Anoppi ja äitienpäivä

[Kärppänä heinälatoon]

Aina näin äitienpäivän lähestyessä tulee mieleen, että oishan sitä ollu kiva olla hyvissä väleissä tuon miehenkin äidin kanssa.

Siis vähän harmittaa... (tai aika paljonkin). Anoppi ei koskaan tykänny musta ja oli päättänyt, että mäkään en tykkää siitä (mikä oli sillä yksi syy olla pitämättä musta).

Mulla taas ei ois ollu mitään sitä vastaan ...jos se ei niin voimakkaasti ois tuonu esille sitä, että mä en ole sen mieleen. :/

Mutta harmittaa. Nyt se on kuollut jo, mutta aina ennen äitienpäivää (ja joulua jne.) kun mietin, mitä omalle äidilleni hankkisin, mies menee niin vakavaksi..

Ainoa asia, mistä me ei voida keskustella on anoppi. Mies tietää, millainen se oli, mutta nyt kun sitä ei enää ole, se ei siedä yhtään poikkipuolista sanaa äidistään. Ja ei sillä, en mä niitä olis sanomassakaan, mutta kun sillä on syntynyt semmoinen oletus, että sanon sen äidistä kuitenkin jotain pahaa (silloin kun se kuoli, ei oltu sen kanssa missään väleissä).

Jotta harmittaa. Pattitilanne, johon ei näy muutosta, kun ei asioita voi enää sen yhden kanssa edes koittaa sopia. :/ (Vaikka enpä minä tiedä, millä mä oisin sen kaavaan koskaan mahtunutkaan. Mä kun olen mä enkä sellainen, jonka se olisi halunnut).

 

[Prinsessojen äiskä]

jospa ehdottaisit että veisitte kukan anopin haudalle äitienpäivänä tai jotain vastaavaa mistä miehesi voisi saada kuvan ettet aio olla ilkeä tai muuta..

 

[Kärppänä heinälatoon]

\

jospa ehdottaisit että veisitte kukan anopin haudalle äitienpäivänä tai jotain vastaavaa mistä miehesi voisi saada kuvan ettet aio olla ilkeä tai muuta..

Mä on ostanut jopa hautakynttilöitä, mutta niitäkään se ei lähde mun kanssa koskaan viemään (anopin kuolemasta on kohta kaks vuotta ja oon hautajaisten jälkeen käyny sen haudalla kerran, mies kävi sisarustensa kanssa viime jouluna, ei tahtonut mua ollenkaan mukaan). Ei se tykkää tosin itsekään käydä sen haudalla. Kun ei se hauta ole sen äiti. Siis se totesi jo silloin, kun ne kävi katsomassa sen äidin ruumista ruumishuoneella, että ei se ole enää sen äiti. Siinä oli vain kuori.

Mut en tiedä. Mua itseäni repii lisäksi se, että mä en tahdo satuttaa miestä, enkä puhua sen äidistä pahaa, mutta mun on hiton vaikea sanoa mitään hyvääkään, kun en oikeasti ole sitä mieltä... siis olkoonkin kuollut, mutta mä en vaan pysty jostain syystä unohtamaan samalla lailla kuin mies kaikkea sitä, mitä se mulle eläessään teki ja sanoi. Ja jotenkin nyt kun se ei ole enää täällä, kiehun vielä lisää, koska saan kiehua vaan sisäisesti. Miehelle en sitä saa enää näyttää.

Tai ehkä se näkee sen kuitenkin. :snotty: Tiedä häntä.


(huppis, mikä kirjotusmoka tonne tuli... korjasin )<br><br>

 

[taustalla]

\

Aina näin äitienpäivän lähestyessä tulee mieleen, että oishan sitä ollu kiva olla hyvissä väleissä tuon miehenkin äidin kanssa.

Siis vähän harmittaa... (tai aika paljonkin). Anoppi ei koskaan tykänny musta ja oli päättänyt, että mäkään en tykkää siitä (mikä oli sillä yksi syy olla pitämättä musta).

Mulla taas ei ois ollu mitään sitä vastaan ...jos se ei niin voimakkaasti ois tuonu esille sitä, että mä en ole sen mieleen. :/

Mutta harmittaa. Nyt se on kuollut jo, mutta aina ennen äitienpäivää (ja joulua jne.) kun mietin, mitä omalle äidilleni hankkisin, mies menee niin vakavaksi..

