5-vuotias pilaa koko perheen elämän

Ja mikä haitta on siitä jos vie mielestään "epänormaalisti" käyttäytyvän lapsensa tutkimuksiin ja paljastuukin että on normaali, vaikkakin vaikka esim. haastavampi tapaus. Onpahan ainakin sitten poissuljettu diagnoosin mahdollisuus.

Kaikkihan tehdään kuitenkin lapsen hyväksi. Ihan sama kun minä olen viemässä lapseni silmälääkäriin kun neuvolasta tuli suositus. Näkö on normaalin rajoilla mutta neuvolantäti halusi silti varmistaa sen lääkärillä että mahd. likinäköisyys todetaan mahdollisimman pian. Mutta mitäs jos mä koen että ne silmälasit rajoittaa mun lapsen elämää enkä vie vaan suljen asian mielestäni. Voivottelen sitten vain kaikkialla että kun elämä on kamalan hankalaa kun lapsi ei nää eteensä.... Mutta ongelmahan EI OLE huonosti näkevän lapsen vaan MUN kun mun elämä hankaloituu siitä että lapsi ei nää... Mutta en kuitenkaan halua niitä lasejakaan lapselle kun ne saattaa olla tosi rumat ja/tai tosiaan leimaavat lapseni vähintään "rillipääksi". Ja annas olla jos jotain lääketippoja saa... :O


Bullshit!!!!!!!!!!


Me menään silmälääkäriin ja otetaan riski siitä että meidän lapsi leimautuu silmälasien käyttäjäksi jo ennen eskari-ikää, ja ollaan oikein kannustavasti puhuttu lapselle että ihan joka Ellillä ei maailman näteimpiä silmälaseja olekaan, jotka meinataan ettiä jos/kun lapselle ne määrätään. =)

 

Jep, niitä uusia kotikonstejahan saisi nimenomaan hakeutumalla tutkimuksiin. Uusia neuvoja ja keinoja joilla ehkä saisi lapsen käytöstä muovattua mukavampaan suuntaan, ja lapsi oppisi parempia tapoja suuttumuksensa ja turhautumisensa ilmaisemiseksi.

Ei perheneuvola, lapsipsykologi, kiertävä erityislastentarhanope, lastenneurologi, toimintaterapeutti tms samantien lasta diagnoosilla paiskaa ja lääkkeitä täyteen pumppaa, vaan sieltä saisi juuri niitä kikka kolmosia joita kokeilla, joita ammattilaisetkin käyttävät. Sieltä saisi APUA.

Kun perheen omat keinot eivät nyt mitä ilmeisimmin enää riitä.

Aivan. Jos se ap:n lapsi on tavallinen uhmaikäinen niin sekin varmasti selviää siellä tutkimuksissa.

Jos taas saa jonkin diagnoosin niin ei se tarkoita että mitään lääkkeitä edes tarjottaisiin (ja tarjottaessakaan niitä ei ole mikään pakko aloittaa). Itse pidän meillä tärkeänä sitä kuntoutusta jota ammattitaitoisten ohjaajien johdolla toteutetaan niin kotona kuin päiväkodissakin ja joka toinen viikko yhdessä pidettävät palaverit ovat suuri apu myös meidän perusarkeen. Niiden lapsen kanssa tehtävien harjoitusten lisäksi siellä käydään läpi nimenomaan noita ongelmatilanteita mitä ilmenee kodissa ja/tai päiväkodissa, mahdollisesti kartoitetaan niitä tarkemmin tekemällä kirjallista raporttia niiden ilmenemistilanteista, toiminnastamme siinä jne. Tämän pohjalta ohjaajat sitten omalla ammattitaidollaan pyrkivät löytämään noille syitä ja auttamiskeinoja jotka saattaisivat toimia juuri meidän lapselle.

 

Usein se taitaa olla niin, että kovasti avun tarpeessa oleva ihminen ei uskalla ennakkopelkojensa vuoksi lähteä tutkimuksia / apua hakemaan ja siksi ongelmat pääsevät niin pahoiksi ;(. Surullista on, että pelko liittyy tiedon puutteeseen ja tunteeseen, että pitäisi pärjätä yksin. Saatetaan myös epäillä, ettei apua olisi saatavilla tai, että apu olisi esim. Vain tutkimus tai lääkitys. Viisivuotiaillekin on tehokkaita psykoterapioita, toimintaterapiaa ym. keinoja oppia esimerkiksi impulssikontrollia ja itsen rauhoittelutaitoja. Lapset hyötyvät näistä usein paljon ja heidän ja perheen olo helpottuu. Toisaalta on ymmärrettävää, että pelkoja on, koska edelleen tiedottaminen painottuu kovin vaikeaoireisten hoidoista kirjoittamiseen.

