Tää on nyt tolkuttoman pitkä tilitys synnytyksestä ja vähän muustakin:
Raskauden loppuvaiheessa alkoi tuntua siltä, että seinät kaatuu päälle kun vaan odottelin kotona synnytyksen käynnistymistä. Niinpä päätettiin miehen kanssa alkaa taas elämään. 40+0 aamulla olo oli niin täysin normaali ja energinen, että lähdettiin Hämeenlinnaan haarniskanäyttelyyn ja museo Militariaan. Semmoinen 8 h reissu. Seuraavana päivänä 40+1 mentiinkin sitten ilmailumuseoon Vantaalle. Silloin tuntui jotain pientä uudenlaista kipuilua ja maha meni löysäksi, mutta oletin sen johtuvan liikunnan määrästä.
40+2 heräsin aamulla klo 7.45 supistukseen, selkä ja alamaha poltti kovempaa kuin ikinä menkkakivuissa tai keskenmenossa, muttei kovin kovaa silti vieläkään. Seuraava supistus tuli 45 min myöhemmin ja sen jälkeen väli oli pisimmilläänkin 30 min, vaikka testasin kaikki pakolliset panadolit, suihkuttelut ja syömiset. Meillä oli neuvola klo 13.45. Sielläkin supisteli, mutta palattiin kotiin vaan odottelemaan limatulppaa ja suppareiden säännöllistymistä. Verinen tulppa irtosi heti kotiin päästyämme ja soitin heti sairaalalle. Supistukset tuli edelleen epäsäännöllisesti 7-15 min välein. Tässä vaiheessa kivut alkoi muuttua koviksi. Päätettiin kuitenki syödä vielä lämmin ruoka ennen sairaalaan lähtöä, sillä mä uskon, että kunnon tankkaus auttaa jaksamaan (kuten mun raskaudenaikaisesta 20 kg painonnousustaki huomaa). Perunat ja jauhelihasoosi oli kyllä hyviä, mut kivut oli jo sellasia, että en saanu ihan lautasta tyhjäks ku oli jo pakko lähteä sairaalaan.
Tultiin sairaalaan klo 17:41. Sairaalassa päästiin suoraan synnytyssaliin, vaikka supparit eivät olleet vieläkään selkeän säännöllisiä ja välikin oli edelleen noin 7 min. Kivut oli sellasia, et ainoa hyvä asento oli polvillaan lattialla. Lopulta päätin kokeilla ilokaasua. En oikein tiedä auttoiko se, enkä oikein pitänyt sen aiheuttamasta hiukan huimauksen kaltaisesta olosta, mutta maskin läpi hengittäminen auttoi ainakin keskittymään. Kätilö haastatteli mua ja tarkkaili mun jaksamista aika pitkään ennen alatutkimusta. Kohdunsuu olikin sitten jo 5 cm auki. Mulle pistettiin akvarakkulat selkään ja pian sen jälkeen halusinki jo sängylle, vaikka aikaisemmin en siinä pystynyt olemaan. Klo 18.41 puhkaistiin kalvot ja ponnistusvaihe alkoi klo 18.48. Kivut siirtyi piakkoin selästä alemmas, ja sen jälkeen ne oli yllättäen koko synnytyksen loppuun asti helpompi kestää. Epiduraalin yms päätin jättää väliin, aluks lääkekammoissani, ja lopulta siksi kun musta tuntui, että ollaan jo voiton puolella. Ponnistusvaihe kesti jopa 50 min. En vaa jotenki tajunnu sitä ponnistamista, ja supistukset oli jotenki jo kivuttomampia, ni en ihan täysin hahmottanu koko hommaa, vaikka kuulemma meni kyllä tosi hyvin. Lopulta avustava kätilö tuli ja nosti sängyn päätyä vähän paremmin ni saatiin lapsukainen ulos klo 19.38. Oli se häkellyttävä hetki huomata, kun ensin pää ja sitten kokonainen (yllättävänki iso, 3900 g ja 51 cm) ihminen tuli musta ulos.
