Auttakaa viisaammat minua käsittelemään tätä asiaa. Kyseessä mummi ja lapsenlapset.

["Vieras"]

Tiedän jo itsekkin että tämä on lapsellista ja typerää, mutta se pistää vihaksi silti.

Kerrotaan taustoja sen verran että meitä kolme sisarusta joista minä se keskimmäinen. Jo lapsesta saakka olen ollut se välikappale joka ei ole oikein mitään. Sen huomasi ihan kaikessa. Isompi ja pienempi sisarus olivat aina ne ihanimmat, taitavimmat ja rakkaimmat. Ne sai kehut ja minä haukut aina ja kaikessa. Tuo asia todellakin siis vaivaa minua vielä näin aikuisiällälin vaikka jo omiakon lapsia on.

Mummi ei ole alku innon eli siis esikoisen syntymän jälkeen (tuosta aikaa 7-vuotta) halunnut lastenlastensa kanssa olla. "Pakon" edestä on välillä, mutta sekin tuntuu olevan aina niin kauhean hankalaa ja vaikeaa.
Enkä sitä sanokkaan että pitäisi, mutta olisihan se ihana jos hän itse haluaisi.

Minä ja mieheni emme todellakaan käy tuon tuosta jossakin. Viimeksi olemme olleet kolme vuotta sitten kahdestaan yhden yön mökillä. Tuotakin reissua piti puoli vuotta mummin kanssa sopia ja keskustella. Ja sain kyllä kuulla yhtä sun toista jossittelua.
Ei siis ole ikinä itse ehdottanut että tulisiko lapset hänen luokseen tai haluaisitteko mennä jonnekkin kuten joidenkin isovanhemmat tekee.

Tuossa kuukausi takaperin syntyi isoveljelleni lapsi. Ja sitä mummi on rankanut hoitoon useasti ja oikein itse pyytänyt että voisitteko mennä jonnekkin että hän saa hoitaa vauvaa.
Okei, ihana juttu veljeni puolesta. Mutta silti minulla pistää vihaksi tämä. Eikä pelkästään vihaksi vaan tulee myös tosi paha mieli.
En mahda tälle mitään vaikka lapsellista onkin, sen tiedän.
Miten joku voi olla niin epäreilu? Tiedän tasan tarkkaan mihin tämä tulee menemään. Tuosta lapsesta tulee se mummin kullannuppu ja suosikki joka pääsee aina mummin luon hoitoon/yökylään ja mummi oikein itse pyytää.
Tekee jo valmiiksi pahaa jo ihan lastenkin puolesta tämä.

Ja edelleen painotan etten todellakaan pidä mummia minään lastenvahti automaattina. Enkä ajattele että hänen sellainen pitäisi olla.

Olipa mukava saada hieman tuntoja purettua ja jos joku niitä osaisi käsitellä kanssani.

 

["Aloittaja"]

Ja olen ihan aikuinen ihminen vaikken sitä itsekkään aina usko.

 

["Vieras"]

No valitettavasti vain omia lapsia on pakko rakastaa. Lasttenlasten suhteen saa valita ihan vapaasti kenestä tykkää ja kenestä ei. Mutta mitäpä sun tarvii tuosta murehtia, ei sunkaan tarvi sinnepäin pitää yhteyttä. Hanki tukiverkot muualta, toivottavasti lapsen isän puolelta on ees läheiset isovanhemmat? Tai jos ei niitä niin ehkä lapsi saa edes kummeidtaan läheisiä aikuisia. Lastenhoitoapuakin saa rahalla, ei pitäisi olla ongelm jos tarve on kerran vuodessa.

 

["vieras"]

Musta on luonnollista olla tuollaisessa tilanteessa surullinen ja vihainen. Sua on jo lapsena kohdeltu eriarvoisena kuin sisaruksiasi. Surullista, että joudut todennäköisesti vielä seuraamaan, kun sama eriarvoisuus jatkuu.

