Hei.
Minulle itselleni hoitoihin ryhtyminen oli itsestään selvää kun olin tarpeeksi kauan itkenyt joka ikisten kuukautisten alkaessa, aina vaan uudestaan. Miehelle hoitoihin ryhtyminen oli varmasti vaikeampi pala kuin minulle henkisesti (ja fyysisesti!).
En ole tuntenut missään vaiheessa tuntenut moraalittomuutta enkä minkäänlaista "meille ei lasta kuulu" -tunnetta. Mikäli meille mieheni kanssa lapsia tätä kautta suodaan, ne ovat ihan yhtä paljon meidän omiamme kuin luomulapsetkin. Nykyteknologia ei kuitenkaan ole päässyt niin pitkälle (valitettavasti....) että hoidoilla voitaisiin taata lapsensaanti ihmisillä kaikissa tilanteissa. Ihmisen on ihan itse edelleen kyettävä tuottamaan terveitä sukusoluja, niiden on myös kyettävä ihan itse hedelmöittymään ja jakautumaan normaalisti ja sen lisäksi niiden on vielä ihan itse kyettävä myös kiinnittymään naisen kohtuun. Näitä kaikkia vaiheita voidaan vahtia, mutta oikeastaan niitä ei voi teollisesti mitenkään varmistaa - luonto hoitaa (jos on hoitaakseen) ne kaikkein kriittisimmät osiot. Niinpä minusta kyse on tietyssä mielessä vain lääkärihoidosta nykyään valitettavan tavalliseen vaivaan, ikään kuin silmäleikkauksesta huononäköiselle. Suuri ja merkittävä ero on tietysti siinä, miten intiimiltä lapsettomuus tuntuu huononäköisyyteen (esimerkiksi) verrattuna.
Ei tämä oma päätös täysin ongelmatonkaan ole, tietenkään. Mistä ikinä johtuukaan, persoonan heikkoudesta ainakain, niin en ole halunnut enkä pystynyt puhumaan asiasta ystävilleni enkä vanhemmilleni, edes parhaimmille. Puhumattomuuteen tietysti vaikuttaa se, että ei tämä vain yksin minun asiani ole, vaan myös miehen. Täällä olen löytänyt vertaistukea iloissa ja suruissa ja olen siitä loputtoman kiitollinen.
Omaan varmuuteen ryhtyä hoitoihin vaikutti se, että tiesin vaikka kuinka monesta tuttavapariskunnasta, jotka ovat joutuneet tuskallisten luomuyritysvuosien jälkeen hoitoihin tukeutumaan. Ei se kenellekään silti varmasti helppoa ole. Siis myöskään itselleni. Ei kai kukaan voi olla täysin ok ja hyväntuulinen sen faktan kanssa, että maailman luonnollisin juttu ei syystä tai toisesta onnistukaan luonnollisesti.
Suuntaan ja toiseen poukkoilevat pohdinnat ja henkinen vastustus ovat normaaleja reaktioita - tietenkin pitää olla sovussa itsensä kanssa sen ratkaisun suhteen minkä tekee.
Teidän kohdallanne tilanne on itse asiassa aika paljon erilainen, jopa ehkä parempi, kuin tyypillisimmillään suurimmalla osalla meistä, jotka täällä palstalla kirjoittelemme. Tämä ei ehkä sinua lohduta nyt, mutta tulet kyllä sen huomaamaan... Jos teidän sukusoluissanne (siis sinun munasoluissasi ja miehesi spermassa) ja hormonituotannossasi ei sinällään ole mitään vialla, koeputkihedelmöitys (tai teidän kohdallanne myös inseminaatio, mikäli spermaa on pakasteessa riittävästi) todennäköisesti onnistuu teidän kohdallanne. Kukaan ei voi taata, että ensimmäisella tai toisella kerralla, mutta joka tapauksessa - ennusteenne on hoitojen kautta erittäin hyvä! Kokonaan toinen asia on se, pystytkö hyväksymään sen, että miehesi ei syövän sairastettuaan pysty hedelmöittämään sinua luonnollisesti.
