Lupasin aikaisemmin kertoilla omasta ensimmäisestä synnytyksestä. Siitä on nyt jo 7 kk aikaa, joten tämä ei ole ihan tuore.
Perjantain aamuna tammikuussa rv. 40+5 ja jo täysin leipääntyneenä raskauteen ja siihen, ettei vauva tahdo tulla ulos koko masusta meillä oli vielä neuvola. Sielläkin tietenkin kaikki oli kunnossa (tuossa vaiheessa sitä olisi jo toivonut lähetettä synnärille tai jotain) ja sain palailla kotiin odottamaan synnytyksen alkamista. Synnytyksen alkamisesta ei ollut mitään tietoa ja kaikki paikat olivat olleet vielä täysin kiinni edellisessä sisätarkastuksessa.
Joskus puolenpäivän maissa tuli koko raskausajan ensimmäinen supistus ja siinä aamupäivällä neuvolasta kotiin kävelyn päätteeksi oli tullut limatulppaa ja hieman veristä limaakin. Kävin kävelemässä vielä pitkän ja reippaan lenkin ulkona ja supistuksia tuli ehkä noin tunnin puolentoista välein ja aloin jo itsekin uskoa, että kyllä synnytys tästä jossain vaiheessa käynnistyy.
Neljän aikaan iltapäivällä puolisoni soitti töistä ja kysyi tilannetta ja tiedusteli voisiko jäädä työpaikan juhliin syömään. Kerroin, että jess ensimmäiset supistukset ovat tulleet ja synnytys varmaan tapahtuu joskus viikonlopun aikana, mutta ei mitään kiirettä kotiin.
kello 16 lähetin vielä joitakin liitetiedostoja ja työjuttuja kollegalle. Siinä kello 17 maissa soitin ensimmäisen kerran naistenklinikalle mitä pitäisi tehdä, kun supistuksia tulee noin 10 min välein, mutta eivät ole säännöllisiä. Sieltä sanottiin, että naistenklinikalla on sulku seuraavat kaksi tuntia ja jos ei pysty olemaan kotona kannattaa soittaa Kättärille. Myös vauvan potkuista tiedusteltiin ja kerroin, että olin juuri kuunnellut sydänäänet dopplerilla ja hyvin kuuluivat. Heti tuon puhelinsoiton jälkeen supistus tuli yht'äkkiä aivan tavattomallla voimalla, niin että olin mennä seisaaltani polvilleni ja se tuntui todella rajulta. Yritin tavoittaa miestäni, enkä saanut häntä kiinni. Ja nyt supistuksia alkoi tulla jo tiheämmin kuin kymmenen minuutin välein ja ne olivat todella rajuja. Yritin koota itseni ja laitoin vettä kylpyammeeseen ja menin sinne. Ensin kylpy auttoi supistuskipuihin, mutta sitten tilanne oli jo se, että itkin kylpyammeessa ja kirjasin supistuksia ylös ja yritin epätoivoisesti tavoittaa miestäni. Alkoi jo tuntua, että supistuksia tulee jatkuvasti. Lopulta joskus kello 18 jälkeen sain mieheni kiinni ja arvatkaa olinko vihainen. Hän oli tietenkin unohtanut puhelimensa takin taskuun ja kokonaan toiseen huoneeseen. Mutta oli nyt jo matkalla kotiin.
Kello 18.30 mies oli lopulta kotona, sillä välin minä olin käynyt jo välillä pois kylpyammeesta ja olin taas kylpyammeessa. Puolisoni soitti naikkarille ja sieltä onneksi luvattiin meidän tulla sisään. mieheni yritti rauhoitella minua, etten itkisi porraskäytävässä, mutta itsensä hillitseminen oli tosi vaikeaa siinä tilanteessa. Meillä oli vain muutaman korttelin matka naikkarille, luojan kiitos, ja sairaalassa oltiin kello 19.10. Siellä piti vielä ihan hetki odottaa kätilöä, kun oli niin kamala ryysis ja sitten päästiin sisääntulo tarkastukseen. Kätilökin totesi, että minusta kyllä näkee että olen todella kipeä, kun nenänpää on ihan valkoinen. Sisätutkimuksessa osoittautui, että kohdunsuu oli 8 cm auki ja sitten vain kuulin kun huudettiin, että äkkiä synnytyssaliin ja sinne myös pääsin. Minun tuurillani anestesilääkäriä sai odottaa julmetun kauan, ja siinä välissä sain sitten hengittää ilokaausa, tosin kätilö totesi, ettei siitä juuri ole apua tuossa vaiheessa synnytystä enää. Mutta psykologinen merkitys sillä varmaan on, kun rystyset valkeana puristi sitä aparaattia ja keskittyi hengittämiseen. Kätilökin sanoi, että hän kyllä puudutteen laittaisi, jos vain osaisi mutta kun ei osaa. Anelin jo lääkäri miestänikin puudutteen pistämään, mutta eihän hän tietenkään sitä voinut tehdä. Eikä siis ole anestesiologi. Lopulta anestesilääkäri saapui ja sain spinaalipuudutuksen. Ensin tuntui, että puudutus ei auta ja selkään jäi järkyttävä kipu, mutta sitten puudutetta kai laitettiin lisää ja kaikki kivut hävisivät. En tiedä mihin aikaan tuo tapahtui, mutta itsellä oli tunne, että anestesilääkäriä sai odottaa iäisyyden. Sen jälkeen en tuntenutkaan enää koko synnytyksen aikana yhtään kipua. Voi mikä ihana tunne! Jossain vaiheessa puhkaistaan kalvot ja lapsivesi tuli ulos. Sitten sanottiin, että turhaan synnytystä enää pitkittää, että voisin alkaa ponnistaa. En siis tuntenut minkäänlaista ponnistus tarvetta, kun en muutenkaan tuntenut mitään. Mutta sain hyvät ohjeet miten ponnistaa ja sitten vain aloin ponnistamaan. Ponnistusvaihe kesti 10 min. Kätilö leikkasi välilihan ja vielä lisää, kun vauva ei alkanut tulla ja sitten kätiöt jo kiistelivät keskenään pitääkö lääkäri kutsua paikalle, kun vauvan sydänäänet laskivat, mutta sitten onneksi pienokainen syntyi. Kello oli 22.40. Tyttö 3336 g, 48 cm.
