Äitiys olikin pettymys

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Mistä apua
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Mistä apua

Vieras
Tulin äidiksi mutta olen inhonnut sitä alusta asti. En ole uskaltanut puhua siitä kenellekään. En ollut iloinen vauva-ajasta enkä taaperoiästä. Väsyin juoksemaan lapsen perässä ja inhosin kaikkea, koliikkia, yövalvomisia, jatkuvaa kieltämistä ja ohjaamista, perässä juoksemista, lapsen ripustautuvuutta, jne.

Mies oli aluksi innoissaan isyydestä mutta hänkin katosi kuviosta hyvin nopeasti. Erosimme kun vauva oli puolivuotias. En koe olevani hyvä äiti enkä kykenevä kasvattaja. Inhoan rooliani enkä saa mitään iloa siitä että lapsi on pieni. Jokainen päivä on vain selviytymistä, yritän parhaani mutta en saa siitä onnen tunteita tai koe iloa siitä että minulla on lapsi. Salaa toivon että saisin tehdyn tekemättömäksi.

Miten saan apua näihin tunteisiini? Lapsi on elämässäni vuosikaudet ja minulla on kasvatusvastuu hänestä isän paettua vastuitaan. En uskalla kertoa kenellekään koska tiedän mitä ihmiset ajattelisivat. Minulla ei ole taloudellisia tai muita painavia perusteita antaa lasta pois sijaisperheeseen. Haaveilen lapsen antamisesta toiseen perheeseen mutta häpeä olisi niin suuri että joutuisin katoamaan paikkakunnalta jos sen tekisin.

Äitinä olo on ollut kamalaa! Halaan ja suukottelen lastani mutta en tunne häntä kohtaan syvempiä tunteita. Mitä tehdä tilanteelle?
 
No minusta ei ole normaalia että tunnet noin lastasi kohtaan, joka on kuitenkin ilmeisesti jo vuoden tai ylikin. Kuulostaa siltä että olet sairastunut henkisesti ja tarvitset apua. Lapsen parasta sinun pitäisi nyt miettiä, ei omaa häpeää... :/
 
No minusta ei ole normaalia että tunnet noin lastasi kohtaan, joka on kuitenkin ilmeisesti jo vuoden tai ylikin. Kuulostaa siltä että olet sairastunut henkisesti ja tarvitset apua. Lapsen parasta sinun pitäisi nyt miettiä, ei omaa häpeää... :/

Miehen katoaminen oli minulle liikaa. Olen epäillyt henkistä puoltani jonkin aikaa, ja pelkään että sairastun vielä pahemmin. Olen pyrkinyt olemaan lapselle ystävällinen ja äidillinen mutta oikeasti olen sisimmässäni vihainen, katkera ja haluaisin joskus vaan jättää lapsen yksin huutamaan ja sulkea kodin oven perässäni loppuelämäkseni. En välitä mitä minulle tapahtuu, mutta lastani säälin.
 
Miehen katoaminen oli minulle liikaa. Olen epäillyt henkistä puoltani jonkin aikaa, ja pelkään että sairastun vielä pahemmin. Olen pyrkinyt olemaan lapselle ystävällinen ja äidillinen mutta oikeasti olen sisimmässäni vihainen, katkera ja haluaisin joskus vaan jättää lapsen yksin huutamaan ja sulkea kodin oven perässäni loppuelämäkseni. En välitä mitä minulle tapahtuu, mutta lastani säälin.

Hae apua. Mieti mitä jos sairautesi etenee niin pitkälle, että teet lapsellesi jotain? Tai jätät hänet vaille hoitoa? Sinun velvollisuutesi äitinä on hakea teille apua. ! Et ole eka etkä ainoa sairastunut äiti, elämäntilanteesi vielä on haastava ja on ero on voinut sairastuttaa sinut. Mutta sairauteesi on hoitokeinot, sinun täytyy vaan ottaa yksi askel - hakea apua. (soita heti arkena terveyskeskukseen ja pyydä lääkäriaika). Sieltä itsekkin avun sain kun henkinen sairaus iski.
 
Miehen katoaminen oli minulle liikaa. Olen epäillyt henkistä puoltani jonkin aikaa, ja pelkään että sairastun vielä pahemmin. Olen pyrkinyt olemaan lapselle ystävällinen ja äidillinen mutta oikeasti olen sisimmässäni vihainen, katkera ja haluaisin joskus vaan jättää lapsen yksin huutamaan ja sulkea kodin oven perässäni loppuelämäkseni. En välitä mitä minulle tapahtuu, mutta lastani säälin.

