6-vuotias syyllistää äitiä jatkuvasti

[evita]

No jos joku ei vielä tajunnut sitä, niin tajuan itsekin tehneeni väärin. MUTTA TARVIIKO MUN KUUNNELLA SITÄ SAATANAN KIUKUTTELUA VUOSITOLKULLA???

Tämä kuulostaa jotenkin aika pahalta. En ole ihan varma kumpi teistä on aikuisempi, sinä vai 6-vuotias. Teillä on joku ihan perustavaa laatua oleva ongelma suhteessanne. Se ongelma ei johdu lapsesta.

Suosittelen, että otat yhteyttä johonkin ammattiauttajaan. Ja mielellään nopeasti. Jotenkin ajattelen, että jos tilanne jatkuu tuollaisena enää yhtään, lapselle ei käy hyvin - eikä äidillekään.

 

[kfkfkf]

Mulla samanlainen kohta 12v poika.

Vihastuu jostain ihan muusta niin sitten ottaa jonkun ikivanhan asian esille. Tämä asia yleensä on ihan mitätön juttu kuten sullakin ap.

Ehkä kokee olevansa tavallaan alakynnessä siinä kohtaa kun on kiukkuinen ja ainoa asia minkä keksii, on tuo paperin repiminen josta voi sinua syyllistää sillä hetkellä. Meillä luulen että tämä on ainakin näin.
Siinä tilanteessa kun suuttuu vaikka siitä ettei saa tehdä jotain tai kiellän jotain. Sitten se syyllistäminen yleensä alkaa, "sä vihaat mua" on meillä aika yleinen, sen sanomalla tietää, että sanon "en tietenkään vihaa"
tai sitten muistaa yhtäkkiä jonkun jutun missä olen minä ollut se joka on tehnyt väärin. Eli siis hän on tehnyt jotain väärin ja sitten kokee tarpeelliseksi kertoa, että myös minä tein silloin joskus väärin (vaikkei liittyisi asiaan mitenkään)

Toistinkohan nyt liikaa itseäni mutta toivottavasti tajusit pointin

 

[baubau]

No tuo on kyllä niin totta. On tottunut saamaan huomiota eniten noista kolmesta, kun on sitä älynnyt pikkuvauvasta lähtien kovaäänisesti vaatia. Oli siis hyvin vaativa ja itkevä koliikkivauva, ja nyt kun mietin, niin hyysääminen saattoi jäädä vähän päälle eikä sitten loppunut ikinä. Ensi vuonna, kun tyttö lähtee kouluun, suunnittelin vieväni ja hakevani tytön päivittäin. Mutta nyt mun täytyy alkaa tietoisesti miettimään, miten toimin ja voisiko jotain tehdä toisin vastaisuudessa. Varmaan voi.

No eipä sitten ihmekään. Eli tavallaan tuo ahdistava aika on jättänyt arvet myös vanhempiin, jotka alitajuisesti "hyvittelevät" tuota vauva-ajan kurjuutta lapselle vielä vuosien päästä. Eli erityisen helppoja syyllistämisen kohteita rajojaan hakevalle lapselle. Varmasti auttaa jaksamaan paremmin suakin, kun tajuat, ettet ole enää lapsen vietävissä. Etkä syyllisty turhista Asetat rajat tästä lähtien tiukasti, mutta rauhallisesti (siihen kun aina pystyis itsekin... )

 

[dfdf]

No tuo on kyllä niin totta. On tottunut saamaan huomiota eniten noista kolmesta, kun on sitä älynnyt pikkuvauvasta lähtien kovaäänisesti vaatia. Oli siis hyvin vaativa ja itkevä koliikkivauva, ja nyt kun mietin, niin hyysääminen saattoi jäädä vähän päälle eikä sitten loppunut ikinä. Ensi vuonna, kun tyttö lähtee kouluun, suunnittelin vieväni ja hakevani tytön päivittäin. Mutta nyt mun täytyy alkaa tietoisesti miettimään, miten toimin ja voisiko jotain tehdä toisin vastaisuudessa. Varmaan voi.

Älä herranjumala vain tee lapsellesi tuollaista karhunpalvelusta. Kas kun et pidä häntä vielä vaipoissakin? Lapsi oppii itsekin arvostamaan itseään enemmän, kun häneen luotetaan ja hänelle annetaan vastuuta, esim. koululmatkan kulkeminen yksin. Minun tytölleni iltapäiväkerho on tärkeä kavereiden takia, mutta ymmärrän, jos et häntä sellaiseen laita, jos olet itse kotona.