Mun äiti on ollut sisarusparvensa huono arvoisin, jota on aina haukuttu (syyttä) ja muita kehuttu. Sama on jatkunut lapsen lapsissa. Itse en pienenä lapsena sitä tajunnut, mutta myöhemmin on ollut tosi paha olla sen vuoksi. Mun on edelleen vaikeaa mennä aikuisena, vaikka omiakin lapsia on, mummin luo, kun tunteet nousee pintaan ja joutuu kuulemaan mun äidin haukkumista ja muiden kehumista. Ennakkoperintöä on annettu muille, mutta äitini ja me, hänen lapsensa, jouduimme vain nuolemaan näppejämme, kun isot omaisuuserät on jo annettu. Ei se omaisuus satuta, vaan se ettei rakasteta. Mun äitikin on jatkunut samanlaista käytöstä, tosin ei ihan yhtä pahana, joten kurjaa on sekin. Toivon, että itse pystyn olemaan tasapuolinen lapsilleni myös myöhemminkin, ettei tule suosikkilapsenlapsia tms.

Jep, tiedän rankkaa on.

 

[hankala tilanne]

Jos tuo äitisi käytös on niin ilmiselvää ja näkyvää ovatko muut sisaruksesi huomanneet tilannetta? Minkälaiset ovat välisi heihin, voisitko keskustella heidän kanssaan?

Itse jos huomaisin äitini kohtelevan lapsen lapsiaan epätasa-arvoisesti ja suosivan omaani niin kyllä älähtäisin. Vähentäisin äitini kyläilyjä lapseni luona ja aina muistuttelisin siskoni lapsista.

 

["..."]

Mun mummo inhos mua, mutta veljiäni rakasti. Vieläkin vituttaa, ehkä kannattaisi vältellä tilanteita joissa se suosiminen näkyy niin tule lapsille paha mieli.

Karu totuus on, että kaikki eivät van pidä omista lapsista niin kuin kuuluisi pitää.

 

["Vieras"]

Mä niin osaan samaistua ap:n tilanteeseen. Omassa lapsuudenperheessä tosin en ollut se "huonoin", mut nyt lapsenlapsista mun lapset on pohjasakkaa ja siskon ja veljen lapset niitä, joita isovanhemmat ottaa yökylään ja vie ulkomaan- ja kotimaan matkoille pitkin vuotta, hoitavat tarvittaessa ja ilman tarvettakin, ostavat kalliita lahjoja tms. Harmittaa ja nyt lapsetkin on jo senverran isoja, että ymmärtävät kysellä ja ihmetellä, milloin he pääsisi kuin ja mummin kanssa reissuun...
Mut minkäs teet...yritän silti pitää yllä serkusten välejä ja myös lasten välejä isovanhempiin. Ja olla näyttämättä omaa harmitusta lapsille..

 

["Aloittaja"]

[QUOTE="Vieras";29108848]No valitettavasti vain omia lapsia on pakko rakastaa. Lasttenlasten suhteen saa valita ihan vapaasti kenestä tykkää ja kenestä ei. Mutta mitäpä sun tarvii tuosta murehtia, ei sunkaan tarvi sinnepäin pitää yhteyttä. Hanki tukiverkot muualta, toivottavasti lapsen isän puolelta on ees läheiset isovanhemmat? Tai jos ei niitä niin ehkä lapsi saa edes kummeidtaan läheisiä aikuisia. Lastenhoitoapuakin saa rahalla, ei pitäisi olla ongelm jos tarve on kerran vuodessa.[/QUOTE]

Totta. Ei mummin ole pakko tykätä minun lapsistani.
Valittevasti meillä ei ole miehenkään puolelta osallistuvia isovanhempia. Meillä molemmilla aika samanlaiset taustat perhe kuvioiden suhteen.

Kyllähän me useammin kävisimme jossain jos mahdollisuus olisi.

