Jopo73:
Juu pahan kysymyksen heitit
. Enpä taida tuohon osata tyhjentävästi vastata.
Pitkään olen ollut pääosin tyytyväinen elämääni näin lapsettomana. Kyse ei ole siitä, että haluan lasta, koska kuuluisi hankkia lapsia/kaikilla muilla on (eipä niistä omista ystävistä olisi edes vauvakavereiksi, kun heidän lapsensa ovat jo koululaisia). Tähän mennessä olin asiaa ajatellut vakavissani vain noin 26-vuotiaana, kun se oli lähimpänä ajankohtainen, sitten unohdin asian vuosiksi ja olin ihan tyytyväinen, eikä haitannut vaikka kaverit ympärillä saivat lapsia..
Ahdistus alkoi hiipimään vähitellen noin 34-vuotiaana, silloinkin lähinä siksi, että ihmiset jatkuvasti, jopa todella törkesti, ottivat asian puheeksi. Olin/olen vahvasti sitä mieltä, että sosiaalisten normien takia en edes harkitsisi lapsen hankintaa. Aiemmassa tekstissä mainitsemani kriiseily ei siis tarkoittanut vain sitä lapsen haluamista, vaan myös sitä, kuinka kamppailin sosiaalisia normeja vastaan: en halunnut yrittää lasta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä, vaan halusin, että elän parisuhteessa, jossa kumpikin haluaa lasta ja jossa kumpikin on yhtä sitoutunut parisuhteeseen ja mahdollisesti tulevaan perhe-elämään. Olen ollut vielä 30-35 vuotiaana jo vakaassakin parisuhteessa, enkä silti ole kaivannut lasta. Nyt viimeiset 3 vuotta tämä kriiseily on ollut sitten jotain muuta.
Mutta mitä se vauvakuume sitten on? En ole koskaan puhunut kenelläkään ystävälleni tai perheelleni, että haluaisin lasta. En ole myöskään koskaan innostunut kavereiden lapsista tai nuuskutellut heidän vauvojaan. Se tunne on ollut vain oma sisäinen kaipuuni, jota olen koittanut elämäntilanteideni takia välillä tukahduttaakin. Sitä on tosi vaikea selittää. Pikkuhiljaa olen vaan alkanut ahdistumaan, kun näen muilla lapsia jne. Konkreettisinta on ehkä se, että muutamia vuosia olen televisiossa vauvan nähdessäni alkanut itkemään - kyyneleet ovat vain alkaneet valumaan, vaikka en edes ajattelisi omaa lapsettomuutta. Kun olen töissä lasten ja vanhempien kanssa tekemisissä, on välillä tullut epäreilu olo siitä, kun joillakin on lapsia, vaikka he kaltoinkohtelevat lapsiaan ja minulla joka huolehtisin lapsestani kaikin tavoin ei lasta ole. Olen päätynyt ammattiin, jossa ollaan lapsien kanssa tekemisissä, joten kai minulla luonnostaan on jotain "lapsellisten" geenejä, ehkä siksikään en osaisi kuvitella loppuelämääni lapsettomana. Nyt on jo hetken ollut se tunne, että haluaisin nähdä oman lapseni kehittyvän, toisten lapset eivät enää riitä, vaan jopa lisäävät sitä tunnetta, että minusta puuttuu palanen.
Sitten taas toisaalta olen nauttinut vapaudestani, että ei ole vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestä. Nyt kun viimeiset hetket ovat käsillä biologisen kellon tikittäessa, olen joutunut vakavasti miettimään, mitä haluan. En pysty kuvittelemaan, että eläisin mieheni kanssa loppuelämämme tähän samaan tapaan, että kaikki jatkuisi maailman taappin asti näin (, vaikka varmaan ihan hyvän elämän näin saisinkin). Sen sijaan pystyn näkemään meidät vanhempina ja hyvinä sellaisina (kumpikin tekee työtä lasten ja nuorten parissa, joten lapset eivät ole kummallekaan vieraita ja meillä on ihan realistiset käsitykset perhe-elämästä). Tiedän jo nyt, että katuisin loppuelämäni, jos en edes yrittäisi saada lasta, sen sijaan en varmaankaan katuisi, jos lapsi tulisi perheeseemme.
Tämä kaikki on vaan selittämätöntä tunnetta. Olen tulkinnut, että nämä tuntemukseni ja vuodattamani kyyneleeni ovat minun salaista vauvakuumettani. Jos ei biologia tulisi vastaan, voisin kyllä varmaan viettää tyytyväisenä vielä hetken aikaa pelkkää pariskuntaelämääkin...mutta sen loppuelämän toivon olevani perheellinen. Hetken päähänpisto tämä uuden lehden kääntäminen ei kuitenkaan ole, vaan muutama vuosi tätä on jo suunniteltu.
