Mies tuli töistä, itse kipeilen kotona peiton alla. Rotkahti olohuoneen sohvalle nukkumaan, oli todella hyväntuulisen ja iloisen oloinen. Eilen siis koitin vielä keskustella tästä asiasta, ja patistella miestä tutkituttamaan testosteronitasonsa (Puhuin tästä ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten..), mutta koska mies oli sitä mieltä että ei lääkäriin mene, niin kerroin sitten oman päätökseni tähän asiaan. En minä jaksa enää mieltäni pahoittaa, seksi loppuu meillä täysin. Mies sanoi katkeran oloisena "Että eikö enää ollenkaan?" ja kävi sitten nukkumaan.
Passiivisuus on ainut mikä hieman harmittaa. Se että mies väittää rakastavansa, ja haluaa naimisiin (En ole suostunut tämän ongelman takia..) ja väittää itsekkin kärsivänsä tilanteesta, mutta lääkäriin ei mene.
Onko se oikeasti miten suurta rakkautta, jos ei voi edes kummankin mielenrauhan takia yksiin testokokeisiin mennä?
Olen ihan tietoinen että ongelma ei ole lähtöisin minusta. Minä olen kuitenkin ollut aloitteellisempi, miettinyt kuinka miehen stressiä voisi vähentää, ostellut seksihepeniä ja hierontaöljyjä, järjestänyt lomaviikonloppuja, ajellut karvoja, kysellyt miten toinen voi, mitä toinen haluaa, mistä toinen pitää. Kertonut toiveistani, unelmistani ja haluistani. Laitellut tuhmia tekstareita, leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa, ehdotellut avointa suhdetta tai kolmatta pyörää... Ihan kaiken kokeilin silloin kun seksi alkoi hiipua.
Miehen panostus seksielämäämme on känninen pikapano kun kassit alkaa painaa.
Näin itseäni lukiessani, ehkä mulla on vielä työstämistä tässä asiassa.