 

["jep"]

Niin no...sinuna tosiaan en veisi ja hakisi kuin ihan koulun alkupäivinä, ellei matka ole jotenkin hirmuisen vaarallinen tai ylipitkä (missä tapauksessa lapsi kyllä saa bussilipun tai kuljetuksen). Sekin, että kulkee koulumatkat itse, on lapselle eräänlainen selviytymiskokemus. Tuntuukohan tytöstä, että on sinulle ikään kuin jatkuvassa kiitollisuudenvelassa, ja siksi on niin aggressiivinen?

Olin muuten ehkä itse lapsena vähän tuollainen. Oma äitini kanssa just "teki kaikkensa", ja naurettavuuksiin asti pyysi anteeksi, jos vähänkin suuttui minulle takaisin. Se lisäsi sellaista syyllisyys- ja ahdistuskuormaa, mikä vain pahensi asioita. Tuntui, että olenko jotenkin viallinen, kun tuo toinen ei ole minulle ihminen, enkö kestä normaalia kohtelua? En sitä tietenkään kuusivuotiaana osannut noin itselleni sanoittaa, mutta nyt aikuisena mietin tuota. Olen sitä mieltä, että aikuisen on syytä pyytää anteeksi, jos rikkoo jotain selvää sääntöä, tai jos suutuksissaan tekee jotain, mikä ei ole hyväksyttävää, mutta ei normaalia suuttumista. Se kun kuuluu elämään, sovinto kuuluu tehdä, mutta se ei ole anteeksipyydettävä asia, että joskus menee hermo esim. järjettömään vänkäämiseen.

 

[dfdf]

Tämä kuulostaa jotenkin aika pahalta. En ole ihan varma kumpi teistä on aikuisempi, sinä vai 6-vuotias. Teillä on joku ihan perustavaa laatua oleva ongelma suhteessanne. Se ongelma ei johdu lapsesta.

Suosittelen, että otat yhteyttä johonkin ammattiauttajaan. Ja mielellään nopeasti. Jotenkin ajattelen, että jos tilanne jatkuu tuollaisena enää yhtään, lapselle ei käy hyvin - eikä äidillekään.

Ei tuo mitään ammattiauttajaa vaadi. Äidin pitää vain ryhdistäytyä ja vetää rajat lapselle. Huonoa käytöstä (turhaa kiukuttelua) ei jatkossa enää hyväksytä ja siitä seuraa sanktioita. Ei se lasten kasvatus oikeasti mitään rakettifysiikkaa ole.

 

[vie ras]

Antaisin tuollaisen mukulan sosiaalityöntekijöille.

 

["vieras"]

Lapsi ei vaan osaa pukea sanoiksi, että "äiti, olet jotenkin tosi omituinen" ja haukkuu sitten hamahelmistä ja muusta olemattomasta. Rajat pitää vetää, mutta lähinnän ap itselleen, että käyttäytyisi kuten aikuisen kuuluu. Lapsen parantunut käytös seuraa perästä.

 

[Urseele]

Tulin vielä lisäämään, että netistä löytyy Meidän Perhe -lehden nettisivuilta Sinkkosen vastauksia pariin tämän tyyliseen vastaavaan tapaukseen.

Siellä oli kysytty vastaavasta vaikeasta 7-vuotiaasta tytöstä, perheen keskimmäisestä lapsesta, sekä ystävän pompottavasta pojasta, joka vedätti vanhempiaan. Sinkkosen ohje oli näissä aika samantyylinen kuin mitä ihmiset täällä ovat vastanneet:

-rajat lapselle, tiukka linja vänkäämisiin esim. vaatteista
-suoraan lapsen kanssa keskustelu miltä hänestä tuntuu, eli "ongitaan" lapsen motiiveja
-ja Sinkkonen myös selitti, kuinka vanhemman psyyke toimii: jos tuntee syyllisyyttä esim. vaikeasta vauva-ajasta, se johtaa alistumiseen (alistuu lapsen tahtoon) ja siitä seuraa aina raivoa, eli suhteesta tulee vihamielinen, mikä ei ole hyväksi lapselle eikä vanhemmille.

Näissäkään Sinkkonen ei heti ollut lähettämässä ketään, ei lasta eikä vanhempiaan, minnekään ammattilaiselle, eli oma ryhdistäytyminenkin voi olla ihan riittävä