Tiedän tunteen
Mulla oli vähän samanlainen tilanne avioeron jälkeen esikoisen kanssa ja sanoisin, että vieläkään ei poika varmasti ole asioiden kanssa ihan tasa-painossa, mutta tällä hetkellä se johtuu sellaisista asioista, joihin en itse voi pätkääkään vaikuttaa. Eron jälkeen lapset siis jäi mulle ja koska minä olin se, jonka aloite ero oli ja koska eroon liittyi se kuuluisa kolmas osapuoli minun puoleltani, niin poika syyti asiaa mun niskaan ihan urakalla. Eikä asiaa varmaan auttanut se, että isänsä purki hänelle omia tuntojaan käsittämättä, mitä lapselle voi sanoa ja mitä ei. Olen tehnyt virheitä ennen eroa, eron aikana ja eron jälkeen ja halusin ymmärtää lastani, mutta voin sanoa, että jossain vaiheessa oli oikeasti sellainen tunne, että annan lapset pois, ei musta ole tähän, menköön vaikka isälleen asumaan, kun mä oon niin kelvoton ja surkimus äitinä. Kamala masennushan siinä oli päällä, kun noissa fiiliksissä olin. Apua hain ja osin sainkin, mutta voin ihan rehellisesti sanoa, että olin jossain vaiheessa niin loppu, etten olisi halunnut nähdäkään lapsiani. Siinä vaiheessa vaadin exääni ottamaan heistä enemmän vastuuta ja lähdin itse lomalle, irrottauduin kaikesta täysin pariksi viikoksi. Se oli viisas ratkaisu, ikinä ei ole loma tullut niin tarpeeseen.
Teidän kohdallanne näkisin, että teidän olisi tietenkin ilman muuta syytä hakea apua. Itse olin yhteydessä sossuun ja perhetyöhön ja sain tukea perhetyöstä. Lisäksi sain omaa apua psykiatrisen sairaanhoitajan käynnein. Oikeastaan asia, jota itse kritisoin oli se, että lapsille ei oikeastaan mitään apuja tarjottu, vaikka aktiivisesti asiasta kaiken aikaa puhuinkin ihan eron alusta lähtien. Pikku hiljaa ja uuden kumppanini kanssa sinnitellen asiat ovat lähteneet luistamaan parempaan suuntaan, mutta kyllä siinä on satoja tunteja keskusteltu keskenämme ja palaveerattu myös ulkopuolisten kanssa, että tässä pisteessä ollaan.
Toivon sydämestäni, että haette apua ja saatte osaksenne ymmärrystä ja tukea oikeanlaisilta ihmisiltä. Siinä vaiheessa kun apua haette ei tarvitse tietää, mitä se apu olisi, siitä voidaan keskustella yhdessä niiden auttavien tahojen kanssa. Tärkeintä on vaan, että myönnätte (kuten aloituksessa jo täällä teit), että itsellä ei voimat ja keinot enää riitä ja jotain apua tarvitaan. Ihan varmasti rakastatte lapsianne, siitä ei todellakaan ole kysymys. Halu ja yrittäminen on yksi asia, se, mihin voimat ja taidot riittää kokonaan toinen.
Parjatuksi tulemisen uhallakin annan lopuksi teille sen virtuaalisen voimahalin!
Teidän kohdallanne näkisin, että teidän olisi tietenkin ilman muuta syytä hakea apua. Itse olin yhteydessä sossuun ja perhetyöhön ja sain tukea perhetyöstä. Lisäksi sain omaa apua psykiatrisen sairaanhoitajan käynnein. Oikeastaan asia, jota itse kritisoin oli se, että lapsille ei oikeastaan mitään apuja tarjottu, vaikka aktiivisesti asiasta kaiken aikaa puhuinkin ihan eron alusta lähtien. Pikku hiljaa ja uuden kumppanini kanssa sinnitellen asiat ovat lähteneet luistamaan parempaan suuntaan, mutta kyllä siinä on satoja tunteja keskusteltu keskenämme ja palaveerattu myös ulkopuolisten kanssa, että tässä pisteessä ollaan.
Toivon sydämestäni, että haette apua ja saatte osaksenne ymmärrystä ja tukea oikeanlaisilta ihmisiltä. Siinä vaiheessa kun apua haette ei tarvitse tietää, mitä se apu olisi, siitä voidaan keskustella yhdessä niiden auttavien tahojen kanssa. Tärkeintä on vaan, että myönnätte (kuten aloituksessa jo täällä teit), että itsellä ei voimat ja keinot enää riitä ja jotain apua tarvitaan. Ihan varmasti rakastatte lapsianne, siitä ei todellakaan ole kysymys. Halu ja yrittäminen on yksi asia, se, mihin voimat ja taidot riittää kokonaan toinen.
Parjatuksi tulemisen uhallakin annan lopuksi teille sen virtuaalisen voimahalin!