Apua ja tutkimuksia kannattaa hakea, jos tarvetta on . Kaikki lasten hoito toteutetaan vanhempien kanssa yhdessä ja yhteistyössä.

 

vieras, onhan toki toimivia terapioita, totta kai, mutta mutta ei niihin nyt niin vain pääse. Paljon on nähtävästi lapsia terapian tarpeessa mutta kun ei ole tarpeeksi terapeutteja. Meidänkin lapsi on jo hyvän aikaa odottanut toimintaterapiaan pääsyä ja ehkä toivon mukaan - se ensi syksynä alkaa, samaan aikaan kun lapsi menee kouluun. Toivoisin että terapiasta olisi apua siihen, että lapsella koulu menisi paremmin, kuin mitä meni eskari viime syksynä. Lapsella on ADHD.

 

ev, olet oikeassa! Minullekin jotkut lapset jonottavat surullisen pitkään. Toisaalta tulokset ovatkin sitten niin valoisia, että joka kerta ilahduttaa mieltä, kun näkee lapsesta ikäänkuin kuoriutuvan esiin se kaikki hieno, mikä aiemmin jäi häiriökäyttäytymisen alle.

Toivon, ev, että lapsenne pääsisi pian toimintaterapiaan,mikä btw. ADHD-lapselle yleensä sopii hyvin. Toinen hyvä vaihtoehto on lasten kognitiivinen psykoterapia, mutta terapeuttien saatavuus on hankaluus siinäkin.

 

vieras, onhan toki toimivia terapioita, totta kai, mutta mutta ei niihin nyt niin vain pääse. Paljon on nähtävästi lapsia terapian tarpeessa mutta kun ei ole tarpeeksi terapeutteja. Meidänkin lapsi on jo hyvän aikaa odottanut toimintaterapiaan pääsyä ja ehkä toivon mukaan - se ensi syksynä alkaa, samaan aikaan kun lapsi menee kouluun. Toivoisin että terapiasta olisi apua siihen, että lapsella koulu menisi paremmin, kuin mitä meni eskari viime syksynä. Lapsella on ADHD.

Kovin paikkakuntakohtaista ilmeisesti...meidän 5 v pojalla ei ole diagnoosia, ei edes epäillä mitään, ja silti hänelle tarjottiin nyt keväällä 5 käyntikerran toimintaterapiapätkää.

Siksi, kun hän kävi toimintaterapeutin arviossa (liittyen siihen että oppi puhumaan vasta 2½-vuotiaana) eikä siellä suostunut kirjoittamaan nimeään tai innostunut muistakaan kynäjutuista. Ja terapeutti kuvitteli pojan menevän eskariin nyt syksyllä & ehdotti viiden kerran treenejä keväällä ennen eskariin siirtymistä. Kerroin, että poika menee eskariin vasta 2012 kun on kerran vuosimallia -06. Terapeutti siihen, että hupsista, mutta jos haluat niin kyllä voidaan se 5 kerran tapaamiset silti nyt järjestää. No, en halunnut. Varsinkaan kun poika kirjoittaa täyttä päätä kotona, päiväkodissa ja 5 v neuvolassa...No, silti terapeutilta tuli viesti keväällä että varataanko pojalle käyntiajat.

Muutenkin käydään edelleen puheterapeutin & lastenneurologin vastaanotolla 1-2 kertaa vuodessa. Eikä ole todettu mitään. Eikä edes epäillä mitään. Hyvin kehittynyt, ikätasolla, päiväkodissa menee hyvin, kotonakin kivasti, puhe on sujuvaa ja sanavarasto laaja, jne. Mutta poissuljetaan se, ettei hieman viivästyneellä puheen kehityksellä ollut mitään tekemistä minkään varsinaisen häiriön kanssa. Ja joillain paikkakunnilla 2½ v iässä puhumaan alkava ei ole vielä edes viivästynyt, vaan 3-3½ v on se raja jolloin aletaan tutkia. Ja meillä vielä kaksikielinen lapsi (= voi viivästyttää) jolla oli paha korvakierre (=toinen puheen kehitystä häiritsevä syy).

