Niin no...sinuna tosiaan en veisi ja hakisi kuin ihan koulun alkupäivinä, ellei matka ole jotenkin hirmuisen vaarallinen tai ylipitkä (missä tapauksessa lapsi kyllä saa bussilipun tai kuljetuksen). Sekin, että kulkee koulumatkat itse, on lapselle eräänlainen selviytymiskokemus. Tuntuukohan tytöstä, että on sinulle ikään kuin jatkuvassa kiitollisuudenvelassa, ja siksi on niin aggressiivinen?
Olin muuten ehkä itse lapsena vähän tuollainen. Oma äitini kanssa just "teki kaikkensa", ja naurettavuuksiin asti pyysi anteeksi, jos vähänkin suuttui minulle takaisin. Se lisäsi sellaista syyllisyys- ja ahdistuskuormaa, mikä vain pahensi asioita. Tuntui, että olenko jotenkin viallinen, kun tuo toinen ei ole minulle ihminen, enkö kestä normaalia kohtelua? En sitä tietenkään kuusivuotiaana osannut noin itselleni sanoittaa, mutta nyt aikuisena mietin tuota. Olen sitä mieltä, että aikuisen on syytä pyytää anteeksi, jos rikkoo jotain selvää sääntöä, tai jos suutuksissaan tekee jotain, mikä ei ole hyväksyttävää, mutta ei normaalia suuttumista. Se kun kuuluu elämään, sovinto kuuluu tehdä, mutta se ei ole anteeksipyydettävä asia, että joskus menee hermo esim. järjettömään vänkäämiseen.