 

["tii-"]

[QUOTE="Vieras";29108848]No valitettavasti vain omia lapsia on pakko rakastaa. Lasttenlasten suhteen saa valita ihan vapaasti kenestä tykkää ja kenestä ei. [/QUOTE]
Ap:n tekstin mukaan, häntäkään ei ole rakastettu kuten muita. Tämä toki voi olla subjektiivinen käsitys, ja jokaisella sisaruksella voi olla oma käsityksensä kuka on se lellikki. Kyllähän mummi voisi rakkaudesta omaan lapseen auttaa häntä silloin tällöin? Ja se on toki tapauskohtaista, kuinka paljon ja millaista apua pitää antaa vai pitääkö antaa ylipäätänsä, mutta jos toiselle antaa ja toiselle ei, niin... pahaltahan se tuntuu kenestä tahansa.

Ap:n tunteet ovat minusta sallittuja, sitten pitää vaan miettiä mitä tekee. Antaako asian olla vai sanooko asiasta jotain? Ehkä se on vain sitä alkuintoa sen uuden tulokkaan kohdalla, eikä vuoden päästä enää kiinnosta samalla lailla?

Jos ottaa asian esille mummin kanssa, niin ottaa riskin suuttumisesta ja välien katkaisemisesta. Ehkä saa mummin miettimään omaa suhtautumistaan, ehkä hän ei koskaan tajua asiaa.

 

["tii-"]

Lisään vielä, että itse sanoisin asiasta, ja kertoisin myös sisaruksille tunteistani suoraan (vaikka heitä en siitä syyttäisi, mutta helpottaisi että kuulisivat asiasta suoraan eikä mummin kautta). Jos isän puolelta olisi osallistuvat isovanhemmat, saattaisin antaa asian olla.

 

["Aloittaja"]

Kylläpä tämä aihe nostaa tunteet pintaan.

Lapsena minä olin se joka oli paljon yksin ja jota ei otettu leikkiin. En kuulemma osannut. Pikkusiskollani ja isoveljelläni oli aina omat kivat juttunsa ja äitikin oli aina mukana siinä. Minun kustannuksellani usein naurettiin. Mietittiin että olenkohan ulkoavaruudesta tai olenko vauvana vaihtunut sairaalassa jne. Kerran kaikki nauroi yhdessä ajatuksella kuinka minut voisi myydä mustalaislle ja heistä se oli oikeasti vaan hauskaa. Eivätkä yhtään ymmärtäneet että minusta se oli kaikkea muuta kuin kivaa. Muistan jopa vielä millaisia painajaisia näin tuosta asiasta.

Eikä kyse ole pelkästään siitä että haluamme lastenvahdin, ei suinkaan. Vaan siitä että olisi ihana jos lapsilla olisi ne rakastavat isovanhemmat. Tai siis edes mummi koska isä lähti kun olin alakoulussa.
Voin ihan täysin myöntää että olen kateellinen niille joilla on ne rakastavat ja välittävät isovanhemmat lapsiensa elämässä ja jotka haluavat jakaa sitä arkea niiden kanssa.

Pikkusiskoni kanssa meillä ei ole kovinkaan lämpimät välit. Tullaan toimeen ja nähdäänkin välillä, mutta ei siinä suhteessa ole lämmintä ja välittämistä. Olemme niin erilaiset. Itse kokenut kovia elämässä ja hän kasvanut pumpulissa ja saanut aina kaiken.
Otetaan esimerkiksi meidän molempien kodista pois muutto. Kun minä muuton en saanut äidiltäni mitään, en yhtikäs mitään. Kun siskoni muutti oli hänellä koko kavalkaadi auttamassa. Äiti ni osti hänelle kaikki huonekalut, antoi kaikki astiat ja rahaa tuon tuosta. Osti myös uuden television ja läppärin. Ja kun se läppäri kännibileissä hajotettiin, silitettiin päätä ja ostettiin uusi ja kalliimpi.

