Aika erota?

Olemme molemmat 20vuotiaita, seurusteltu pian 5 vuotta ja yhdessä asuttu noin kuukauden ajan. Meillä on ihan hauskaa yhdessä, ajoittain. Esimerkiksi tänään aamulla nauroimme ja vitsailimme ennen hänen kouluun lähtöään. Muutenkin viihdymme yhdessä. Nyt viimeaikoina olen kuitenkin alkanut miettiä sitä, että haluaisin elää nuoruuttani, matkustella, muuttaa ehkä ulkomaille töitä tekemään, tavata muita ihmisiä ja nähdä elämää. Parisuhde kun aina kuitenkin sitoo.

Eli suhteessamme ei varsinaisesti ole suuria säröjä: seksiä ehkä 4 kertaa kuussa, emme juurikaan riitele.. mutta kuitenkin tuntuu että en tiedä tahdonko tätä enää.

Tämä tuntuu todella pahalta ja olen pettynyt itseeni, poikaystäväni on huomannut ettei kaikki ole ok ja yrittää jatkuvasti huomioida minua.

Olen jo miettinyt että koska kannattaisi erota, paljonko tyyliin maksaa ostaa minulle uusi sänky jne..

Onko ero aiheellinen vai teenkö typerästi jos eroan..? :/

 

Olette vielä todella nuoria..Eläkää elämäänne ja jos ero tuntuu oikealta ratkaisulta niin jutelkaa siitä. Kaikkia pareja ei se "eläminen" ja ulkomailla asuminen ole erottanut..Keskustelkaa.

 

Kerroin eilen suoraan mun fiiliksistä. Samaa kai tuo vastapuolikin ajatteli että ollaan turhan nuoria sitoutumaan kunnolla. Entä jos 10vuoden kuluttua lapsellisena perheenä harmittaakin, ettei nuorena mennyt ja tehnyt enempää..?
Suapi nähdä kuinka käy. Sen opin, että se suu kannattaa avata kun tuntuu pahalta. Jatkuvasti on kamala olo, mutta ajan kanssa kaikki helpottaa.

 

Itse olen aika lailla samassa tilanteessa, tosin olen lähes kolmekymppinen mutta koen omasta mielestäni olevani vielä nuori. Miehen kanssa oltu yhdessä 6 vuotta, mies minua 11 vuotta vanhempi. Myöskin äskettäin sattunut pahoinpitely eroaa tilanteestasi. Muuten meillä menee ihan hyvin.

Se tosiaan mietityttää, että koska sitä sitten on tyytyväinen? Onko tiedossa parempaa tai mitä jos sitä ei koskaan löydäkkään? Tuleeko tyytyä siihen ihan kivaan mieheen, jonka kanssa jakaa loppuelämä vai elää täysillä niin kauan kun vaan kykenee? Katuuko sitä kivan miehen jättämistä jossain vaiheessa kun tulee tilanne jolloin kaipaa sitä tukea ja turvaa? Ja onko se ohimenevää? Ei se yksin oleminenkaa herkkua ole, sen muistan, mutta kuuluuko elämän olla keskinkertaisia tunteita ja turvaa vai ilotulituksia, perhosia ja surun/onnen itkuja?

Kaikki riippuu tietysti persoonasta, itse olen alkanut miettimään että onko minusta tähän tasasen tappavaan perhe-elämään... Vai liekö edessä jälleen vaan ohimenevä kriisi?

 

Puhuttiin asiasta pariin otteeseen ja jatketaan kuten ennenkin. Mulle se vain ei ole helppoa eikä tunnu enää samalta kuin ennen. Tuntuu teennäiseltä vastata "rakastan sinua" kun toinen sanoo niin ensin. En kaipaa pusuja, halauksia tai läheisyyttä, koska olin jo ajatellut että eroaisimme. En enää tiedä mitä haluan ja tämä tuntuu tosi hankalalta. Rasittavaa.

 

Kirjotit ihan kuin mun suusta.

 

Me ollaan kolmekymppinen pariskunta, yhdessä ollaan oltu yli 12 vuotta. Jo pidempään olen itse mielessäni miettinyt melko samoja asioita kun sinä Rasta. Mihin pitää tyytyä. Minulla on hyvä mies, meillä menee ihan hyvin. Olemme kasvaneet yhteen. Mutta onko se rakkautta? Meillä ei ole lapsia, koska mieheni ei voi saada lapsia. Kadunko vanhempana, etten voinut perustaakaan sitä aina haluamaani perhettä? Tyydynkö tähän vai yritänkö saada sen mitä olen halunnut? Mietin sitä, mitä vanhana tulen katumaan vai tulenko katumaan mitään. Elämä on tässä ja nyt, annanko sen olla nyt näin vai pitäisikö jotain tehdä. Onhan asiat periaatteessa hyvin. Mutta silti mielessä kaivaa.
Otin asian puheeksi eräs ilta ja sanoin miehelleni suoraan, että tuleeko minusta vanhana katkera siksi ettei meillä ole biologisia lapsia. Riittääkö rakkaus sitten kymmenen- tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mieheni sanoi, että hän musertuisi täysin jos me eroaisimme. Noniin, olemmeko nyt yhdessä, siksi etten voi tehdä miehelleni sitä että jättäisin hänet....
Ulkopuoliset ajattelisivatt että olen hullu, jos vaan tietäisivät mitä ajattelen, minullahan on kaikkea hyvä työ, hyvä mies, hieno talo. Mutta silti tuntuu että puuttuu. Se perhe, se mitä olen aina haaveillut.....

 

Olette vielä niin nuoria, että kannattaa minusta vielä katsella ennen "lopullista" sitoutumista...