Äitiys olikin pettymys

[vierailija]

Hankala tilanne, noin usein käy että yhteiskunta sallii miehen paeta vastuutaan vanhempana mutta naisen sitten oletetaan kantavan vastuu miehenkin puolesta. Todella väärin.
Minusta paras olisi luopua lapsesta, mutta ongelmana siinä on se että lapsi on jo ehtinyt kiintyä sinuun ja saa helposti traumoja erosta. Paras olisi jos voisit käydä tapaamassa lasta eron jälkeenkin, ettei yhteys katkea kokonaan.
Ongelmana lienee mistä löytää fiksu sosiaalityöntekijä joka ei ole äitimyytin valloissa ja kykenee näkemään lapsen edun...Iso riski on että kävisi niin että lapsi otetaan laitokseen tarkkailtavaksi ja sinut myös ja siellä väkisellä sitten yritetään takoa päähäsi millainen on kunnon äiti...
Tosi paha tilanne. Mutta jos tosiaan koet ettet voi lasta oppia rakastamaan eikä psykoterapia auta, parasta mielestäni olisi käynnistää adoptioprosessi ja luopuminen lapsesta.

 

[vierailijaxxx]

Mä ymmärrän täysin sun fiilikset.

Itse en ole edes YH, mutta ennen eroa hoidin perheen täysin niin kuin kuulukin. Pyykit, ruoanlaitto, lasten asiat, vaatehankinnat.. Puistot jada jada jada, tein ne niin täydellisesti kun vain pystyin. Silti, en oikein missään vaiheessa "rakastanut lapsiani". En oikein ymmärrä miksi. Mies saikin tehtyä lapsiin paremmat suhteet kuin minä, ja lapset on aina ollut "isänlapsia". Minkä olen hyväksynyt täysin.

Erosimme, ja.. En jotenkin pysty enää olla edes äiti. Enkä koe siitä edes syyllisyyttä, vaikka pitäisi. En tiedä mikä mulla on. En usko, että olen masentunut per se, mutta lapset on jotenkin liikaa minulle...

 

[Hyvää joulua äidit]

Mä ymmärrän täysin sun fiilikset.

Itse en ole edes YH, mutta ennen eroa hoidin perheen täysin niin kuin kuulukin. Pyykit, ruoanlaitto, lasten asiat, vaatehankinnat.. Puistot jada jada jada, tein ne niin täydellisesti kun vain pystyin. Silti, en oikein missään vaiheessa "rakastanut lapsiani". En oikein ymmärrä miksi. Mies saikin tehtyä lapsiin paremmat suhteet kuin minä, ja lapset on aina ollut "isänlapsia". Minkä olen hyväksynyt täysin.

Erosimme, ja.. En jotenkin pysty enää olla edes äiti. Enkä koe siitä edes syyllisyyttä, vaikka pitäisi. En tiedä mikä mulla on. En usko, että olen masentunut per se, mutta lapset on jotenkin liikaa minulle...

Äitiys on maailman kiittämättömin työ. Jos et suorita äitiyttäsi täydellisesti, olet huono äiti. Ja koska olet äiti, kärsii työurasi sekä ammattitaitosi. Olet kylmä äiti jos laitat lapsesi hoitoon liian aikaisin ja olet laiska jos jäät kotiäidiksi. Äiti ei saa jättää perhettään vaikka isä voikin juosta uuden nuorikon perässä. Äidin pitää käydä töissä, maksaa veronsa, kasvattaa lapset, hoitaa koti ja vielä pitäisi urheillakin ettei haukuttaisi naisena sekä ihmisenä.

Kaikki se työ ja vaiva, eikä siitä edes kiitosta saa. Jos onnistuu saamaan fiksut lapset niin he ovat se kiitos itsessään, jos lapset tekevät tyhmyyksiä niin sekin on äidin huonon kasvatuksen vika.

 

[vierailija]

Tulin äidiksi mutta olen inhonnut sitä alusta asti. En ole uskaltanut puhua siitä kenellekään. En ollut iloinen vauva-ajasta enkä taaperoiästä. Väsyin juoksemaan lapsen perässä ja inhosin kaikkea, koliikkia, yövalvomisia, jatkuvaa kieltämistä ja ohjaamista, perässä juoksemista, lapsen ripustautuvuutta, jne.

Mies oli aluksi innoissaan isyydestä mutta hänkin katosi kuviosta hyvin nopeasti. Erosimme kun vauva oli puolivuotias. En koe olevani hyvä äiti enkä kykenevä kasvattaja. Inhoan rooliani enkä saa mitään iloa siitä että lapsi on pieni. Jokainen päivä on vain selviytymistä, yritän parhaani mutta en saa siitä onnen tunteita tai koe iloa siitä että minulla on lapsi. Salaa toivon että saisin tehdyn tekemättömäksi.

Miten saan apua näihin tunteisiini? Lapsi on elämässäni vuosikaudet ja minulla on kasvatusvastuu hänestä isän paettua vastuitaan. En uskalla kertoa kenellekään koska tiedän mitä ihmiset ajattelisivat. Minulla ei ole taloudellisia tai muita painavia perusteita antaa lasta pois sijaisperheeseen. Haaveilen lapsen antamisesta toiseen perheeseen mutta häpeä olisi niin suuri että joutuisin katoamaan paikkakunnalta jos sen tekisin.

