Äidinrakkaus, jos se onkin kateissa?

["Niila"]

Hei! Olen 1kk ikäisen suloisen tyttövauvan äiti ja minua huolestuttaa vähän se että onko mun äidinrakkaus sellaista mitä "pitäisi olla"... Kun vauva syntyi ja nostettiin rinnalleni, se hetki oli mahtava mutta nyt kun arkea on takana kuukausi niin en koe sellaista "kaikkivoipaa mahtavaa äidinrakkauden" tunnetta. Lapsi on aika helppo mutta silti koen riittämättömyyden tunnetta joka päivä, välillä maito ei riitä ja muuten vaan lapsi kitisee enkä tiedä miksi. Isä tuntuu osaavan hoitaa lasta paljon paremmin ja hänen suhde vauvaan on jotenkin vahvempi ja välittömämpi. Itse vähän välttelen jopa vauvan kanssa oloa hereillä oloaikaan koska en oikein tiedä mitä tehdä vauvan kanssa. Onko kenelläkään samoja fiiliksiä? Ja lohdutusta että mullekin voi vielä tulla vahvat äidinrakkauden tunteet vaikka vielä olenkin jotenkin hukassa enkä osaa olla äiti.
Taustoista sen verran että olen 31-vuotias ja lapsi oli parin vuoden ajan toivottu että mikään vahinko hän ei ole. Kommentteja kiitos

 

[Empuuu]

Oli ihan samoja fiiliksiä, ja ne ovat täysin normaaleja. Mutta kannattaa vaikka puhua asiasta neuvolassa, eihän sitä tiedä vaikka olisi lievää synnytyksenjälkeistämasennusta. Rakkaus lasta kohtaan kasvaa ajan myötä, ja mulla äitiyttä vahvisti kaikki pienet onnistumisen hetket yms. Ja eihän sun vauvan kanssa mitään ihmeellistä tarvitse tehdäkään, annat vaan olla lähellä, se vaikuttaa positiivisesti maidon riittävyyteenkin.

 

["vieras"]

Ei minullakaan tainnut esikoisen alku aikoina tainnut muuta tunnetta juuri olla kuin epävarmuus ja väsymys. Mutta kummaa, että tässä ajan saatossa ja lasten lukumäärän lisääntyessä se ärsyttävä epävarmuus on muuttunut tai ehkä kadonnut ja rakkautta, syvääkin syvempää riittää kaikille kolmelle.

 

["minä"]

Kun tulee vanhemmaksi saa tuntea jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja huolta. Siitä ei pääse minnekkään ja se on ihan normaalia. Mielestäni se ei ole ihan normaalia, että välttelet vauvaa hereillä ollessa! Lapsi vaistoaa tämän ja hakee täten isästään sen tuen ja kiintymyssuhteen jonka hän tarvitsee. Lue vaikka lapsen kiintymyssuhteesta juttua niin pystyt ymmärtämään lastasi paremmin ja täten myös toimimaan hänen parhaakseen! Missään nimessä vielä ei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut! Tsemppiä!

 

["äiti kahdelle"]

Tuttuja tunteita. Jos nuo kuitenkin jatkuvat tai pahenevat, niin haethan apua. Voi olla alkavaa masennusta ja hyvä ystävä, ihan yleistä ja normaalia.

Terv. nyt hyvin jaksava kahden pienen lapsen äiti

 

["henni"]

Sinulla voi olla lievää synnytyksen jälkeistä masennusta, se voi oireilla kuvailemallasi tavalla. Toisaalta liittyy joillakin ihan herkistymiseen. Normaaliksi tunteeksi sitä voidaan sanoa, mutta puhu siitä silti neuvolassa. Yleensä suhde vauvaan lähtee pikku hiljaa kehittymään. Kaikki ei tunne sitä suurta rakkautta vaan heti.

Ja mikä tärkeintä, kun vauva on hereillä ole läsnä, ota LÄHELLE syliin, katso häntä! Juttelet sen minkä hyvälle tuntuu. Kyllä opit senkin mitä kaikkea voittekaan yhdessä höpötellä.

 

[Gemmat]

Kirjoittamasi perusteella ihan normaalia esikoisen äidin epävarmuutta. Huomion arvoista oli kuitenkin se, että kerrtoit vältteleväsi vauvaa hereillä ollessa. Vauva tarvitsee vanhemman läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Pienelle vauvalle toki riittää syli ja katsekontakti, ei se "tekeminen" vielä sen kummempaa tuossa vaiheessa ole! Pidä vauvaa rohkeasti sylissä ja katselkaa toisianne, siitä se lähtee! Ajan kanssa velvollisuuden tunteet muuttuvat äidinrakkaudeksi, anna itsellesi aikaa tutustua tuohon pikkuihmeeseen!

 

["Niila"]

Kiitos kannustuksista. Ihana kuulla että on muitakin joilla on edes vähän ollut samoja fiiliksiä, tuntuu että kaikki vaan aina hehkuttaa sitä äitiyden ihanuutta ja tulee tosi surkea olo jos itsellä onkin jotain muitakin tunteita...
Joo tuo välttely tosiaan niin ehkä se on juuri sitä että pelkään että vauva alkaa vaan kitistä mun kanssa ja siksi ennemmin annan hänet isälleen jonka kanssa tuntuu viihtyvän paremmin. Mutta pitää nyt yrittää tsempata ja vaan uskaltaa olla läsnä.

 

[öiti]

voin sanoa ihan rehellisesti että äidinrakkauden heräämiseen meni mulla aikaa jopa pari vuotta. aina kuitenkin hoidin lapseni hyvin tuohonkin asti, ja tunsin sanomattoman yhteyden, aistin tosi paljon asioita lapsestani... ja aina olen lastani rakastanut enemmän kuin mitään muuta.

nyt kun lapseni täyttää 5, olemme kuin paita ja peppu
lapseni luottaa ja turvaa minuun täysin, koen sen valtavan ihanana asiana!

 

[vieras..]

Mulla oli tuota ihan samaa, myös tuota välttelyä. Nyt lapsi 7kk ja rakastan häntä ihan älyttömän paljon. Tsemppiä, älä ole itsellesi liian ankara.

 

["hmm"]

Meillä vauva oli myös pitkään toivottu ja muistan ne epävarmuuden tunteet alussa. Muistan havahtuneeni joskus kun vauva oli vajaa pari kuukautta vanha, että hei nyt tuossa tuhisee se, mitä on vuosikausia toivottu. Olin laitokselta asti toiminut kuin robotti, pitänyt vauvan perustarpeet kunnossa, käytetty lääkärissä useita kertoja, koska hän oli todella itkuinen ja kipeän oloinen. Apua saatiin, osin pistin sen "tunteettomuuden" väsymyksen piikkiin, mutta osittain oli varmasti vain sitä avuttomuutta uuden asian edessä. Ajan kuluessa tunteet ovat todella muuttuneet syvääkin syvemmäksi äidin rakkaudeksi! Tsemppiä teille ja jos mietityttää, niin juttele neuvolassa.

 

["voi"]

ihan tuttua! Äitiys on aluksi jatkuvaa epävarmutta ja riittämättömyyttä. Hiljalleen oppii luottamaan omiin kykyihinsä ja uskaltaa olla sellainen äiti kuin on. Itse opettelin olemaan itselleni vähän armollisempi... Se oikeasti auttoi.