Ainoa asia, mistä me ei voida keskustella on anoppi. Mies tietää, millainen se oli, mutta nyt kun sitä ei enää ole, se ei siedä yhtään poikkipuolista sanaa äidistään. Ja ei sillä, en mä niitä olis sanomassakaan, mutta kun sillä on syntynyt semmoinen oletus, että sanon sen äidistä kuitenkin jotain pahaa (silloin kun se kuoli, ei oltu sen kanssa missään väleissä).

Jotta harmittaa. Pattitilanne, johon ei näy muutosta, kun ei asioita voi enää sen yhden kanssa edes koittaa sopia. :/ (Vaikka enpä minä tiedä, millä mä oisin sen kaavaan koskaan mahtunutkaan. Mä kun olen mä enkä sellainen, jonka se olisi halunnut).

Mä en voi mitään, mutta tekstistäsi huokuu negatiivinen asenne anoppiasi kohtaan. Asialle ei voi enää mitään, mutta miehellesi selvästi vaikea paikka. Koita osoittaa ennemminkin teoin kuin sanoin, että et halua muistaa anoppiasi pahalla. Mun äiti katkeroitui anoppiansa kohtaa tosi pahasti ja edelleen kymmenen vuotta anopin kuoleman jälkeen muistaa kaivella ne huonot asiat esiin...jos ei suoraan sanomalla, niin sitten tekemisen kautta...kaikki mummon tekemät jutut yms. piti hävittää yms....Arvaat varmaan miten kova paikka isälleni ja meille lapsille..meille mummo oli kuitenkin tosi läheinen ja tärkeä ihminen. Varo myrkyttämästä lapsiasi "ikävä anoppi" -aiheella!!!! Itse tiedän miten inhottavaa se on.

 

[Kärppänä heinälatoon]

\

Mä en voi mitään, mutta tekstistäsi huokuu negatiivinen asenne anoppiasi kohtaan. Asialle ei voi enää mitään, mutta miehellesi selvästi vaikea paikka. Koita osoittaa ennemminkin teoin kuin sanoin, että et halua muistaa anoppiasi pahalla. Mun äiti katkeroitui anoppiansa kohtaa tosi pahasti ja edelleen kymmenen vuotta anopin kuoleman jälkeen muistaa kaivella ne huonot asiat esiin...jos ei suoraan sanomalla, niin sitten tekemisen kautta...kaikki mummon tekemät jutut yms. piti hävittää yms....Arvaat varmaan miten kova paikka isälleni ja meille lapsille..meille mummo oli kuitenkin tosi läheinen ja tärkeä ihminen. Varo myrkyttämästä lapsiasi "ikävä anoppi" -aiheella!!!! Itse tiedän miten inhottavaa se on.

Huokuuko? ...ehkä se sitten on hyvinkin mahdollista, että tuo mieskin sen musta vielä näkee. :ashamed: Mä kun olen ajatellut pystyväni sen piilottaa..

En ole hävittänyt mitään anopin tavaroita (tosin ei meillä niitä olekaan). Enkä ole kellekään kertonut (paitsi omalle äidilleni) näistä tunteista. Miehen sisaruksetkaan ei tiedä.


Ja p.s. mä oon oikeasti todella koittanut unohtaa ne ikävät asiat, mutta kun se vaan ei onnistu. Oon koittanu ajatella, että anoppi ei ollu ihan tervekään siinä lopussa, joten se ei välttämättä enää tajunnu kaikkea mitä sanoi (siis oikeestikaan ei tajunnu), mutta silti.

En käsitä, miksi mun on niin vaikea antaa anteeksi ja unohtaa sille. Haluaisin kyllä, mutta...<br><br>

 

[taustalla]

\

\

Mä en voi mitään, mutta tekstistäsi huokuu negatiivinen asenne anoppiasi kohtaan. Asialle ei voi enää mitään, mutta miehellesi selvästi vaikea paikka. Koita osoittaa ennemminkin teoin kuin sanoin, että et halua muistaa anoppiasi pahalla. Mun äiti katkeroitui anoppiansa kohtaa tosi pahasti ja edelleen kymmenen vuotta anopin kuoleman jälkeen muistaa kaivella ne huonot asiat esiin...jos ei suoraan sanomalla, niin sitten tekemisen kautta...kaikki mummon tekemät jutut yms. piti hävittää yms....Arvaat varmaan miten kova paikka isälleni ja meille lapsille..meille mummo oli kuitenkin tosi läheinen ja tärkeä ihminen. Varo myrkyttämästä lapsiasi "ikävä anoppi" -aiheella!!!! Itse tiedän miten inhottavaa se on.

