Hyvää viikonalkua kaikille! Toivottavasti on rentouttava viikonloppu takana kaikilla!
Me siivoiltiin (pesin jopa ikkunat!), syötiin intialaista -ja käytiin uimassa (josta olen aivan innoissani!). Vihdoin tuo loputon uupumus on väistynyt ja voin jopa varovasti urheilla ilman, että kaadun jälkeenpäin puolikuolleena sänkyyn. Kunto on kyllä aivan romahtanut, mutta eilen tein itselleni raskausajan kuntosuunnitelman sisältäen joogaa, painoharjoittelua ja uimista.
Löysin uuden, kivan uimahallin, jonne ajattelin ostaa sarjakortin. Mies lähtee viikonloppuisin mukaani, joten on kiva kun voidaan urheilla vähän 'yhdessä'. Eli elämänpiiri alkaa taas laajentua kotisohvan ulkopuolelle.
Mä en varsinaisesti koe olevani liikkeellä erityisen kypsässä iässä lapsen suhteen, sillä suurin osa meidän ystävistä on vielä lapsettomia -ja sinkkujakin. On meillä näitäkin ystäviä, jotka odottavat vauvaa, mutta täällä me olemme kutakuinkin ainoat. Tuntuu, että olemme suorastaan ajoissa liikkeellä!
Meillä päätökseen lapsesta juuri nyt vaikutti ennen kaikkea mun vauvakuume. Mies oli ajatukselle avoin ja on itsekin aina halunnut (monta) lasta, mutta halusi ajatella järkevästi ja 'ajoittaa' lasta sopivaan kohtaan. Mä taas olin aina sitä mieltä, että työasioista ja muista riippumatta lapselle annetaan lupa tulla sitten kun siltä tuntuu. Ajattelin vain, että kaikki muut asiat järjestyvät kyllä.. Mulla oli kova ja kaikennielevä 'lapsikuume' parisen vuotta (alkoi heti tavattuamme). Jotenkin tiesin, että tässä on nyt se mies, jonka kanssa haluan perheen perustaa ja kuumeilu alkoi siltä istumalta.
Tiesin aina, että haluan lapsia, mutta aiempien suhteiden aikaan tunsin olevani vielä ihan raakile. Lapsi ei olisi mitenkään sopinut jatkuvaan reissaamiseen, ulkomailla opiskeluun ja asumiseen ja vilkkaaseen seuraelämään...
Huomasin viime vuonna yhä nauttivani rinkka selässä reissatessamme, mutta olisin voinut vaihtaa sen kotielämään vauvan kanssa (ja tämä on paljon multa -suorastaan radikaalia!). Koko viime vuoden ajan itse asiassa huomasin saavani yhä vähemmän iloa tästä vain minuun ja meihin keskittyneestä elämästä, josta olin ennen niin nauttinut.. Joten aika on todellakin kypsä. Mies ajattelee asioista eri tavalla, mutta ilokseni pääsimme samaan pisteeseen ja nyt olemme tässä odotuksessa molemmat täysillä mukana.
Mies on meillä, hieman yllättäen, se, joka vahtii tarkemmin mun syömisiä. Itse olisin jopa voinut hieman relata joidenkin juttujen suhteen, mutta mies haluaa pelata kaikin puolin varman päälle. Edes särkylääkettä en ole tänä aikana siis ottanut!
Hän huolehtii koko ajan saanko ruoasta tarpeeksi rautaa, vahtii että napsin omegani ja kyselee syömisistäni.
Niin, kyllä siis periaatteessa ymmärrän sen kotisynnytyksen vedon, mutta mulle sairaala on se paikka, joka on se kaikkein turvallisin paikka ja jossa on paras mahdollinen hoito heti käsillä. Sairaala ei ole koskaan tuntunut musta kliiniseltä ja kylmältä paikalta, vaan juuri sellaiselta, jossa on kaikki paras tietotaito ja asintuntevat ihmiset. Varmaan johtuu siitäkin, että isäni on lääkäri... Joten muhun nuo paikalliset vakuuttelut siitä kuinka mukavaa ja rauhoittavaa on kotona synnyttää, ei oikein tehoa. Mä kun tunnen oloni rauhallisimmaksi ja rennoimmaksi ajatellessani, että synnytän sairaalassa.
Anteeksi tämä pitkä omanapainen viesti! Jatkan myöhemmin lisäkommenteilla..
Hyvää maanantaita kaikille!