Ahdistaako muita?

[viiden väsynyt äiti]

Kotona olo? Itse ollut kotiäitinä jo vuosia (välissä hetken töissä) Nyt ei mahdollisuutta lähteä töihin, koska pienimpiä lapsia ei suositella vietäväksi hoitoon ja itsekin toki kannatan kotihoitoa! Mutta kun ei ole harrastuksia, kotoa ei enää osaa lähteä, eikä ole juuri mahdollisuuttakaan ilman että kaikki lapset on mukana.. ei vaan jaksaisi joka päivä aamusta iltaan kuunnella lasten kiukuttelua, miehellekkään en halua niitä aina sysätä, kun töissäkin on raskasta.. Mitä muut tekee kotona ( muuta kun siivoaa ja on lasten kanssa) Masennustakin varmaan, kun mikään ei jaksa huvittaa ja lapsista ei osaa nauttia, vaikka rakkaita ja toivottuja ovatkin..

 

[piia]

voi miten tutulle kuulostaa. olin itse 6v kotona lasten kanssa ja se oli kamalaa aikaa. toki jotenkin siitä nautin mutta kuitenkaan en nauttinut. oli tylsää, yksitoikkoista, yksinäistä. ja aina piti olla läsnä, minusta välillä tuntui että lapset imee minusta kaiken energian pois.

nyt olen ollut 4v töissä ja kaikki menee paremmin. lapset on toki kasvaneetkin, mutta kyllä mä tykkään töissä käydä vaikka arki onkin aika hulabaloota lasten ja koirien kanssa. mutta pidän siitä. en jaksa jos elämä on vaan, paikoillaan. nyt lapset harrastaa ja ovat kavereidensakin kanssa. odota kunhan ne lapset kasvaa niin oma mielikin kohoaa. se pikkulapsi aika on tosi rankkaa.

 

[näin ajattelen]

Pitäs varmaan niitä harrastuksia nyt alkaa etsimällä etsimään, tai vastuita järjestöelämässä tai mitä tahansa.

Mökkihöperöksihän sitä kotiäitikin tulee, jos ei koskaan avaa mökin ovea itsekseen ja ole edes kahta tuntia viikossa tekemässä jotain ihan itselleen ja omaksi ilokseen.

 

[x]

Videot, lehdet ja kirjat päästävät hetkeksi ajatukset pois kotoa vaikka siellä oletkin. Riippuu ihan lasten iästä miten saat järjestettyä aikaa itsellesi.

 

[mamma minäkin]

Minulla on vain kaksi lasta, mutta tunnen tilanteesi. Koita keksiä itsellesi jokin käsityöharrastus, mitä voit kotona tehdä. Jos vanhimmat lapsesi ovat tarpeeksi isoja, opeta se harrastus heillekin.
Minä itse aloin rakentamaan nukkekotia ja nukkekotikalusteita tuossa tilanteessa, ja se auttoi kovasti.
Voimia sinulle!

ps. minulla on blogi mineilyistäni. Piipahda vilkaisemassa, jos se vaikka antaisi kipinän sinullekin.
http://anuw.vuodatus.net

 

[vieras]

Alkuun rakastin kotiäitiyttä, nyt alkaa olla ihan täynnä tätä kaikkea

 

[vippis]

Mulla taas "pelastukseksi" koitui liikuntaharrastuksen aloittaminen.

Käyn juoksemassa 3-4 kertaa viikossa, n. tunnin kerrallaan. Ja tuntuu, että olen kerrassa uusi ihminen. Ja tietysti mielihyvää tulee siitäkin, kun huomaa kehittyvänsä.

Ja se ei kuitenkaan kohtuuton vaatimus ole miehellekään. Ja osan lenkeistä voi käydä tekemässä kun lapset nukkuu!

 

[ap]

pienimmät 1ja 2v. ovat kasvaneet niin kiinni minuun, etteivät osaa leikkiä mitään, roikkuvat lahkeessa. Olin ennen kova tekemään kaikenlaisia käsitöitä, mutta enää ei onnistu niitäkään tekemään kun repiivät käsistä.. nytkin yksi roikkuu hihassa kiinni kun koitan kirjoittaa..

 

[neljän äiti]

juu, tiedän tunteen! olisko mitään kerhoa tai avointa päiväkotia minne voisit lapsia hetkeksi viedä? entä kunnallinen kotipalvelu? itselle ollut paljon apua siitä! Koitetaan jaksaa, itsekin jo muuta elämää odotellen..

 

[Piika-äiti]

Luultavasti ihan oman jaksamisesi ja äitiytesi, ja jopa niiden pientenkin, kannalta ne 1-2-vuotiaat pitäisi saada viihtymään muutenkin kuin helmassasi.

Aloita pienillä asioilla. Puolen tunnin kävely joka toinen päivä kun lapset nukahtaa illalla? Ja syksyn tullen jonkun luottohoitajan löytäminen ja 1-2 tuntia viikossa aikaa vaikka leipomiseen tai uimahalliin tai mihin vain?

 

[ap]

juu, tiedän tunteen! olisko mitään kerhoa tai avointa päiväkotia minne voisit lapsia hetkeksi viedä? entä kunnallinen kotipalvelu? itselle ollut paljon apua siitä! Koitetaan jaksaa, itsekin jo muuta elämää odotellen..

Pienellä paikkakunnalla, vähän vaihtoehtoja.. Mutta jospa jotain uutta saisi elämään, "kiva" kuulla että muitakin samassa tilanteessa olevia, jotenkin tuntuu, että kaikilla menee aina niin hienosti. onhan meilläkin hyvät hetkemme ja päivämme mutta tuntuu että joutuu aina vaan syvemmälle ja syvemmälle...