Huokuuko? ...ehkä se sitten on hyvinkin mahdollista, että tuo mieskin sen musta vielä näkee. :ashamed: Mä kun olen ajatellut pystyväni sen piilottaa..

En ole hävittänyt mitään anopin tavaroita (tosin ei meillä niitä olekaan). Enkä ole kellekään kertonut (paitsi omalle äidilleni) näistä tunteista. Miehen sisaruksetkaan ei tiedä.

En tosiaan tarkoittanut millään pahalla. Mä olen vaan saanut aina kuunnella mummosta ja papasta kaikkea pahaa + äitini vanhemmista...sellaisessa negatiivisessa ympäristössä on aika kurja kasvaa...äiti ei tahdo tajuta sitä, että isovanhemmat ovat olleet mulle kauhean tärkeitä.

Sitä aikaa ei saa takaisin ja niitä sanomattomia/sanottuja sanoja ei saa enää sanottua. Koita tehdä rauha asian kanssa ja älä kasaa vihan tms. negatiivisen tunteita sisällesi. Käy vaikka puhumassa jonkun kanssa. Itse jouduin käymään psykologilla kaiken tuon kökön takia. Miehellesi hän on kuitenkin äiti, vaikka kuinka negatiivinen hänen asenteensa on ollut. Miehesi on puun ja kuoren välissä, vaikka anoppisi onkin kuollut.

Ymmärrän, ettei sulla ole helppoa, mutta koita muuttaa asennettasi :hug:

 

[taustalla]

\

\

Mä en voi mitään, mutta tekstistäsi huokuu negatiivinen asenne anoppiasi kohtaan. Asialle ei voi enää mitään, mutta miehellesi selvästi vaikea paikka. Koita osoittaa ennemminkin teoin kuin sanoin, että et halua muistaa anoppiasi pahalla. Mun äiti katkeroitui anoppiansa kohtaa tosi pahasti ja edelleen kymmenen vuotta anopin kuoleman jälkeen muistaa kaivella ne huonot asiat esiin...jos ei suoraan sanomalla, niin sitten tekemisen kautta...kaikki mummon tekemät jutut yms. piti hävittää yms....Arvaat varmaan miten kova paikka isälleni ja meille lapsille..meille mummo oli kuitenkin tosi läheinen ja tärkeä ihminen. Varo myrkyttämästä lapsiasi "ikävä anoppi" -aiheella!!!! Itse tiedän miten inhottavaa se on.

Huokuuko? ...ehkä se sitten on hyvinkin mahdollista, että tuo mieskin sen musta vielä näkee. :ashamed: Mä kun olen ajatellut pystyväni sen piilottaa..

En ole hävittänyt mitään anopin tavaroita (tosin ei meillä niitä olekaan). Enkä ole kellekään kertonut (paitsi omalle äidilleni) näistä tunteista. Miehen sisaruksetkaan ei tiedä.


Ja p.s. mä oon oikeasti todella koittanut unohtaa ne ikävät asiat, mutta kun se vaan ei onnistu. Oon koittanu ajatella, että anoppi ei ollu ihan tervekään siinä lopussa, joten se ei välttämättä enää tajunnu kaikkea mitä sanoi (siis oikeestikaan ei tajunnu), mutta silti.

En käsitä, miksi mun on niin vaikea antaa anteeksi ja unohtaa sille. Haluaisin kyllä, mutta...

Eihän sinun ole mikään pakko anteeksi antaa, mutta koita vaikka jättää asia omaan arvoonsa. Koita löytää anopista edes yksi hyvä muisto, jota voisit vaalia...ja ennenkaikkea anna ajan kulua. Kyllä sinun olisi ehkä hyvä puhua asiasta jonkun ulkopuolisen/puolueettoman kanssa. Sinä kuitenkin elät, olet miehesi rinnalla. Koita nauttia elämästä ja älä anna menneen vallata elämääsi!