Mikäli säälit lastasi, on sinulla syntynyt tunnesiteitä. Synnytyksen jälkeinen masennus http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00505 .... on hyvin yleistä.
 
Mua ei nyt huvita lukea taas tällästä....jos olisin sun kaveri niin mä löisin sua naamaan.

Senkun lyöt jos se sinusta pelastaa lapsen. En jaksa enää yhtään ainaista itkua ja vaatimista. Lapsella on taas joku takertumisvaihe, huutaa kurkku suorana kun lähden huoneesta tai yritän käydä eri huoneessa. Naapuri on alkanut koputtamaan seiniin kostoksi. Lapsi itkee joskus tuntikausia vaikka ei ole jano, nälkä, kipu tms. Miten joku väittää että äitiys on mukavaa? Minusta yhtä helvettiä. Täysvankila jossa on lapsen orjana 24/7.
 
Senkun lyöt jos se sinusta pelastaa lapsen. En jaksa enää yhtään ainaista itkua ja vaatimista. Lapsella on taas joku takertumisvaihe, huutaa kurkku suorana kun lähden huoneesta tai yritän käydä eri huoneessa. Naapuri on alkanut koputtamaan seiniin kostoksi. Lapsi itkee joskus tuntikausia vaikka ei ole jano, nälkä, kipu tms. Miten joku väittää että äitiys on mukavaa? Minusta yhtä helvettiä. Täysvankila jossa on lapsen orjana 24/7.

Se menee oikeesti aika äkkiä se aika kun lapset on pieniä. Sut pelastais kaveri/kaverit joka valvois ja tekis sulle tarkan ohjelman mistä sä et pystyis koskaan luistamaan.
 
Tulin äidiksi mutta olen inhonnut sitä alusta asti. En ole uskaltanut puhua siitä kenellekään. En ollut iloinen vauva-ajasta enkä taaperoiästä. Väsyin juoksemaan lapsen perässä ja inhosin kaikkea, koliikkia, yövalvomisia, jatkuvaa kieltämistä ja ohjaamista, perässä juoksemista, lapsen ripustautuvuutta, jne.

Mies oli aluksi innoissaan isyydestä mutta hänkin katosi kuviosta hyvin nopeasti. Erosimme kun vauva oli puolivuotias. En koe olevani hyvä äiti enkä kykenevä kasvattaja. Inhoan rooliani enkä saa mitään iloa siitä että lapsi on pieni. Jokainen päivä on vain selviytymistä, yritän parhaani mutta en saa siitä onnen tunteita tai koe iloa siitä että minulla on lapsi. Salaa toivon että saisin tehdyn tekemättömäksi.

Miten saan apua näihin tunteisiini? Lapsi on elämässäni vuosikaudet ja minulla on kasvatusvastuu hänestä isän paettua vastuitaan. En uskalla kertoa kenellekään koska tiedän mitä ihmiset ajattelisivat. Minulla ei ole taloudellisia tai muita painavia perusteita antaa lasta pois sijaisperheeseen. Haaveilen lapsen antamisesta toiseen perheeseen mutta häpeä olisi niin suuri että joutuisin katoamaan paikkakunnalta jos sen tekisin.

Äitinä olo on ollut kamalaa! Halaan ja suukottelen lastani mutta en tunne häntä kohtaan syvempiä tunteita. Mitä tehdä tilanteelle?

Haaveilen lapsen antamisesta toiseen perheeseen mutta häpeä olisi niin suuri että joutuisin katoamaan paikkakunnalta jos sen tekisin.

Hassua, että kykenet kokemaan häpeää, muttet rakkautta lastasi kohtaan?

Luulisi, että tuossavaiheessa ei jaksaisi enää edes hävetä.
Mahdatko vaan olla tottunut liian helppoon elämään ennen lasta?

Kyllä laspen kanssa voi varmasti olla vaikeaa ja turruttavaa.

Mutta toivon, että annat lapsen pois jos et sitä ihan oikeasti halua. Kyllä sille jossain riittää rakkautta.

Lapsesta en voi mennä takuuseen haluaako koskaan antaa anteeksi vanhempana.
Tai mitä anteeksi annettavaa jos ei toinen nyt vaan rakasta.