Kun taas veljeni kanssa meidän välit lämpeni kun sain ensimmäisen lapseni. On meidän molempien lapsien kummina ja paljon ollut elämässä mukana. Kun kuopus oli vauva oli paljon meillä jottai sain välillä hengähdettyä kun sairasteli niin paljon. Auttoi että pääsin joskus kampaajalle jne. Siis ollut aivan suurenmoinen apu. Nykyään olen hänen lapsensa kummi.

Mitä enemmän tätä asiaa tässä nyt käsittelee niin mietin että kuinka ihmeessä edes olen äitini kanssa tekemisissä enää.

 

[eqrty]

xz[QUOTE="Vieras";29108836]Tiedän jo itsekkin että tämä on lapsellista ja typerää, mutta se pistää vihaksi silti.

Kerrotaan taustoja sen verran että meitä kolme sisarusta joista minä se keskimmäinen. Jo lapsesta saakka olen ollut se välikappale joka ei ole oikein mitään. Sen huomasi ihan kaikessa. Isompi ja pienempi sisarus olivat aina ne ihanimmat, taitavimmat ja rakkaimmat. Ne sai kehut ja minä haukut aina ja kaikessa. Tuo asia todellakin siis vaivaa minua vielä näin aikuisiällälin vaikka jo omiakon lapsia on.

Mummi ei ole alku innon eli siis esikoisen syntymän jälkeen (tuosta aikaa 7-vuotta) halunnut lastenlastensa kanssa olla. "Pakon" edestä on välillä, mutta sekin tuntuu olevan aina niin kauhean hankalaa ja vaikeaa.
Enkä sitä sanokkaan että pitäisi, mutta olisihan se ihana jos hän itse haluaisi.

Minä ja mieheni emme todellakaan käy tuon tuosta jossakin. Viimeksi olemme olleet kolme vuotta sitten kahdestaan yhden yön mökillä. Tuotakin reissua piti puoli vuotta mummin kanssa sopia ja keskustella. Ja sain kyllä kuulla yhtä sun toista jossittelua.
Ei siis ole ikinä itse ehdottanut että tulisiko lapset hänen luokseen tai haluaisitteko mennä jonnekkin kuten joidenkin isovanhemmat tekee.

Tuossa kuukausi takaperin syntyi isoveljelleni lapsi. Ja sitä mummi on rankanut hoitoon useasti ja oikein itse pyytänyt että voisitteko mennä jonnekkin että hän saa hoitaa vauvaa.
Okei, ihana juttu veljeni puolesta. Mutta silti minulla pistää vihaksi tämä. Eikä pelkästään vihaksi vaan tulee myös tosi paha mieli.
En mahda tälle mitään vaikka lapsellista onkin, sen tiedän.
Miten joku voi olla niin epäreilu? Tiedän tasan tarkkaan mihin tämä tulee menemään. Tuosta lapsesta tulee se mummin kullannuppu ja suosikki joka pääsee aina mummin luon hoitoon/yökylään ja mummi oikein itse pyytää.
Tekee jo valmiiksi pahaa jo ihan lastenkin puolesta tämä.

Ja edelleen painotan etten todellakaan pidä mummia minään lastenvahti automaattina. Enkä ajattele että hänen sellainen pitäisi olla.

Olipa mukava saada hieman tuntoja purettua ja jos joku niitä osaisi käsitellä kanssani.[/QUOTE]

 

["hmh"]

No olitko sä sitten jotenkin hankalampi ja työläämpi muksu kuin sisarukset? Sairaampi? Onko sinun synnytykseen tai varhaisvaiheisiin liittynyt äidilläsi jotain kivuliasta ja vaikeaa, joka saanut aikaan vuorovaikutuksen menemistä syrjälleen jo alusta asti?

Jotain vähänn selittävää toivoisin.