Aikamoista hätävarjelun liioittelua resurssien tuhlaamista, kun tulijoita varmaan olisi, mutta en toisaalta pistä pahakseni sitä että muutaman kerran vuodessa asiantuntija kertoo lapseni olevan täysin normaali kaikin tavoin. Poika tykkää käydä leikkimässä noissa paikoissa, ja minunkin aikatauluuni ne käynnit mahtuvat. Se tietysti on ikävää, jos tarvitsevat ei sitten hoitoon pääse :| mutta itse en koskaan ole ollut vaatimassa tutkimuksia, vaan niitä on ehdotettu meille, ja olen suostunut sillä periaatteella että eipä siitä haittaa voi olla.

 

Meilläkin varsinainen kiukkupussineiti. Annan yleensä huutaa ihan niin pitkään kun haluaa ihan rauhassa, vaikka sen kaks tuntia jos lapsesta siltä tuntuu. Joskus pienempänä käytin sylihoitoa mutta se on aika rankkaa ja lisäks mun aika meni siihen sylissä pitelemiseen. Nykyään huutaa aikansa ja rauhoittuu. Voimia, tiedän mitä kiukkupussin kanssa eläminen on. Mä oon kyllä ottanut lapsen joka paikkaan mukaan ja yleensä ihmistenilmoilla käyttäytyy hyvin (samoin päiväkodissa).
Mäkin ehdotan että tutkitutat lapsen ja jos voi auttaa niin sitten autetaan. Jos on vaan uhmakiukkua niin menee aikanaan ohi ... kai.

 

Aikamoista hätävarjelun liioittelua resurssien tuhlaamista, kun tulijoita varmaan olisi, mutta en toisaalta pistä pahakseni sitä että muutaman kerran vuodessa asiantuntija kertoo lapseni olevan täysin normaali kaikin tavoin.

Kyllä, nimenomään älytöntä. Lisäksi älytöntä vanhempien pelottelua, kun 2,5v leimataan epänormaaliksi, jos ei puhu tai 5v jollei kirjoita omaa nimeään. Ihan kiva, jos jossain saa toimintaterapiaa ym. turhaan, mutta moni ei niitä saa vaikka tarvitsisikin!

 

Kyllä, nimenomään älytöntä. Lisäksi älytöntä vanhempien pelottelua, kun 2,5v leimataan epänormaaliksi, jos ei puhu tai 5v jollei kirjoita omaa nimeään. Ihan kiva, jos jossain saa toimintaterapiaa ym. turhaan, mutta moni ei niitä saa vaikka tarvitsisikin!

Joskus kannetaan huolta juurikin noista pikkuasioista, kyllä munkin poikaa jo suositeltiin puheterapiaan kun ei sanonut kuin muutamia sanoja 2,5vuotiaana, soitin puheterapiaan joka nauroi kun kuuli pojan iän! Sanoi että on ihan normaalia että pojilla puhe kehittyy hitaammin ja pojallani oli vielä liimakorvat joka entisestään sekoitti äänteitä. Nyt viisivuotiaana puhuu täyttä päätä, välillä voisi olla hiljaakin
Sitten on harmillista jos esim päiväkodissa nähdään huolen aihetta ihan oikeassa asiassa mutta vanhemmat pistävät hanttiin! Eikö olisi helpompaa tarttua toimeen mahdollisimman aikaisin ja hoitaa ongelma pois ennenkuin kasvaa isommaksi!? Aika lirissä nämä lapset ovat sitten koulussa kun ongelmat ovat kasvaneet isoiksi eikä koululla ole resursseja niin puuttua kaikkeen niinkuin päiväkodilla jossa on enemmän henkilökuntaa lapsia varten. Siinä ei mitään menetä jos vaikka ap soittaisi perheneuvolaan ja kävisi juttelemassa pari kertaa asiasta, ainahan voi konsultoida. Ties vaikka ammatti-ihmiset antaisivat uusia vinkkejä ja ajatuksia!

 

Niin, jos elämä lapsen kanssa tuntuu sietämättömälle ja vaikeuttaa ihan koko perheen elämää, niin lienee olisi paikallaan hakea apua jos omat konstit solmun aukaisemiseksi ei riitä. Eikä se avun hakeminen nyt tarkoita että lapselle alettaisi leipoa ties mitä diagnooseja, vaan jos todettaisi että ihan normaali ja terve lapsi kyseessä, niin voitaisi tarjota apua vanhemmille, etsiä keinoja kuinka saisi arjen rullaamaan niin ettei muiden lasten tarvitsisi siitä kärsiä ja tämä kiukkupussikin saisi sellaiset raamit elämälleen ettei perheen arki olisi kohtuuttoman raskasta.

