Suuri osa täälläkin taitaa olla lapsia siltä ajalta, jolloin äitiysloma kesti kolme kuukautta, imetys ehkä yhden ja kolmeviikkoiselle annettiin porkkanaraastetta. On mielenkiintoista nähdä, miten nykyinen trendi on hyvin "uuskonservatiivinen". Ehkä kannamme kaunaa sille, että meidät vietiin vauvoina hoitoon, tosin kohtalaisen "tavallisia" ihmisiä meidänkin sukupolvestamme kai tuli...
Jos tarkastellaan tilannetta laajemminkin, ollaan tässä aika erikoisessa tilanteessa. Ei nimittäin ole ollut, eikä useimmissa paikoissa vieläkään ole itsestään selvää, että äidin on mahdollista olla vuosia kotona vain lapsiaan varten samalla, kun isä huolehtii elannosta. Äidit ovat tehneet töitä ja varmistaneet osaltaan perheen elannon: hoitaneet kotieläimiä, kutoneet kankaita, jauhaneet viljaa, hakeneet vettä, kastelleet puutarhaansa... Lapsia on ollut paljon, isommat hoitaneet pienempiään - jos ovat omilta töiltään ehtineet. Samalla kuitenkin naisten verkosto on ollut laaja ja tiivis: sisaret, isovanhemmat, serkut ja ystävät ovat olleet lähellä ja tukeneet toisiaan.
Nykytilanne on siis itse asiassa aika uusi, ja sen on mahdollistanut vasta teollistuminen ja elintason nousu. Äidin - ja nimen omaan äidin - odotetaan jäävän kotiin lapsia varten. Samalla suku- ja ystäväverkosto on hajonnut muuttoliikkeenkin takia. Sukulaiset ovat kaukana, taajamien ulkopuolella ystävätkin ovat harvassa, ja kaupungeissakin monen kotiäidin ainoa kontakti ulkomaailmaan saattaa olla se viikottainen äiti-lapsikerho. Ei sinänsä ihme, ettei pää kestä...
Totta kai lapsi tarvitsee läheisyyttä, hoivaa ja rakkautta. Itse kuitenkin olen vahvasti afrikkalaisen filosofian kannalla: lapsen on kasvettava kylän keskellä - mutta ei sen keskipisteenä. Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Menneisiin oloihin en haikaile, eikä sinne ole paluutakaan. Mutta minusta nyky-yhteiskuntakaan ei tarjoa kovin hyviä vaihtoehtoja. Minulle sen enempää ylisuuri tarharyhmä, kuin pelkästään lapsilleen vuosikausia kotona omistautuva yksinäinen äitikään ei ole luonteva vaihtoehto. ..
Olen töissä, kaksivuotias tyttäreni pienessä päivähoitoryhmässä. Valinnat ovat tietysti omiani, enkä ryhdy niitä sen kummemmin selittelemään. Tyttäreni näyttää onnelliselta, on sosiaalinen ja viihtyy kavereiden kanssa. Samoin on minusta ja miehestäni kasvanut kohtalaisen järkeviä aikuisia, vaikka saimmekin porkkanaraastetta kolmiviikkoisina...