Synnytyksen jälkeen istukka tuli pois helposti. Repeämä ja leikkaushaava ommeltiin. Jonkin aikaa synnytyksen jälkeen olisi pitänyt käydä pissalla, mutta se ei onnistunut. Kätilö juotti lääkekonjakkkia, mutta sekään ei auttanut ja lopulta pissa katetroitiin. Myös osastolla annettiin vielä lääkekonjakkia, mutta siellä onneksi jo sitten tulikin lopulta pissaa. Jotenkin oli mielestäni hassua se lääkekonjakin juottaminen, eikö se ole lapselle vähän epäturvallista.
Kaiken kaikkiaan synnytys oli ihan positiivinen kokemus ja vauvasta jaksoin nauttia heti, kun sen sain masun päälle. Kamalinta oli kipu, mutta se päättyi kuin seinään kivunlievitykseen. Sen jälkeen pystyi itsekin ajattelemaan ja olemaan mukana synnytyksen kulussa Myös hoitohenkilökunta oli oikein mukavaa, minulla ei ole kuin hyvää sanottavaa. Päästiin perhehuoneeseen ja siellä oltiin siis koko perhe perjantaista maanantaihin, että päästiin sairaalasta pois. Minä en tosin nukkunut yhtään koko sairaalassa olo aikana. En vain pystynyt.
Ja nyt siis rv. 14+3 meneillään eli rohkeasti tässä ollaan uutta synnytystä kohden menossa. Minulle suuri yllätys oli se, että ensisynnyttäjälläkin synnytys voi olla todella nopea. Nopeatkaan synnytykset eivät välttämättä aina ole niin kivuliaita kuin omani, sillä synnärillä tapasin äidin joka oli ensisynnyttäjä ja oli synnyttänyt aivan yhtä nopeasti ilman puudutuksia, sillä hän ei ollut tuntenut että olisi niitä tarvinnut, koska kipu ei vain ollut niin kovaa. Jälkikäteen sain kuulla, että myös Kättärillä oli ollut sulku koko tuon perjantai illan. Täynnä olivat siis Helsingin synnytyssairaalat silloin, enkä tiedä onko tilanne tuosta mihinkään parantunut sen jälkeen. Jotenkin se oli vain shokki itselle, kun oli käynyt tutustumassa yhteen sairaalaan ja oli jotenkin koko ajan orientoitunut siihen, että sinne menee ja sitten siellä olikin sulku. Olin myös niin kipeä, että minusta ei olisi ollut menemään taksilla sitä muutamaakaan korttelia sairaalaan. Tosin, jotkuthan ovat synnyttäneetkin taksiin, joten kai ne ovat kaikenlaista nähneet.
Maito minulla nousi rintoihin vasta sen jälkeen kun tulin kotiin. Imetys oli sujunut tosi hyvin sairaalassa, mutta sitten kotona rinnat olivatkin niin pinkeät, ettei imetyksestä meinannut tulla mitään. Mieheni kävi hakemassa sellaisen sähköisen rintapumpun kotiin (vuokrattiin Folkhälsanilta, en saanut niillä mekaanisilla pumpuilla lypsettyä mitään). Rintapumppu auttoi sen verran, että vauva sai jonkinlaisen otteen rinnasta ja päästiin taas imetyksessä eteenpäin.
Tuli kamalan pitkä kertomus. Toivottavasti en säikäyttänyt ketään, kyllä äidit on tehty selviämään synnytyksistä ja yleensähän ne menevät oikein hienosti. Minä lohdutin itseäni ennen synnytystä, ajattelemalla että mummini oli synnyttänyt neljä lasta kotona vielä ilman kätilöäkin ja siltikin kaikki oli mennyt hyvin.
Täällä voidaan hyvin, hyviä vointeja toisillekin!
Fanni rv. 14+3
