Olenpa ollut pitkään hiljaa täällä, pahoittelut siitä. Olen kyllä käynyt lukemassa juttujanne välillä.
Hannele, paljon onnea pienokaisen syntymän johdosta!
Miten teillä on lähtenyt arki sujumaan?
Zammakko onkin jo pitkällä, toivottavasti voit hyvin. Joko mahassa on kova jumppa päällä?
Omaa napaa: meille syntyi lauantaina 6.1. ihana terve poikavauva.
Virallisesti hän syntyi rv 40+6, joka oli siis ultran mukaan laskettu, mutta omien oviksen mukaisten (ja ar-ultran mukaan) laskelmieni mukaan olisi ollut 40+1, joten kyllä oviksen mukaan laskettu LA oli kuitenkin lähempänä, poika taisi vain kasvaa nopeammin. Supistukset alkoivat täsmälleen 40+0 (oviksen mukaan), mutta itse syntymä meni siis seuraavalle päivälle.
Tiivistelmä synnytyksestä: supistukset alkoivat 5.1. aamuyöllä ja tulivat pian aika säännöllisiksi, joten vanhempani hälytettiin toisesta kaupungista lapsenvahdeiksi esikoiselle. Kun he pääsivät paikalle aamuseiskalta, supistukset olivat taas hieman hiipuneet, joten otimme kaikki iisisti sen perjantai-päivän, mutta iltapäivällä supistuksia alkoi taas tulla aika säännöllisesti ja yhä kovempina. 17-aikaan lähdimme sitten sairaalaan, jossa todettiin että olin 3 cm auki. Piti sitten kävellä pitkin käytäviä ja pomppia jumppapallon päällä (no, ehkei sentään ihan pomppia
). Käytin tässä vaiheessa tens-laitetta, joka ehkä jonkin verran auttoi, vaikken nyt ihan vakuuttunut sen tehosta ollutkaan. Klo 22 olin 6 cm auki ja saimme siirtyä synnytyssaliin. Tens-laite oli edelleen käytössä ja lisäksi käytin ilokaasua, joka siinä vaiheessa mielestäni auttoi. Jossain vaiheessa todettiin että olen 7 cm auki, mutta sitten alkoikin piitkä odotus ja aina vain samat 7 cm auki. Kolmen maissa yöllä tuskat alkoivat olla sitä luokkaa että pyysin epiduraalin ja halleluja mikä helpotus! Sain jopa torkuttua hieman ja pari tuntia taisi mennä silleen horroksessa. Sain jossain vaiheessa lisäannoksen epiduraalia, mutta kohdunsuu oli edelleen vain 7cm auki, joten laittoivat oksitosiini-tipan vauhdittamaan supistuksia. Sisätutkimuksen aikana kätilö ilmeisesti tökki siihen malliin että vedet menivät (ei siis ollut tarkoitus puhkaista kalvoja). Ja taas odoteltiin. Joskus aamukasilta alkoi tuskat taas olla todella kovat, joten sain kolmannen annoksen puudutetta ja aamupäivällä vielä neljännen. Epiduraali auttoi, mutta sen kesto oli yhä lyhyempi ja oksitosiinitipan takia supistukset olivat todella kovia, paljon pahempia kuin mitä muistan esikoisen synnytyksestä. Klo 13 maissa olin vihdoin kokonaan auki ja sain alkaa ponnistaa. Vauvan pää oli tosin jotenkin vähän huonossa asennossa eikä se laskeutunut kunnolla, vaikka kuinka yritin ponnistaa. 50 minuutin urakan jälkeen kutsuttiin lääkäri paikalle arvioimaan tilannetta. Supistuksia oli koko ajan, ilman yhtään kunnon taukoa. Tässä vaiheessa luulin oikeasti kuolevani siihen kipuun ja melkein rukoilin viidettä epiduraaliannosta, mutta ei kuulemma siinä vaiheessa voinut oikein antaa enempää (syy meni multa tokkurassa ohi). Huoneessa oli yhtäkkiä 2 lääkäriä ja 2 kätilöä ja minut laitettiin gynekologiseen asentoon jalkatukien varaan ja miestänikin komennettiin pitämään kiinni (en tiedä yritinkö jotenkin rimpuilla pois siitä
). Varmasti minulle kerrottiin mitä tapahtuu, mutta olin ihan omassa maailmassani, joten suurin osa meni täysin ohi. Sen sentään tajusin että imukuppiulosveto oli edessä ja sen kupin paikalle saaminen oli yhtä tuskaa, tuntui kuin alapääni olisi täysin teurastettu ja huusin ja valitin, vaikka samalla häpesin omaa käytöstäni, muuten kun olen hyvin hillitty ja rauhallinen persoona. Ehdin ajatella että alapääni menee palasiksi eikä koskaan toivu. Ekan vetoyrityksen jälkeen joutuivat siirtämään imukuppia vauvan päässä ja sama tuska toistui. Neljännellä vedolla pää syntyi ja ihana pikku poikamme yritti jo siinä vaiheessa parkaista.
Hänellä oli lisäksi pieni kätensä nyrkissä leuan alla, joten lääkäri auttoi käden ulos. Kun pää (ja toinen käsi) oli syntynyt, vastuu siirtyi taas minulle eli loput minun oli ponnistettava ulos ilman vetoapua. Ensin tuntui että en yksinkertaisesti pysty siihen, en vain jaksa, mutta jostain sain revittyä jotain alkukantaista voimaa ja onnistuin ponnistaa lapseni maailmaan.