Äitinä olo on ollut kamalaa! Halaan ja suukottelen lastani mutta en tunne häntä kohtaan syvempiä tunteita. Mitä tehdä tilanteelle?

 

[vierailija]

Ei mikään ihme että olet väsynyt, etkä niin kovin onnellinen lapsesta.
Varsinkin silloin, kun lapsi on perheen ensimmäinen ja vielä pieni, on isän tuki tärkeä.
Eihän ole normaaliakaan olla vaan lapsen kanssa kahdestaan.
Onko sinulla sukulaisia tai ystäviä jotka voivat joko hoitaa lastasi tai edes vierailla luonanne ? Oletko väleissä lapsesi isän sukulaisiin ?
Yksinhuoltajilla on omat yhdistyksensä, joista voisit saada vertaistukea ja ihan konkreettista apua. Tukiperhe olisi hyvä apu, siellä lapsi saisi olla noin yhden viikonlopun kuukaudessa.
Sosiaalitoimen kautta ennaltaehkäisevä perhetyö, josta voisi saada perhetyöntekijän kotonanne käymään.
Jos olet sairas, esim. masentunut, psykoterapia ja/tai mielialalääkitys voisi auttaa.

Kerrohan, miten menee. Toivottavasti haet ja löydät apua.

 

[vierailija]

Ei ole normaalia. Omalla käytökselläsi kasvatat lapsesta takertuvaa läheisriippuvaa. Lapsi vaistoaa, että haluat hylätä hänet, tuntee turvattomuutta ja takertuu. Turvallisuutta tunteva lapsi leikkii ja tutkii ympäristöään. Käy läpi katkeruuden tunteesi ja vapaudu niistä. Mene elämässä eteenpäin. Yleensä, kun lapsi täyttää neljä, asiat helpottuvat huomattavasti.

 

[vierailija]

Voi itku. Iso hali sinne. Voin kuvitella sun tunteita.Mulla on yksi erityislapsi, eikä lisää lapsia tule.Olen ollut myös niin poikki, puhki ja vaikka mitä...Vinkki:Käytin joskus korvatulppia hätäapuna, kun lapsi kiljui joka asiaa.Huom: Kuulin hänen puheen kuitenkin mutta pahin terä mölyltä lähti pois ja pikkuisen helpotti stressiäni, että jaksoin taas seuraavaan hetkeen.

 

[vierailijatrrrr]

Ei hätää, lapsi varmasti jakaa tunteesi.

 

[vierailija]

Hienoa, että uskallat myöntää tunteesi ja että haluaisit apua tilanteeseen. On varmasti ollut tosi raskasta jäädä yksin vastuuseen! Lapsiakin on niin erilaisia, ei todellakaan turvallinen kiintymyssuhde tarkoita jokaisen kohdalla sitä, että on innokas tutkimaan ympäristöään! Osa meistä on synnynnäisesti arempia, takertuvampia, herkempiä, kokee kaikenlaiset ärsykkeet voimakkaammin yms. Voi myös olla, että lapsella on jotakin fyysistä vaivaa. Esim. refluksia ja erilaisia suolistovaivoja ei aina lapsilla huomata.

Syitä siis voi olla monia, miksi jotkut lapset itkevät ja ripustautuvat huomattavan paljon enemmän kuin muut, vauvana ja vielä isompinakin lapsina. Meillä yhdellä lapsista on ollut samantyylistä käytöstä. Se on henkisesti todella raskasta ja heijastuu helposti oman vanhemmuuden kokemukseen negatiivisesti. Sitä on vaikea edes kuvitella jos ei ole itse kokenut. Positiivisia tunteita on paljon vaikeampi muodostaa lasta kohtaan silloin kun elämä lapsen kanssa tuntuu imevän kaikki mehut.

Sinun tunnekokemuksesi ei välttämättä tarkoita, että olisit mitenkään huono äiti vaan että olet joutunut kaikin puolin raskaaseen tilanteeseen. Tosi hyviä vinkkejä täällä annettu hoitoavun löytämiseen, oma vapaa-aika on tärkeää. Ja kannattaa etsiä vaikka ihan yksityinen psykoterapeutti, jonka kanssa voisit purkaa ajatuksiasi ja työstää tunteita niin lasta kuin ex-miestäsikin kohtaan. Jos se siis on taloudellisesti mahdollista. Ihan varmasti voit löytää lapsesi kanssa aidon rakkaussuhteenkin, kunhan saat kuormaa harteiltasi purettua.

 

[vierailija122]

Auttaisi se mun mieltä ja jonkun muunkin ihan varmasti ja vois tapahtua herääminen.

Älä vaan ammattiauttajan uraa mieti .

 

[Mistä apua]

Yksi ihana päivä kun leikitään ja nauretaan vastaa viittä paskaa päivää jolloin naristaan, itketään, valitetaan ja takerrutaan minuun kiinni niin etten saa tehdä rauhassa mitään. Koko elämäni menee lapsen ehdoilla. Lääkärissä on juostu, Panadolia menee rasiakaupalla jotta lapsi nukkuisi paremmin. Mitään vikaa lapsesta ei löydy paitsi että on herkkä ja näin ilmaisee pienenkin hammasvaivan tai epämukavuuden suureen ääneen. Kun lapsella on jotain pientä vaivaa, kaikkien päivä on pielessä samalla kertaa.

En jaksa yksin! Koko viime yö taas valvottiin, enkä tiedä miksi!