Juu pahan kysymyksen heitit
. Enpä taida tuohon osata tyhjentävästi vastata. Pitkään olen ollut pääosin tyytyväinen elämääni näin lapsettomana. Kyse ei ole siitä, että haluan lasta, koska kuuluisi hankkia lapsia/kaikilla muilla on (eipä niistä omista ystävistä olisi edes vauvakavereiksi, kun heidän lapsensa ovat jo koululaisia). Tähän mennessä olin asiaa ajatellut vakavissani vain noin 26-vuotiaana, kun se oli lähimpänä ajankohtainen, sitten unohdin asian vuosiksi ja olin ihan tyytyväinen, eikä haitannut vaikka kaverit ympärillä saivat lapsia..
Ahdistus alkoi hiipimään vähitellen noin 34-vuotiaana, silloinkin lähinä siksi, että ihmiset jatkuvasti, jopa todella törkesti, ottivat asian puheeksi. Olin/olen vahvasti sitä mieltä, että sosiaalisten normien takia en edes harkitsisi lapsen hankintaa. Aiemmassa tekstissä mainitsemani kriiseily ei siis tarkoittanut vain sitä lapsen haluamista, vaan myös sitä, kuinka kamppailin sosiaalisia normeja vastaan: en halunnut yrittää lasta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä, vaan halusin, että elän parisuhteessa, jossa kumpikin haluaa lasta ja jossa kumpikin on yhtä sitoutunut parisuhteeseen ja mahdollisesti tulevaan perhe-elämään. Olen ollut vielä 30-35 vuotiaana jo vakaassakin parisuhteessa, enkä silti ole kaivannut lasta. Nyt viimeiset 3 vuotta tämä kriiseily on ollut sitten jotain muuta.
Mutta mitä se vauvakuume sitten on? En ole koskaan puhunut kenelläkään ystävälleni tai perheelleni, että haluaisin lasta. En ole myöskään koskaan innostunut kavereiden lapsista tai nuuskutellut heidän vauvojaan. Se tunne on ollut vain oma sisäinen kaipuuni, jota olen koittanut elämäntilanteideni takia välillä tukahduttaakin. Sitä on tosi vaikea selittää. Pikkuhiljaa olen vaan alkanut ahdistumaan, kun näen muilla lapsia jne. Konkreettisinta on ehkä se, että muutamia vuosia olen televisiossa vauvan nähdessäni alkanut itkemään - kyyneleet ovat vain alkaneet valumaan, vaikka en edes ajattelisi omaa lapsettomuutta. Kun olen töissä lasten ja vanhempien kanssa tekemisissä, on välillä tullut epäreilu olo siitä, kun joillakin on lapsia, vaikka he kaltoinkohtelevat lapsiaan ja minulla joka huolehtisin lapsestani kaikin tavoin ei lasta ole. Olen päätynyt ammattiin, jossa ollaan lapsien kanssa tekemisissä, joten kai minulla luonnostaan on jotain "lapsellisten" geenejä
, ehkä siksikään en osaisi kuvitella loppuelämääni lapsettomana. Nyt on jo hetken ollut se tunne, että haluaisin nähdä oman lapseni kehittyvän, toisten lapset eivät enää riitä, vaan jopa lisäävät sitä tunnetta, että minusta puuttuu palanen. Sitten taas toisaalta olen nauttinut vapaudestani, että ei ole vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestä. Nyt kun viimeiset hetket ovat käsillä biologisen kellon tikittäessa, olen joutunut vakavasti miettimään, mitä haluan. En pysty kuvittelemaan, että eläisin mieheni kanssa loppuelämämme tähän samaan tapaan, että kaikki jatkuisi maailman taappin asti näin (, vaikka varmaan ihan hyvän elämän näin saisinkin). Sen sijaan pystyn näkemään meidät vanhempina ja hyvinä sellaisina (kumpikin tekee työtä lasten ja nuorten parissa, joten lapset eivät ole kummallekaan vieraita ja meillä on ihan realistiset käsitykset perhe-elämästä). Tiedän jo nyt, että katuisin loppuelämäni, jos en edes yrittäisi saada lasta, sen sijaan en varmaankaan katuisi, jos lapsi tulisi perheeseemme.
Tämä kaikki on vaan selittämätöntä tunnetta. Olen tulkinnut, että nämä tuntemukseni ja vuodattamani kyyneleeni ovat minun salaista vauvakuumettani. Jos ei biologia tulisi vastaan, voisin kyllä varmaan viettää tyytyväisenä vielä hetken aikaa pelkkää pariskuntaelämääkin...mutta sen loppuelämän toivon olevani perheellinen. Hetken päähänpisto tämä uuden lehden kääntäminen ei kuitenkaan ole, vaan muutama vuosi tätä on jo suunniteltu.
Viimeksi muokattu: