Tällainen pieni ficci juhannukseksi, vähän nolottaa, anteeksi ja kiitos. Tämä on fiktiivinen tarina, ei totta:
Oli hiostavan kuuma. Bojan heräsi siihen, että pussilakana oli takertunut jalkoihin ja hän itse oli kietoutuneena johonkin, joka hohkasi lämpöä kamiinan lailla. Jalat potkivat itsensä vapaiksi. Mielellä kesti hetken aikaa kerätä sirpaleisia ajatuksia. Mökki, iloinen porukka, yö joka ei laskeutunut pimeäksi koskaan, Jere.
Hetkinen, Jere. Nyt ajatukset tulivat kuulaammiksi. Jere saattamassa häntä mökin aittaan metsäpolkua pitkin, hoipertelevat askeleet, sananjalat kutittamassa sääriä. Jeren suojaava ote vyötäisillä. Kompastuminen aitan porstuassa, naurunremakka. Jere auttamassa hänet vieraspetiin ja kellahtamassa vierelle ketarat oikoselleen kuin kissanpentu.
”Five minutes here. Then I go and let you sleep, yes” Jere oli mutissut humalatilan ja väsymyksen takaa.
Bojan oli katsellut Jeren ripsien räpsyvän kiinni. Väsymys oli tunkeutunut kehoon voimalla. Se tuntui samalta kuin noustessa syvältä vedestä takaisin maalle, vaan nyt väsymys voimistui askel askeleelta.
”It’s okay, Jere. You can… you can sleep here. If you want to”, Bojan oli kuiskannut.
“Five minutes.”
Bojan oli huokaissut. Jos hänellä olisi viisi minuuttia, hän haluaisi pitää tuon hetken Jeren lähellään. Varovasti hän oli laskenut päänsä Jeren tatuoidulle rinnalle, ja vielä verkkaammin kietonut kätensä tämän vartalolle. Silmät olivat lupsuneet kiinni, ja suojaava uni peittänyt lopultakin kesäyön valon.
Siihen kesäyön kuumuuteen Bojan oli sitten herännyt. Aitan seinäkello raksutti aamuviittä, mutta sitä Bojan ei huomannut. Hänen katseensa oli Jeressä. Bojan liikutti epäröiden kättään, kuin se olisi lintu joka vasta pelokkaasti kokeilisi ensimmäistä lentoaan, mutta jota samanaikaisesti käskisi jokin alkukantainen voima. Tuossa olivat vatsan arvet, tuossa napa, hengitykseen tahtiin kohoileva vatsakumpu, tuossa solisluut. Bojan nosti hellästi kätensä Jeren niskalle ja samassa muisto Jeren kädestä puristamassa hänen niskaansa, satojen ihmisten edessä, nousi mielen sopukoista. Bojan tunsi hurmeen kohoavan poskilleen.
Hänen pitäisi lopettaa tämä hulluus. Herättää Jere ja käskeä painumaan mökkiin. Hän tiesi haluavansa asioita, joita Jere ei voinut antaa.
Mutta silti, silti, Bojan toivoi. Jere sai hänessä aikaan tunteita, joita hän ei ollut ennen kokenut. Bojan oli samaan aikaan rikki ja voimakas, eksyksissä ja turvassa. Pohjattoman surullinen ja niin onnellinen. Ei hänellä ollut enää keinoja, millä tämän kaiken voisi sammuttaa. Jossakin vaiheessa kulotkin kasvoivat niin rajuiksi, ettei niille voinut enää mitään muuta kuin katsoa vierestä.
Bojan tarkasteli Jeren kasvoja. Mies näytti levolliselta ja jotenkin nuoremmalta. Tuossa olivat silmäkulmien rypyt, ja Bojan piti niistä, koska niissä nauru oli ollut. Tuossa olivat huulet, joiden kosketuksen vasten omiaan Bojan oli tuntenut unissa. Äkkiä hänen halunsa nousi syvältä, ja huokaus karkasi Bojanin huulilta. Ilmavirta kosketti Jeren huulia kuin aavistus suudelmasta ja unensa keskeltä Jere liikahti.
Bojan jähmettyi.
Jere räpsytteli silmänsä auki, keräili hetken ajatusten lankakerää ja huomasi sitten Bojanin kasvot.
”Hei.” Jeren ääni oli unesta rosoinen.
Kiihkon puna Bojanin poskilla vaihtui häpeän ruskoon, ”Sorry, I didn’t mean to wake you up.”
Jere tarkkaili häntä hetken ja Bojan yritti tulkita hänen kasvojaan. Jeren kulmakarvojen välissä oleva ryppy oikeni ja lempeä hymy nousi huulille. Mies nosti kätensä ja Bojan hätkähti.
”Hei, hei” Jere rauhoitteli nyt hiljaa kuin säikähtänyttä eläintä. Sitten sormet kampasivat Bojanin kasvoille valahtaneen kiehkuran tämän korvan taakse. Bojan suli kosketukseen ja tunsi kyynelten kirveltävän. Hitto, miten voi niin lempeä kosketus sattuakin niin kovin. Hän yritti piilottaa katseensa petivaatteisiin, mutta Jere tarttui häntä leuasta, nosti katseen takaisin määrätietoisesti ja hellästi. Tummat, kyynelistä vettyneet silmät palasivat kevätmyrskyn harmaisiin.
Kumpainenkaan ei ollut aiemmin tuntenut olevansa niin alasti. Tässä oli kaikki: pelot, halut, epävarmuudet. Vaikka heillä olisikin ollut sama yhteinen kieli, ei näitä tunteita olisi voinut tuottaa sanoiksi. Silti kumpikin ymmärsi.
Peti narahti, kun Jere liikahti katsekontaktia rikkomatta. Bojan kääntyi selälleen ja otti Jeren painon vastaan. Kädet etsiytyivät hiuksille, jalat juurtuivat toisiin.
”Can I?” Jere kysyi.
”Yeah”, Bojan kuiskasi, mutta vastaus oli enemmän uikahdus kuin sanoja.
Hän tunsi Jeren huulet kaulakuopassaan, ja hänen sydämensä lyönnit rummuttivat Jeren huulia vasten. Bojan ojensi päätään ja antoi tilaa. Kädet silittivät lyhyeksi leikattuja niskavilloja ja siirtyivät tukistamaan hiuksia. Jere lipoi häntä nyt kuin peto juomapaikan vettä. Alavartalossaan kumpikin tunsi kiihkon kasvavan, ja Jere painoi kehoaan tiukemmin toista miestä vasten.
Jeren huulet jatkoivat matkaansa Bojanin kaulalle, korvalehdelle, leukaperiin. Bojan huoahti ja nuoli huuliaan. Nyt se tapahtui.
Ulkona kesäyön aurinko valaisi tienoon. Aitan hämyssä miehet eivät pelänneet maailmaa.