 

Diagnoosin pelko taitaa olla pelkoa ihan jostain muusta. Hae hyvä ihminen apua itsellesi ja lapsellesi.Tilanne kuulostaa todella väsyttävältä, vaikka kaikkea on koitettu.

Ei diagnoosi leimaa lasta sen enempää kuin selvästi poikkeava käytöskään. Diagnoosi mahdollistaa tukitoimia, missä muuten käytetään lähinnä niitä iänaikuisia ja ikäviäkin seurauksia erityislapselle aiheuttavia kurinpitotoimia.

Lääkehoidosta voi silti kieltäytyä jos haluaa. Aivokemialliset ja -rakenteelliset jutut mitkä aiheuttaa erityiskäytöstä on hoidettavia ja tärkeitä tiedostaa ihan yhtälailla kuin vaikkapa huono näkö tai väärä jalka. Ja aivan yhtä ikävät seuraukset niiden hoitamattomuudestakin jää. Lapselle pitää antaa keinot itsensä ja ympäristönsä kanssa elämiseen, silmiensä sulkeminen leiman pelossa ei sitä tee.

 

Sylihoitoa... Miksei sitä lasta voi pitää sylissä muulloinkin kuin hankalissa tilanteissa? Minä ainakin nappaan oman 5v poitsun syliin aina kun ehdin. Lapset kaipaavat läheisyyttä isompinakin, ja ihan positiivisessa mielessä!

 

Sylihoitoa... Miksei sitä lasta voi pitää sylissä muulloinkin kuin hankalissa tilanteissa? Minä ainakin nappaan oman 5v poitsun syliin aina kun ehdin. Lapset kaipaavat läheisyyttä isompinakin, ja ihan positiivisessa mielessä!

Totta! Kyllä ne isotkin pojat kaipaavat haleja ja rapsutuksia vaikkeivat hakeudukaan välttämättä niitä hakemaan niinkuin tytöt.

 

tänään taas yritin olla kuin normaaliperhe..menin kaikkien lasten kanssa asioita toimittamaan kaupungille. melkein 2 tuntia jaksoi tuo pienimmäinenkin, ruokailtiinkin ja sitten yhtäkkiä taas räjähti. huusi kuin päätä leikattaisiin ja hakkasi minua ja repi naamasta. tosi kivaa, sain sitten vetää perässäni riehuvaa ja purevaa kullannuppua autolle ja asiat jäi loput hoitamatta. kotiin kun päästiin, on ollut aivan herranterttua loppupäivän ja oli siis siihen saakkakin, kunnes räjähti.
taitaa olla niin, että kesäloma=kotona 24/7..

 

Meidän neidillä ovat olleet uhmaiät ja kasvukaudet todella rankkoja hänelle itselleen kuin myös muulle perheelle. Raivareita, itkua, huutoa, mustasukkaisuutta, (yritti omia minut kokonaan itselleen muilta sisaruksiltaan, toiset eivät olisi saaneet istua hetken vertaa sylissäni mikäli hän olisi saanut päättää), muun perheen pompottamista yms.
Ensimmäiset viisi vuotta oli huutoa ja parkua monta tuntia päivittäin. Mikään asia ei sujunut ongelmitta. Toki oli hyviä hetkiäkin mukana. Hoitoon meni 4 vuotiaana ja siellä käyttäytyi hyvin, ei ongelmia.
Häntä piti osata käsitellä "oikein", jotta raivareilta välttyi tai ne pysyivät ajallisesti kohtuuden rajoissa. Itse tein hänelle selväksi, että asiat eivät mene aina niinkuin neiti haluaa ja silloin huutaminen ja raivoaminen eivät auta. Hän saattoi raivota parikin tuntia ensin kokeillakseen, että annanko periksi. En antanut ja oppi sen, että tuntikausien raivoaminen ei auta. Omat hermot olivat välillä riekaleina ja koetuksella, mutta pakko oli jaksaa. Toista oli isänsä kanssa, ei uskonut isä neuvojani ja lapsi pompotti häntä mennen, tullen ja palatessa. Ja tästä aiheutui riitaa sitten meidän vanhempien välille. OLKAA SIIS VANHEMMAT MÄÄRÄTIETOISIA JA PITÄKÄÄ KESKENÄNNE SAMAT SÄÄNNÖT LAPSENNE SUHTEEN!