 

[Norppa83]

Ensinnäkin: Koitas päästä irti menneestä. Luuletko, että äitisi jotenkin kärsii ja harmittelee sitä, että on kohdellut ja tulee varmaan jatkossakin kohtelemaankin lapsiaan ja lapsenlapsiaan eriarvoisesti? Hänhän saattaa jopa nauttia tilanteesta ja teoistaan! Sen sijaan sinä olit aikanaan lapsi ja aivan voimaton+syytön siihen, miten sinua kohdeltiin. Aikuinen ihminen on se, joka on silloin väärin toiminut, kun ei ole saanut lasta tuntemaan oloaan kyllin hyväksi ja arvostetuksi itsenään. Tokihan tietynlainen sisaruskateus kuuluu asiaan lapsilla, mutt ei siitä mitään elinikäistä "välikappaleen-traumaa" pitäisi todellakaan kenellekään tulla.

Nyt olet aikuinen ihminen, lapsuus on mennyt ja kivaa ei ollut. Mitä sinä enää tässä vaiheessa sille voit? Et mitään. Oli mitä oli, mutta joka tapauksessa mennyttä.

Hyväksy tilanne ja mene asian yli. Ei ole mitään järkeä, että sinä ja lapsesi vasiten itseänne kiusaatte keskittymällä siihen, mitä toinen saa ja te ette. Siitä ei tule kuin paha mieli, joten anna olla.

Kerro lapsille jos ihmettelevät joskus tilannetta, että tiedät tunteen eikä se ole mukava tunne. Selitä samalla, että vika ei todellakaan ole lapsissa vaan mummo nyt on jostain syystä päättänyt näin toimia. Varmista, että lapsilla on ympärillään muita aikuisia (vaikkapa perheenne ystäviä), jotka voivat teitä tarvittaessa auttaa ja ovat aidosti kiinnostuneita lapsista. Ei se mummo nyt niin korvaamaton ole.

Mitään välejä ei tarvitse poikki laittaa, mutta ajattelutavan muutoksella tilanne varmasti helpottuu. Muista, että ainoa jonka tekemisiin voit vaikuttaa on sinä itse, ei kukaan voi äitisi tekemisiin vaikuttaa ja oikeastaan kun asiaa ajattelee, niin eikös tuollainen käytös tee ainoastaan sinun äidistäsi pellen??

 

[plokiju]

Meillä minun isäni (ja myöhemmin hänen perheensä) oli heidän suvussa se musta lammas. En oikein koskaan ole saanut selville että miksi, mutta hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat kyllä tehneet kaikkensa jotta tämä eriarvoisuus tulisi selväksi.
Eipä tuolle kai oikein minkään voi. Olemme vain yksi kerrallaan vaihtaneet tämän suvun nimen pois ja vain lopetettu yhteydenpito heihin. Välillä ruokakaupassa voi johonkin tätiin törmätä ovat mukamas niiiin ihmeissään et miksi ei käydä kahvilla ym. Mutta juu, ei kiinnosta kun ei oltu mukavia edes silloin kun me oltiin lapsia.
Ovat vain uteliaita ja pahansuopia ihmisiä, ei sille minkään voi. Minusta tuntuu oikeastaan vain hyvältä kun on ns. syy olla olematta tekemisissä heidän kanssaan

 

["Nanna"]