Kipu loppui kuin seinään ja kun kuulin hänen ekan huutonsa ei voinut kun päästää onnen kyyneleet. Pian sain kullanmuruni rinnalle ja kaikki tuska unohtui samantien. Siinä sitten ihmettelimme toisiamme ja mieskin oli liikuttunut. Istukka syntyi noin 10 minuutin kuluttua pienellä kivuttomalla ponnistuksella. Imukuppisynnytyksen takia olivat joutuneet tekemään episiotomian, joten haava ommeltiin ja se sujui nopeasti ja kivuttomasti. Onneksi muita repeämiä ei tullut. Suihkun jälkeen poika mitattiin ja punnittiin ja olikin melkoinen yllätys, kun 3,5 kiloiseksi veikattu vauva painoikin huikeat 4620 gr. Pituutta hänellä oli 53 cm eli iso poika. Ei kuitenkaan ollut (eikä ole edelleenkään) erityisen isokokoisen näköinen, vaan ihan tavallisen vauvan näköinen. Jos olisivat sanoneet painoksi 3,5 kg, en olisi epäillyt tulosta hetkeäkään.
Osastolle siirryttiin illaksi ja olin kaksi yötä sairaalassa. Imetys lähti hyvin käyntiin ja maitoa tulee edelleen hyvin. Koska mulla oli (muka) raskausdiabetes, pojan verensokereita seurattiin ekan vuorokauden ajan, mutta ne olivat joka kerta täysin normaalit (niin kuin itsellänikin raskauden aikaisen seurannan aikana) ja seuranta lopetettiin. Lääkärintarkastuksessa oli kaikki hyvin ja sielläkin lääkäri totesi että ei ole yhtään makrosomaattisen näköinen lapsi (eli siis äidin korkeiden verensokereiden takia isokokoiseksi kasvanut vauva),vaan hän epäili että iso koko oli geneettistä, isänsä kun oli myös suhteellisen isokokoinen syntyessään.
Kahden sairaalayön jälkeen pääsimme siis kotiin ja arki on sujunut hyvin. Vauva on yleensä hyväntuulinen ja syö ja nukkuu pääasiassa hyvin, mutta iltaisin ja alkuyöstä saattaa olla hieman ilmavaivoja, jotka valvottaa. Ei onneksi joka yö, mutta viime aikoina harmillisen usein kuitenkin. On tässä sekä koliikki että silent reflux käyneet mielessä, otan asian puheeksi neuvolalääkärin kanssa kun sinne menemme. Päivisin on aina tyytyväinen, vaivat tulevat iltakymmenen jälkeen ja jatkuvat pahimmillaan 2-3 tuntia. Joskus päästään vähemmällä, jos hän saa puskettua ilman pihalle nopeasti. Cuplaton ja Rela-tipat ovat käytössä, mutta en voi sanoa huomanneeni että juurikaan auttaisivat. Toisaalta en tiedä olisiko tämä pahempaa ilman niitä. Onneksi tosiaan tämä ei joka yö sentään toistu, mutta tietenkin toivon varsinkin vauvan puolesta että vaivat menisivät pian ohi.
Vauva kasvaa hienosti ja on jo pitkä poika, 3 viikon ja 4 päivän ikäisenä oli jo 59 cm ja paino noin 5,2 kg. Edelleenkään en tiedä missä ne kilot ovat, sillä hän on ihan sopusuhtainen "tavallisen" kokoinen vauva, ei mikään "Michelin-ukko". Aivan ihana on ja isovelikin on aivan rakastunut pikkuveljeensä ja on aivan ihana häntä kohtaan.
Itse olen myös toipunut hyvin ja alapääkin tuntuu jo omalta (alussa oli aivan oudon ja kamalan oloinen) eikä kipuja ollut kuin ekat 1,5 viikkoa. Saavutin lähtöpainon viikossa ja nyt kilot ropisevat imetyksen takia. Olen nyt 4 kiloa kevyempi kuin ennen raskautta, vaikka tuntuu että syön normaalisti (ja rehellisesti sanottuna jopa ihan liikaa herkkuja). Ihan kivaa, mutta liikaa ei saisi laskea, suhteellisen hoikka kun olen muutenkin.
Välillä tekee mieli nipistää itseään, tuntuu niin uskomattomalta että saimme viimein toisen lapsen. Pitkä oli taival, yli 4 vuotta yritimme ja 3 keskenmenoakin jouduin kokemaan, joten tuntuu pieneltä ihmeeltä että saimme vihdoin tämän kultakimpaleemme. Järjellisesti olin kyllä menettänyt uskoni koko projektiin ajat sitten, mutta sydän silti jaksoi toivoa ja niin se yksi hyvä munasolu vain lopulta kypsyi ja irtosi ja löysi vastakappaleensa.
Pitkään en kuitenkaan uskaltanut oikeasti uskoa ja toivoa liikaa, mutta raskaus jatkui ja kaikki oli (vaivoistani huolimatta) hyvin. Olen niin kiitollinen ja onnellinen tästä lapsesta (ja tietenkin myös ihanasta esikoisestamme), ei löydy edes sanoja kuvaamaan tunteitani. Pitkään saimme odottaa, mutta sitkeys palkittiin ja nyt hän on vihdoin täällä.
Hyvää loppuviikkoa teille kaikille!
Jimima ja pikkumies 4 vkoa 6 päivää