Mutta annat siis mielummin lapsen pois kuin haet apua?
Häpeäkö tosiaan on suurempi kuin se että lapsi sais mahdollisuuden kasvaa omassa perheessään?
 
Miehen katoaminen oli minulle liikaa. Olen epäillyt henkistä puoltani jonkin aikaa, ja pelkään että sairastun vielä pahemmin. Olen pyrkinyt olemaan lapselle ystävällinen ja äidillinen mutta oikeasti olen sisimmässäni vihainen, katkera ja haluaisin joskus vaan jättää lapsen yksin huutamaan ja sulkea kodin oven perässäni loppuelämäkseni. En välitä mitä minulle tapahtuu, mutta lastani säälin.

Olet masentunut. Hae apua mahdollisimman pian. Tuosta olotilasta voi päästä pois. Mutta todennäköisesti et pysty siihen yksin. Neuvola, perhetyöntekijä, lääkäri, sairaanhoitaja, ihan kuka tahansa ammattilainen kelpaa. Soita kriisipuhelimeen joka päivystää pyhinä niin voit saada ensihelpotusta kun pääset purkamaan pahaa oloasi jollekin. Ja pyhien jälkeen mars varaamaan aikaa vaikka sinne neuvolaan.
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-elämän-kriiseihin
 
Olen käynyt terveyskeskuslääkärillä ja perheohjaustakin sain. Ei siitä apua ollut. Lapsen isä sai lähteä vapaana miehenä mutta minä en saa tehdä muuta kuin hoitaa lapsen ja velvollisuudet, muuten olen paska äiti. Paska äiti olen jo näköjään nytkin kun uskallan paljastaa totuuden tunteistani. Olisinpa mies.
 
Ei tuo millään "heräämisellä" ratkea. Sitä paitsi itse voisit vaikka pyytää miestäsi antamaan sinulle selkään, jos alkaisi käytöstavat muistua mieleen sen jälkeen.

Mä olen yhäri eli ei ole mitään ukkoa ja voin luvata ettei kannattaisi alkaa mua yrittää piestä ja muutenkin ajatukses on sairas. Ja mä olen eri mieltä koska toi myös toimii ei kaikille toimi. Mun lasten hoitaminen muuttui noin ja oon siitä tosi kiitollinen.
 
Mä olen yhäri eli ei ole mitään ukkoa ja voin luvata ettei kannattaisi alkaa mua yrittää piestä ja muutenkin ajatukses on sairas. Ja mä olen eri mieltä koska toi myös toimii ei kaikille toimi. Mun lasten hoitaminen muuttui noin ja oon siitä tosi kiitollinen.

Tämän kirjoittajan asia on ihan varteenotettava.

Toki masentunutta ei voi käskeä ottamaan niskasta kiinni, mutta jos masentuneella on vielä muitakin vastuullaan joskus herättävä "isku" vasten kasvoja voi olla viimeinen vahtoehto tajuta asioiden tärkeysjärjestyksien laita.
Jopa joskus hyvinkin voimaannuttava, kun tulee se viha puskea eteenpäin eikä luovuttaa.
 
Mä olen yhäri eli ei ole mitään ukkoa ja voin luvata ettei kannattaisi alkaa mua yrittää piestä ja muutenkin ajatukses on sairas. Ja mä olen eri mieltä koska toi myös toimii ei kaikille toimi. Mun lasten hoitaminen muuttui noin ja oon siitä tosi kiitollinen.

Olit idiootti mukavuudenhaluinen pissis ja muutuit kun joku vähän läimäytti? Yhtäkkiä muutuit superäidiksi? Halvat on lääkkeet sinulla masennukseen. Auttaako lyöminen myös jos lapsesi masentuu?
 
Olit idiootti mukavuudenhaluinen pissis ja muutuit kun joku vähän läimäytti? Yhtäkkiä muutuit superäidiksi? Halvat on lääkkeet sinulla masennukseen. Auttaako lyöminen myös jos lapsesi masentuu?

Käsitätkö kyseisen kirjoittajan asiat ihan tahallaan väärin, vai oletko vain tyhmä ja yksinkertainen.

Sinua ainakin jonkun pitäisi läimäistä hereille jos et tajua vertauksia :D

Ja ystävät on sitä varten, että ne läpsäsee ja just silloin kun tilanne vaatii.