Meilläkin niin että jaoin mummini neljän serkun kanssa ja hänen suosikkilapsensa lapset ovat myös erityisasemassa. Vanhimman lapsensa ja hänen perheensä kanssa ei ole tekemisissä ollenkaan. Itse en osaa mitään välejä laittaa poikki mutta olen pienestä asti aistinut että nuo kaksi serkkuani ovat aina parempia ja rakkaampia, tekevät mahtavia päätöksiä elämässään ja vaikka joskus jotain avioeroa ja muuta niin katalista puolisoistahan sekin vaan johtuu. Ja kaikki hölmöilytkin osaa jopa kääntää hyviksi heiltä, konkurssin, veropetoksen... Oma tavallinen elämäni ei oo jaksanu mummia kiinnostaa. Naapurin rouva kun kerran sanoi mummolle että on se mukava kun sulla on toi 'liisa' aina auttamassa ku kävin auttamassa mummia leikkauksen jälkeen siivouksessa, saunotuksessa, kauppaasioissa niin mummi vaan tokas et 'se nyt on vaan toi liisa ku ei se käy edes töissä niin sillä on aikaa' olin kaksosista vielä hoitovapaalla siis. Kumma et noita lempiaerkkuja ei jaksanu leikkaukset paljon kiinnostaa... Mut elämä ei vaan aina oo reilua. Oon ajatellu sen niin että pitää vaan varoa ettei itse toista historiaa. Oon onneks saanu tukiverkkoa muualtakin kuin sukulaisista, mua on siunattu ihanilla ystävillä otan osaa myös sun tilanteeseen, koita päästä siitä jotenkin yli tai tulla sinuiksi sen asian kanssa. Mäkin hoidin mummia kaikesta huolimatta ihan kuolinvuoteelle asti koska mulla on jotenki vahvana toi side verisukulaisiin vaikka ne ei ihan fiksuimmasta päästä olekaan

 

["Aloittaja"]

[QUOTE="hmh";29109038]No olitko sä sitten jotenkin hankalampi ja työläämpi muksu kuin sisarukset? Sairaampi? Onko sinun synnytykseen tai varhaisvaiheisiin liittynyt äidilläsi jotain kivuliasta ja vaikeaa, joka saanut aikaan vuorovaikutuksen menemistä syrjälleen jo alusta asti?

Jotain vähänn selittävää toivoisin.[/QUOTE]

Ihan olen ollut normaali terve lapsi. En mitenkään mikään kummajainen, ilkeä tai paha.

 

["FreezeCat"]

:hug:

Menneisyydessä on turha ryvettyä enää, vaan yritä lastesikin vuoksi katsoa eteenpäin - useaa kokemusta voimakkaampana ja vahvempana. Toki, jos näet ja koet asian käsittelemisen sen verran tärkeäksi itsellesi, voit ottaa asian puheeksi äitisi kanssa ja kertoa mielipiteesi ja kokemuksesi asemastasi sekä lastesi tilanteesta mutta ota huomioon, että se ei välttämättä muuta tilannettanne yhtään mihinkään, niin valitettavaa kuin se onkin. Äitiäsi et ole voinut valita :hug:

Miten sitten miehesi vanhemmat - ovatko he mukana elämässänne?

Muutoin - jatka elämääsi perheesi kera onnellisina. Keskitä voimavarasi aivan toisaalle kuin miettimään ja murehtimaan välejäsi suhteessa omaan äitiisi. Pallo on hänellä ja jos hän ei itse ymmärrä tilaisuuttansa käyttää hyväksi, niin se on hänen pulmansa se. Varmasti aikanaan ymmärtää erheensä, jos ymmärtää. Lapsillenne voitte asiat heidän kysellessä selvittää, miten parhaaksi sitten sen näette.

Voimia ja myötätuulta sinulle ! Keskitä jaksamisesi perheeseesi ja itseesi, ota etäisyyttä reilusti ihmisistä, jotka vain tuovat tullessaan negatiivisuutta. Voit paljon paremmin ilman heitä.

 

["Aloittaja"]

Joo yli olisi päästävä. Ja olen/olin osittain päässytkin, mutta nämä nyt vaan nousi pintaan kun tämä serkun eriarvoisuus tuli esille. Ja koska tosiaan tiedän miten tässä tulee käymään.

 

["vieras"]

Usein ne lapset, jotka poikkeavat eniten luonnevikaisesta vanhemmasta tai eivät osaa tätä miellyttää, joutuvat silmätikuiksi. Joten ap sinä olet ollut varmaankin fiksu ja mukava lapsi. Nyt aikuisena voisit jakaa mukavuuttasi fiksusti vaan mukaville ja fiksuille.

