Heipsan taas! Nyt ollaan vihdoin kotiuduttu ja pikkuinen nukkuu tuolla isukin vieressä masu kylläisenä
Ajattelin vielä kirjata vähän tuosta synnytyksestä kun se on tuoreessa muistissa, että mitä kaikkea voikaan tapahtua...
Eli 10.7 mulla meni lapsivedet keskustan apteekissa ja siitä sitten lähdettiin suoraan Tyksiin, en viitsinyt enää lähteä kotiin odotteleen suppareita kun kerta oltiin kaupungilla. Siellä mut otettiin vastaan. Otettiin sitten vauvan sydänkäyrä, ultra ja sisätutkimus kun supparit eivät olleet alkaneet.
Jouduin sitten "hautomoon" eli olisko ollut osasto 312, eli sinne mennään odottamaan synnytystä. Perjantai-illalla alkoi supistukset, pahimmillaan 4-5 minuutin välein tosi kivuliaana. Lievitystä en saanut, suihkuun neuvoivat ja siellä sitten ulisinkin tuntikaupalla. Kohdunsuu aukeni n. 3 cm mutta koska hoitajat eivät olleet ihan varmoja niin päättivät ettei mua lähetetä synnytysosastolle ja sitten ne supistukset yöllä loppuivatkin. Mies ajettiin kotiin (itse olin peloissani ja itkin) ja siellä se nukkui muutaman tunnin kunnes taas aamulla tuli äitini kanssa (joka oli meillä kylässä) osastolle.
Lauantaina sitten jumpattiin ja käveltiin portaita koko päivä ja illalla alkoi taas supistukset. Hiton kivuliaat nekin ja taas suihkua vaan neuvottiin. Supparit pahenivat, olin kaksinkerroin siellä suihkussa ja oksensin ja lopulta se hautomon yövuoron kätilö totesi että kohdunsuu on "ehkä auki 4 cm" ja kun olin niin kauan kitunut niin se sitten sanoi että vie minut alas eli synnytysosastolle.
Synnytyshuoneeseen päästyäni (kello oli jotain 2 aamuyöstä sunnuntaina) meni 8 minuuttia kun sain epiduraalin eli tosi nopeaa toimintaa. Anestesialääkäri osoittautui vanhaksi koulukaveriksi ja avustava hoitaja jäi siihen mun viereen mittaileen verenpainetta, oli tosi mukava.
Varsinainen oma kätilöni oli suurimman osan ajasta muualla, mutta luulen että ne antoi mun tarkoituksella levätä siinä aamukahdeksaan asti...ne supparit nimittäin taas loppuivat ja aamukasilta laitettiin sitten oksitosiinitippa. Siinä vaihtui kätilönkin vuoro ja sain uuden kätilön jota ei kyllä valitettavasti sitäkään paljoa siellä huoneessa näkynyt.
Tavallaan mun synnytys käynnistettiin sit, koska supparit oli taas loppuneet. Tippaa lisättiin ja lisättiin ja vaikka olikin se epiduraali niin olin ihan järjettömän kipeä ja tuntui että halkean peräsuoleen asti. Kätilön kommentti "valitettavasti tuota paineen tunnetta ei saa pois" kirvoitti kyllä mieltäni, eli kai mulla on alhainen kipukynnys...
Joskus yhdeltätoista sunnuntaina sitten oli kohdunsuu 10 cm auki ja kätilö tuli ja käski ruveta ponnistaan (kyljellään). Se käski ponnistaa pieniä ponnistuksia ja häippäs taas. Ulisin siinä ja puristin miehen kädestä (sillä on ranteessa nyt 10 cm levee mustelma) ja yritin ponnistaa...en vaan tiennyt yhtään että mitä tarkottaa "pieni ponnistaminen". No, pienesti ponnistin ja kätilö kävi aina välillä kääntymässä ja kattomassa missä vauva on menosa.
Tunnin jälkeen sitten alkoi varsinainen ponnistusvaihe, käski kääntyä selälleen ja oisko ollut 3-4 supistusta kun vauva oli ulkona (klo. 12.36). Repeämiä ei silti juurikaan tullut (3 tikkiä). Heti vauvan ulostulon jälkeen muistan vaan kun vapisin ja itkin. Istukka tuli kai ihan normaalisti ja miehen kanssa sitä ihastelivat. Mulle laitettiin vauva samantien rinnalle ja sitten napanuoran leikkaamisen jälkeen sain sen takaisin ja annoin rintaa. Tyksissä on semmoinen tapa, että vauva on heti syntymän jälkeen 6 tuntia ihokontaktissa eli sitten kun itse tokenin senverran että sain vähän syötyä ja lähdin suihkuun niin poitsu oli miehen paidan alla.
Toisaalta olisi kiva muistaa tarkkaan mitä tapahtui, mutta toisaalta on ihan hyvä että olin vähän "pöhnässä" enkä muista tarkkaan niitä kipuja, ne nimittäin oli kyllä helvetilliset.
Osastolla meillä oli odottamassa perhehuone ja pikkuhiljaa sitten ruvettiin harjotteleen rutiineita. Imetys oli pahin ongelma, eli osastolla ei saanut oikeen "kunnon" neuvoja vaan ne tuli ja näytti (tunki rinnan pojan suuhun) ja mulla menikin useita päiviä sitten harjotellessa, nyt vasta kotona oon vähän imetyssivuilta kattonut parempaa tietoa. Maito mulla nousi vasta viidentenä päivänä joten poika sai lisämaitoa joka päivä. Vuvan pesu, vaipanvaihto, navan putsaus yms. perusjutut tehtiin joka aamu samalla kun se punnittiin ja katottiin muuten läpi. Hoitajat muuten tulivat välillä yölläkin katsomaan, että herään ruokkimaan vauvaa. Meidän pojalla oli kamalia ilmavaivoja ekat päivät ja yhden yön se oli kapaloitunakin
Lääkäri totesi pojan täysin terveeksi ja antoi hyviä neuvoja (kuten sen että esim. kaksplussan nettipalstan "neuvoja" ei kannata lähteä ihan sokeana noudattamaan).
Kaiken kaikkiaan imetysohjeistusta lukuunottamatta oli kyllä tosi ihana olla siellä osastolla. Suosittelen perhehuonetta lämpimästi, se on vain sen esikoisen kanssa kun voi rauhassa ottaa miehen siihen rinnalle alusta asti ja meillä ainakin se vaikutti niin että isän ja pojan tunneside tuli hyvin vahvaksi alusta asti.
Nyt meillä on 6 päivän ikäinen poika täällä kotona. Oon harjotellut imetystä ja kotonaoloaikana olen tullut varmemmaksi, kokeillut mm. rintakumilla ja ilman yms. Poika on ihana, tosin suurimman osan ajasta vaan nukkuu (ja syö). Pojasta on tullut hetkessä elämän valo, keskipiste ja tärkein asia, osa tietty hormonien aiheuttamaa itkuherkkyyttäkin. Yöt on menneet kotosalla ihan ok, kun sain imetysrumban käyntiin ja maitoa riittää.
Ja ihmeellistä on se, miten äiti jaksaa. Naureskeltiin miehen kanssa että se on syntymän jälkeen joka päivä joutunut nukkumaan yöunien puutteita pois. Mä olen ihan virkeä vaikka nukuin pahimmillaan varmaan 4-5 tunnin yöuniakin. Kyllä se biologia näköjään hoitaa tämänkin osuuden.
Sorry pitkä teksti, mutta pitkä oli synnytyskin. Niin se vaan mieli muuttuu ja tässä huomasin miettiväni jo ääneen pikkukakkostakin...
Meinaan kyllä tommoinen vastasyntynyt viaton pienokainen vie vanhempien sydämen mennessään.