Toisille lapsille annettiin aikaa yhdessä ja erikseen. Myös perheen reissuja tehtiin ja jos raivareita tuli niin minä "hoidin" ne, koska omasin sen "jämäkän" vanhemman roolin lapseni silmissä. Päätimme, että toiset lapset eivät saa kärsiä ja on opeteltava olemaan eri paikoissa ja tilanteissa kunnolla. Kyllähän sitä välillä hävetti kantaa huutavaa ja riehuvaa tenavaa, mutta minkäs teet. JA SITÄPAITSI, KAIKKI LAPSET KIUKUTTELEVAT JOSKUS!

Nyt neiti on muuttunut, tulinen luonne ponnahtaa harvoin esiin ja jos ponnahtaakin niin hän osaa pyytää anteeksi käytöstään ja sanomisiaan. Hän on nykyään ennemminkin herkkä luonne. Nelisen vuotta on ollut seesteistä aikaa lukuunottamatta yhtä jaksoa, jolloin hänellä oli taasen kasvukausi. Perheen hermot olivat koetuksella, mutta niin siitä selvittiin. On lapsiraukallakin kestämistä, kun hormonit pistävät elämän sekaisin. Olen tullut siihen tulokseen, että hän vain kokee kaiken tavallista herkemmin, on sisukas ja päättäväinen luonne, kaipaa enemmän vanhemman läsnäoloa ja rakkautta. Ja hän on aivan samanlainen kuin toisetkin lapset, raivokohtaukset olivat vain omaa luokkaansa aikanaan.

Jaksamista teille! Olkaa määrätietoisia lapsenne kanssa, muutos ei tapahdu hetkessä, mutta aikanaan se näkyy.

 

Siis HERRANJUMALA minkälaisia lastenkasvatus vinkkejä täällä on... Ja että viisi vuotias PILAA KOKO PERHEEN ELÄMÄN?!?!?!? Hae oikeasti hyvä ihminen hoitoa ITELLESI JA LAPSELLESI, ihan jo sen takia että tuollaisen asenteen on pakko vaikuttaa lapsen itsetuntoon! Se voi jopa lietsoa tuollaista käytöstä... Ja diagnoosi on lapsen parhaaksi, ei sinun nolaukseksi (kuulostaa siltä, että sinua hävettää tunnustaa mahdollinen diagnoosi lapsellesi). Enää ei eletä 50-luvulla jolloin diagnoosi olisi voinutkin leimata koulussa. Ja tosiaan, mikään pakko ei ole lääkkeitä ottaa! Mitähän oikesti kuvittelet saavasi täältä, kun ei mikään kelpaa; diagnoosi, terapia, lääkkeet... Minusta olette koko perhe terapian tarpeessa, iha jo sen takia että saatte kaikki välit kuntoon tähän pieneen lapseen!!

 

[QUOTE="hipp";23916784]meillä oli tutun muksulla samanlainen käytös 5vuotiaana.Siihen lisäksi kiusasi vielä kaikkia pienempiä lapsia hiekkalaatikolla vaikka aikuiset kielsi.
Ne otti sen aina syliin siihen asti että rauhoittui (lapsi puri,repi,potki ja raivosi aikansa kunnes rauhoittui)
nyt se lapsi on tosi hyvä käytöksinen ja leikkii kaikkien kanssa.Sillä oli vaan tosi paha uhma.Heilläkin oli enemmän lapsia ja tämäoli ainut joka temppuili näin.Hetken olivat kuulemma ihan hukassa.kunnes aika ja sylihoito auttoi.[/QUOTE]

Tuo on hyvä tapa, samalla rauhoittelee lasta ja kertoo, että sua suututtaa nyt, mutta se menee ohi. Lapsi ei voi noille kohtauksille yleensä mitään ennenkuin oppii rauhoittumaan, se kannattaisi ap muistaa! Yrittää suhtautua lapseen niin, ettei hän ole ilkeä tai paha vaan hän ei vain vielä osaa. Eikä yhtään mennä mukaan sellaiseen, että lapsi pomputtaa vanhempiaan. Kehumalla ja palkitsemalla hyvästä käytöksestä. Paha olo lapsella varmasti on silloin kun saa raivokohtauksen.

 

Tuo on hyvä tapa, samalla rauhoittelee lasta ja kertoo, että sua suututtaa nyt, mutta se menee ohi. Lapsi ei voi noille kohtauksille yleensä mitään ennenkuin oppii rauhoittumaan, se kannattaisi ap muistaa! Yrittää suhtautua lapseen niin, ettei hän ole ilkeä tai paha vaan hän ei vain vielä osaa. Eikä yhtään mennä mukaan sellaiseen, että lapsi pomputtaa vanhempiaan. Kehumalla ja palkitsemalla hyvästä käytöksestä. Paha olo lapsella varmasti on silloin kun saa raivokohtauksen.