Sen jälkeen alkoi melko hitaalta tuntunu istukan synnytys. Suppareita mulla ei enää lääkkeestä huolimatta tullu, mut ponnistin vanhasta tottumuksesta sen ulos klo 20.00. (Istukka muuten irtos välittömästi kun lapsi tarttui nänniin.) Meille esiteltiin istukka, se oli hyvässä kunnossa. Ihan hyvä tietää, sillä olin pelänny loppuraskaudessa istukan rapistumista ja kohtukuolemaa.
Mulle tuli synnytyksessä 2. asteen repeämää välilihaan ja siihen laitettiin melko monta itsestään sulavaa tikkiä (knopit). Pissaa en saanut synnytyksen jälkeen tulemaan, sillä rakolle oli tullut niin hyvin lisää tilaa. Lantionpohjan lihakset tais olla aikas hyvässä kunnossa, sillä ne mä tunnistin heti, eikä lirahduksia ollut raskausaikanakaan päässy. En ollu niitä erityisemmin treenannu, mut tiedostanu jatkuvasti kun vauva potkiskeli yms. Mut tosiaan pissa ei sit tullu ku ihan pieni liru edes lääkkeillä (mm. lääkekupillinen konjakkia
). Katetroitiin yhteensä 4 kertaa, ensin 800 ml, sit 350, sit päästiin jo onneks 150 ml:n rajan alle kaks kertaa, jolloin ne voitiin lopettaa. Pukamat tajusin vasta seuraavana päivänä, vaikka aika muhkeat olivatki. Niiden koko on nyt tosiaan puolittunu huolellisilla pesuilla ja kuivauksilla. Huimausta mulla oli pari päivää synnytyksen jälkeen, vaikka verenpaine ja hemoglobiini todettiinki ihan normaaleiks. Kunnon ruokatankkaus auttoi, onneks oli sairaalan ruokien lisäks sairaalakassi täynnä herkkuja.
Lapsi pissas heti synnytyään ja osas imeä rintaa saman tien rinnalle päästyään, kakkakin tuli heti ekana yönä. <3 Lapsukainen on ollu niin helppo ja suloinen, että kaikki on rullannut kuin itsestään. Pahka hänelle tuli päähän, mut sehän on vaa tilapäinen kauneusvirhe. Ihan hitusen myös keltaisuutta, minkä takia menetettiin yks apgar piste (9 p. tuli). Mies oli heti ihan synnynnäinen isä. Sairaalassa päästiin perhehuoneeseen, jossa mies huolehti vauvasta ja musta, ja mä imetyksistä ja itsestäni.
Mä mietin paljon etukäteen, et tulisinko olemaan synnytyksen jälkeen onnellinen, masentunut vai mitä. Itseasiassa mulle ei tullu mitään suuria tunnekuohuja. Mä itkin kyllä kun ajettiin sairaalasta kotiin, mä kai kävin läpi koko 5 vuoden yritystä, keskenmenoja, lääkärien ”pelotteluja” kaksosraskauden todennäköisyydestä (kun kaikki oli aina niin ”täydellisen hyvin” clomihoidoissa ja inseminaatioissa). Mietin myös alkuraskauden verenvuotoa, supisteluja, liikelaskentahälytystä ja sitä, et oliskohan sairaalaan pitäny kuitenki lähteä varmuuden vuoks vähän aikaisemmin eikä odottaa sitä ruuan valmistumista. Matkalla on ollu niin monta pelottavaa hetkeä, et ehkä mulla on lievä posttraumaattisen stressin kaltainen tila. Oon toisaalta todella onnellinen, mutta pilvissä en oo, sillä edelleen on jatkuva pieni pelko kätkytkuolemasta yms. Ehkä tää on vaa mun perusluonne: kaikki hyvä on muka aina liian hyvää ollakseen totta.
Kotona kaikki on nyt sujunut kuin itsestään. Ja oon saanut nukuttua sen jälkeen kun hyväksyin sen, et vauva nukkuu mun vieressä käytännössä koko yön. Uudenlainen arki on alkanu.
Suvipilvi + kulta 1 vko