Ite olisin kiitollinen.

Nyt tulee
"Vai lyö tosiystävät toisiaan!???. Mämmämämmämäää"

:D :D
 
Minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus. En rakastanut vauvaa, hoidin kyllä hyvin ja puhuin ja laulelin sille, jotta se kehittyisi. Kun lapsi oli 3 kk, kävin perheneuvolassakin juttelemassa. Siellä sanottiin, että ihan normaalia, eihän sitä lasta voi vielä rakastaakaan, kun se 3 kk vasta siinä on ollut. Soitin sitten suoraan psykiatrian polille ja sieltä sain avun. 3 pv tuon "normaaliksi" luetun perheneuvolakäynnin jälkeen olin psykiatrin mukaan lähestulkoon sairaalakunnossa.
 
Olit idiootti mukavuudenhaluinen pissis ja muutuit kun joku vähän läimäytti? Yhtäkkiä muutuit superäidiksi? Halvat on lääkkeet sinulla masennukseen. Auttaako lyöminen myös jos lapsesi masentuu?

En mä osaa selittää sitä sulle mutta se riippuu tapauksesta että mikä riittää. Sen tietää vaan sellaset jotka tuntee. En mä superäidiksi muuttunut mutta tuli loppu sellasiin sekoiluihin jotka oli lapsille vaarallisia ja ymmärsi sen. Eikä se lopu tohon vaan tärkeetä on sen jälkeen valvonta ja vaikka se kuinka paskalta tuntuikin niin se oli paras mahdollinen teko mitä kaverit voi koskaan antaa. Se osoitti välittämistä. Joillekinn tehoaa pelkkä puhe ja oikeesti ei voi antaa neuvoja kun ei tunne. Sama jos sulla on useampi lapsi niin ne reagoi eri lailla ja mikä toimii toiseen ei välttämättä toimi toiseen.
 
Olen käynyt terveyskeskuslääkärillä ja perheohjaustakin sain. Ei siitä apua ollut. Lapsen isä sai lähteä vapaana miehenä mutta minä en saa tehdä muuta kuin hoitaa lapsen ja velvollisuudet, muuten olen paska äiti. Paska äiti olen jo näköjään nytkin kun uskallan paljastaa totuuden tunteistani. Olisinpa mies.

Oletko saanut masennusdiagnoosin tai tuliko masennus edes puheeksi? Oletko kertonut olostasi heille tarkasti? Teitkö tuon testin jonka linkitin. Onko sinulla kavereita, lapsen isovanhempia, jotka voisivat toimia lapsenvahtina kun käyt itse vaikka leffassa/treffeillä/kampaajalla/kävelylenkillä? Muutama tunti omaa aikaa antaa voimia taas jaksaa.
Saatko nukuttua tarpeeksi?
Oletko käynyt perhekahviloissa tapaamassa muita äitejä? Kuulutko esimerkiksi facessa johonkin vertaistukiryhmään?

Et todellakaan ole paska äiti, kun kirjoitat ja purat oloasi täällä. Ilkeitä ihmisiä vaan on olemassa ja tällaisella forumilla missä ei nimettömänä ole kasvojen menettämisen pelkoa, ilkeys ottaa vallan ja kehdataan sanoa mitä vain. On surullista vain, että he eivät tajua kuinka paljon sellainen voi satuttaa ja varsinkin sinun tilanteessasi olevaa. Se on raukkamaista käytöstä ja, on tietysti helppo näin sanoa, siitä ei pidä välittää.
 
Minä olen kanssa yh. Samankaltaisia tuntemuksia ja kaikenlaisia hämäriä ajatuksia. Olin yhteydessa sos.toimistoon myönsin voimattomuuteni ja pyysin apua. Tarjosivat minulle ennalta ehkäisevää apua. Sitä kautta olen saanut omaa aikaa ja ruvennut voimaan paremmin. Tukiperhettäkin äskettäin hain jotta joskus olisi mahdollista olla ihan kokonainen viikonloppu vain huolehtien itsestään. Rinnalla olen käynyt psykologilla juttelemassa avoimesti näistä hämäristäkin ajatuksista sekä tuntemuksistani lapsen isää kohtaa. Voimia sinulle! hae rohkeasti apua,saat sitä varmasti!
 
  • Tykkää
Reactions: Jennuliini94

Yhteistyössä