Kukaan muu kuin täysin sinun asemassasi oleva ei voi ymmärtää täysin sitä, miltä sinusta tuntuu ja miksi. On silti hyvä suhteuttaa ongelmia ja pistää asioita perspektiiviin - joskus se helpottaa omaa tuskaa, aina tietenkään ei. Tarkoitan sitä, että monelle olisi ilouutinen saada tietää, että lapsensaantiongelma on "vain" tekninen, eikä mahdollisesti solu/hormonitasolla oleva.
Aina ennen hoitoja tehdään tietyt perushormonitutkimukset, lähinnä verikokeita muutama tuubi eri kierronpäivinä. Mikäli ei ole erityistä syytä, munatorvien aukioloa ei käsittääkseni ole mitään tarvetta tutkia - varsinkaan jos aiotaan mennä koeputkihedelmöityshoitoon. Minä pyysin munatorvien aukiolotutkimuksen kun kaikki muukin oli tutkittu, eikä se nyt niin vastenmielistä ollut, joskin pääsin varmaan itse aika helpolla kun minun kohdallani riitti, että tutkittiin virtaako neste molempiin munatorviin eikä tarvinnut tehdä sen kummempia. Tutkimukset ovat siis helppoja ja nopeita. Miehesi siemenneste on ehkä analysoitu jo sitä pakastettaessa - mikäli ei, se tietysti tehdään myös, jotta tiedetään miten sen kanssa voidaan eri hoitomuodoissa toimia.
Olisi upeaa mutta myös poikkeuksellista, jos kirjoittaisit, että teitä tämä ongelma on jo nyt lähentänyt ja että liittonne on sen myötä vahvistanut. Teillä on taustalla myös vaikea sairaus, josta olette luojan kiitos selvineet. Syöpähoidot ja niistä toipuminen on varmasti ollut teille hirvittävän raskasta aikaa, vähintään pinnan alla. Lämmöllä ja sympatialla: olette vasta aloittamassa hoitopohdintoja ja se on joillekin ihmisille (kuten itselläni) sitä melkein kaikkien vaikeinta aika parisuhteessa verrattuna sitten siihen vaiheeseen, kun hoidot vihdoin aloitetaan pitkän pohdinnan jälkeen.
Minulla on takana vasta 1. ivf (joka päättyi keskenmenoon aivan alussa) ja vasta nyt suuntaamme mieheni kanssa kohti seuraavaa hoitokertaa, voin vilpittömästi sanoa, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tämän koko vauvaprojektin aikana olemme todella läheisiä ja onnellisia kumppaneina. Siihen varmasti vaikutti se, että molemmat tajusimme niiden lyhyiden onnenhetkiemme aikana kun raskautta kesti, että hoidot voivat todella toimia! Se antoi uskoa, tahtoa ja voimaa katsoa itseään peiliin ja erityisesti toista silmiin ihan uudella tavalla - ei vain pettyneenä ja epätoivoisena.
Jos sinun kehosi on terve, selviät hoidoista hyvin. Itse asiassa, epäterveemmätkin selviävät. Tiedän ihmisiä, joilla keho on jo hormonaalisesti lähestymässä vaihdevuosia ja hekin ovat hoidoista selvinneet fyysisesti kunnialla. Kirjeestäsi ei käy ilmi ikäsi, mutta ilmeisesti et ole vielä mitenkään "viimeisillä hetkillä kun raskaus on vielä mahdollista". En pelkäisi hoitoja sikäli yhtään. Tottakai: ylimääräisten hormonien piikittäminen ei ole kivaa eikä aina ihan yksinkertaistakaan (aikataulutus on pilkun tarkkaa), ne saattavat vaikuttaa mielialaasi hoidon aikana ja tietysti: hoidot maksavat aika paljon, vaikka olisitte julkisella. Lisäksi matkan varrella on yleensä aina myös pettymyksiä - harva onnistuu ensimmäisellä kerralla.
Itse punnitset, mitä pystyt kestämään. Toivotan sinulle onnea ja vahvuutta ja voimia, mihin ikinä ratkaisuun päädytkin. Jos ryhdyt hoitoihin, suosittelen lämmöllä tänne kirjoittelua.
Stella