 

["Aloittaja"]

[QUOTE="FreezeCat";29109115]:hug:

Menneisyydessä on turha ryvettyä enää, vaan yritä lastesikin vuoksi katsoa eteenpäin - useaa kokemusta voimakkaampana ja vahvempana. Toki, jos näet ja koet asian käsittelemisen sen verran tärkeäksi itsellesi, voit ottaa asian puheeksi äitisi kanssa ja kertoa mielipiteesi ja kokemuksesi asemastasi sekä lastesi tilanteesta mutta ota huomioon, että se ei välttämättä muuta tilannettanne yhtään mihinkään, niin valitettavaa kuin se onkin. Äitiäsi et ole voinut valita :hug:

Miten sitten miehesi vanhemmat - ovatko he mukana elämässänne?

Muutoin - jatka elämääsi perheesi kera onnellisina. Keskitä voimavarasi aivan toisaalle kuin miettimään ja murehtimaan välejäsi suhteessa omaan äitiisi. Pallo on hänellä ja jos hän ei itse ymmärrä tilaisuuttansa käyttää hyväksi, niin se on hänen pulmansa se. Varmasti aikanaan ymmärtää erheensä, jos ymmärtää. Lapsillenne voitte asiat heidän kysellessä selvittää, miten parhaaksi sitten sen näette.

Voimia ja myötätuulta sinulle ! Keskitä jaksamisesi perheeseesi ja itseesi, ota etäisyyttä reilusti ihmisistä, jotka vain tuovat tullessaan negatiivisuutta. Voit paljon paremmin ilman heitä.[/QUOTE]

Totta, voin paljon paremmin kun olen etäällä heistä.

Ihania, kannustavia kommentteja tullut kaikilta.
Ollut mukava lukea muiden kokemuksia ja kertomuksia.

Uskon ettei äitini ehkä edes ymmärtäisi jos vaan en pitäisi häneen yhteyttä tms.
Ja puhua hän ei osaa, ei ole koskaan osannut. Ei ainakaan minun kanssani. Olen saanut lapsesta saakka käsitellä kaikki ihan yksin. Joten ei auta vaikka sanoisin.

 

["löpö"]

[QUOTE="Vieras";29108848]No valitettavasti vain omia lapsia on pakko rakastaa. Lasttenlasten suhteen saa valita ihan vapaasti kenestä tykkää ja kenestä ei.

Sori, mutta miten niin omia lapsia on pakko rakastaa? Mun käsittääkseni ihminen ei voi rakastaa vain päättämällä tai tahtomalla rakastaa; ei itseään eikä muita voi pakottaa rakastamaan.

 

["Vieras"]

Ehkäpä äitisi ei ollut valmis mummiksi vielä 7 vuotta sitten. Siihenkin hommaan kypsytään.

 

[hankala tilanne]

Voisitko veljen kanssa käydä läpi asiaa? Kysellä, että "muistatko lapsena kun nauroitte ..."jne. Veljesihän on myös ollut silloin lapsi joten ei ole ymmärtänyt, mutta hyvä olisi jos saisit jonkun kanssa puhuttua.

 

["Vieras"]

Mä vaan kehotan jättämään yhteydenpidon pois. Ehkä joku joskus älyää kysästä että miksi et ole yhteyksissä niin voit selittäää sitten syyt. Vanhempiaan ei voi valita. Ei kannata kuluttaa aikuisikäänsä hakemalla hyväksyntää vanhemmiltaan. Siitähän tässä pohjimmiltaan on kyse. Sun pitäs ehkä päästä terapiaan tms. puhua jollekin ulkopuolisella asiasta? Jokatapauksessa unohtaa tuo alue elämästäsi jossa sua ei arvosteta niinkuin kuuluisi. Ponnistelisit vain oman perheesi eteen ja antaisit pikku piirin pyöriä kehässään. Voithan ainakin sanoa että olet menestynyt ihan omillasi. Arvostusta saa ihan myös muualtakin. t. vähän samassa tilanteessa oleva.