilläkin.

 

[mies1]

Arki voi olla kyllä ihanaa, mutta ihmisluonteeseen ei kuulu se ominaisuus, että sama ihanuus kantaisi loppuelämän. Kyllä sitä yritetään etemällä aina erilaisia kaupallisia sirkustemppuja, mutta 20v kun katselaa omien lapsiensa kehitystä, niin on kyllä ratkaissut hienolla tavalla elämänsä tarkoituksen. Niin minä ajattelen.

 

[mies1]

Arki voi olla kyllä ihanaa, mutta ihmisluonteeseen ei kuulu se ominaisuus, että sama ihanuus kantaisi loppuelämän. Kyllä sitä yritetään etemällä aina erilaisia kaupallisia sirkustemppuja, mutta 20v kun katselaa omien lapsiensa kehitystä, niin on kyllä ratkaissut hienolla tavalla elämänsä tarkoituksen. Niin minä ajattelen.

Tulipas kirjoitusvirheitä

 

[nartux]

Arki voi olla kyllä ihanaa, mutta ihmisluonteeseen ei kuulu se ominaisuus, että sama ihanuus kantaisi loppuelämän. Kyllä sitä yritetään etemällä aina erilaisia kaupallisia sirkustemppuja, mutta 20v kun katselaa omien lapsiensa kehitystä, niin on kyllä ratkaissut hienolla tavalla elämänsä tarkoituksen. Niin minä ajattelen.

Jokainen ajatelkoon tavallaan ja eläköön siten kuin hyvältä tuntuu Minua vaan ei kiinnosta hiukkaakaan katsella lasten kehitystä, tekemistä tuntuu piisaavan muutenkin. Miksi kuvittelet, että jos ei ole lapsia, elämä on jotenkin sitä yhtä ja samaa? Omasta näkökulmastani se, ettei keksitä muuta tekemistä kuin lasten hankkiminen, on aika mielikuvitusköyhää...

 

[mies1]

Minä olen sopinut tänään meneväni poikani kanssa kalaan, kun ensin käymme ostamassa kermaa, että saamme tehdä kalapihvejä eilisestä hauesta. Tätä hyvää oloa ei tarvitse ostaa. En minä tätä valintaa kadu ja jokainen saa järjestää elämänsä omalla tavallaan. En minä mitään ole menettänytkään.