Niin samaa mieltä! Ei se sun pieni 5 vee ilkeyttään kiukkuile ja tahallaan pilaa teidän muiden elämää! Vai oletko itse ilkeyttäsi toisinaan huonolla tuulella?

 

Miten paljon lapsi katsoo telkkaria tai pelaa pleikkaa, on tietokoneella tms. ?

 

Jos meidän 5v saisi päättää, niin vanhempien tehtävä olisi kaiket päivät keksiä hänelle tekemistä; seisoa vaikka pihalla katsomassa ja kehumassa kun hän potkii palloa. Välillä on itku herkässä kun äiti hoitaa vauvaa ja isä on töissä eikä kukaan huomaa vähän-isoa poikaa joka keksii tylsyyksissään piirtää seinään. Äiti yrittää imettää vauvaa päiväunille, ja poika tulee samaan huoneeseen leikkimään ja selostaa kovaan ääneen leikkejään, lukuisista kielloista ja hyssellyistä huolimatta. Vauvaa naurattaa, äiti hermostuu ja poikaa itkettää.
Kun isä tulee kotiin ja haluaisi vähän aikaa rentoutua, mutta saa sohvalle ja vessaankin mukaansa taukoamatta puhuvan seurankipeän pojan. Jos isä haluaa pidellä vauvaa sylissä (että äitikin voisi hengähtää kahvikupposen äärellä), poika haluaisi myös, ja kun ei saa, seuraa itkua ja huutoa "kun mä en IKINÄ saa pitää sitä sylissä!"
Jos on koko päivä oltu sisällä tekemättä mitään sen kummempaa, kauppareissusta tulee painajainen; juostaan ympäri kauppaa, roikutaan ostoskärryssä ja joka hyllyn kohdalla pysähdytään marisemaan että ostetaan tätä ja tätä ja tätä. Parkkipaikalla on räplätty lapsilukko pois päältä ja paetaan autosta jo ennen kuin se pysähtyy. Nukkumaan meno lähestyy, mutta iltapalapöydässä hilluu pikkuapina jonka mielestä kaikki on pahaa ja aikoo muuttaa mummolaan. Hampaiden pesun aikanakin tulee mieleen miljoonia asioita ja kysymyksiä. Omasta sängystä käsin voi vielä herättää vauvan, kun huutaa janoa ja käy varmuuden vuoksi pissalla muutaman kerran.
Kun poika viimein nukahtaa, äiti ja isä istuvat väsyneinä sohvalla, vauva rallattelee sitterissä.

Mutta ei me silti ajatella, että 5v pilaa perhe-elämän. Kyse on niin paljon omasta asenteesta ja omasta viitseliäisyydestä, miten paljon jaksaa pojan kanssa ulkoilla ja käydä kavereilla leikkimässä. (Ymmärrän hirveän hyvin, miksi jotkut pitävät tämän ikäisen lapsen kokopäivähoidossa vaikka äiti on vauvan kanssa kotona!)
Kieltämisestä ja komentamisesta tulee niin helposti tapa ja loputon negatiivinen kierre, lapsi tajuaa että sillä pahanteollakin saa vanhempien, jopa molempien, huomion. Itsekin joudutaan lähes päivittäin miehen kanssa toisiamme muistuttamaan että jatkuvan kieltämisen ja komentamisen sijasta pitää muistaa kehua ja ohjata välillä muihin puuhiin.

Tuo kuulostaa ihan normaalilta pikkupojalta. Vanhemmuuteen varmaan voisi ottaa oppia onkeensa ja antaa pojalle mieluummin jotain tekemistä kuin rajoittaa ja kieltää tekemästä ei-toivottuja asioita.

 

että noille vanhemmille lapsille ois tosi surkeaa mennä lomalle ilman äitiä ja pikkuveljeä. ne murehtis sitä sitten siellä reissussa niin, että menis hukkaan koko homma.

Joo, nyt ne sentään saa olla kotona miettimässä että on se kyllä hyvä kun ei mee ykskään kesälomareissu hukkaan kun ei tehä yhtään kesälomareissua.

Ootkohan sä ny pikkusen nostanu ittees jalustalle jos oot sitä mieltä että sun lapsilta menee kaikki kiva pilalle jos ei saa tehä sit sun kans?