1-lapsi perheessä, kommentteja mieluusti kuulisin muilta äideiltä!

Meillä on siis 3v tyttölapsi ja jäänee ainoaksi. Minä haluaisin lisää, vaan mies ei (eikä ole käännytettävissä). Voisi olla että jäisi joka tapauksessa, koska kärsin endometrioosista ja PCO:sta, eikä ensimmäinenkään tullut "sormia napsauttamalla", mutta joka tapauksessa siis...

Nyt on huoli kova kun ajattelen lapsen elämää kun hänellä ei ole sisaruksia. Kärsiikö hän yksinäisyydestä? Nyt jo monesti kysyy leikkikaveria ja hänen kanssaan pitää kovasti äidin ja isin leikkiä. On hoidossa päivät ja serkkujaan näkee jos ei ihan joka vkl niin joka toinen. Muuten meillä ei hirveästi vieraita käy, ehkä kerran viikkoon tai joka toinen viikko. Mutta ihan sitä kaveria siis ei niin usein.

Minkälaista teillä on elämä yhden lapsen kanssa? Onko hän kovasti yksinäinen? kaipaako sisarusta itselleen?

kaikenlainen pohdinta ja keskustelu aiheesta olisi mieluista. (paitsi tietysti syyllistävä, kun asialle nyt ei kerran mitään voi)

 

Itsehän olen ainut lapsi, enkä koe jääneeni mitenkään yksinäiseksi. Alueella oli paljon lapsia joiden kanssa tuli pihalla leikittyä. Isoveljeä mä aina pienenä toivoin (kappas kummaa kun en sitä saanu B) )

 

myös minulla kiinnostaisi kuulla kokemuksia samasta aiheesta! meillä kanssa yksi lapsi, ja jää ainoaksi. emme molemmat halua enempää, korkeintaan joskus ottolapsen. rakkautta kyllä riittäisi, mutta minä en enää halua tulla raskaaksi.

 

myös minulla kiinnostaisi kuulla kokemuksia samasta aiheesta! meillä kanssa yksi lapsi, ja jää ainoaksi. emme molemmat halua enempää, korkeintaan joskus ottolapsen. rakkautta kyllä riittäisi, mutta minä en enää halua tulla raskaaksi.

Minkä ikäinen lapsi teillä on nyt?

 

10kk tyttö!

 

Minäkin olen ollut ainoa lapsi, enkä ikinä muistaakseni ruinannut siskoja tai veljiä, enkä tuntenut oloani yksinäiseksi. Oli naapureiden lapset ja myöhemmin koulukaverit. Ja eläimiä olen hyysännyt aina...

Nyt itselläkin vain yksi lapsi, ja minun puolestani olisi ihan hyvä näin. Ei tietysti koskaan pidä sanoa "ei koskaan", mutta nyt olen onnellinen näin.

 

Veljelläni on vain yksi lapsi, 7-vuotias tyttö. Ihana sosiaalinen lapsi. Ei ikinä ole kärsinyt yksinäisyydestä. Saanut kavereita hoidosta, harrastuksista ja sitten toki on serkkuja ja muita perhetuttujen lapsia. Vanhemmat ovat tottakai kannustaneet kavereiden kanssa leikkimään, eli vieneet kavereille jne. Tämä tyttö ei ainakaan ikinä ole sanonut kaipaavansa sisarusta, koska on muitakin kavereita ja perheessä tehdään paljon asioita yhdessä. Joten uskon että hyvin pärjää myös vain yksi lapsi, ilman sisaruksia.

Meillä itsellä yksi lapsi, 2-vuotias ja miehen kanssa ollaan muutaman kerran pohdittu sisaruksia. Lapsemme on hoidoilla alkunsa saanut, joten helppo tie se ei tulisi olemaan. Emmekä kumpikaan vielä ole varmoja edes toivommeko lisää, vai nautimmeko elämästä tämän yhden rakkaan kanssa.

 

kiva kuulla että monella mennyt hyvin!

 

Tosi kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Ehkä minäkin nousen ajatukseni täältä "synkkyydestä" vielä. Tuntuu että se on ihan oletus, että lapsia on ainakin se kaksi...

vielä kokemuksia tietysti luen mielelläni!

 

Meidän tytöllä on tässä lähellä kaverina yksi tyttö, jolla ei ole sisaruksia. Aivan ihana tyttö on ja hänellä on kyllä kavereita ja touhua kovastikin.

 

Minulla on yksi lapsi, iloinen ja sosiaalinen 4v. Kavereita on jonkinverran, pääasiassa hoidossa, joskus myös kotosalla näemme kavereita. Mielellään leikkii muiden lasten kanssa, käymme paljon puistoissa tms... Viihtyy kyllä yksinkin hyvin. Sisarusta kaipaa kovasti, mutta uskon hänen olevan onnellinen ilmankin.

 

Meillä on siis 3v tyttölapsi ja jäänee ainoaksi. Minä haluaisin lisää, vaan mies ei (eikä ole käännytettävissä). Voisi olla että jäisi joka tapauksessa, koska kärsin endometrioosista ja PCO:sta, eikä ensimmäinenkään tullut "sormia napsauttamalla", mutta joka tapauksessa siis...

Nyt on huoli kova kun ajattelen lapsen elämää kun hänellä ei ole sisaruksia. Kärsiikö hän yksinäisyydestä? Nyt jo monesti kysyy leikkikaveria ja hänen kanssaan pitää kovasti äidin ja isin leikkiä. On hoidossa päivät ja serkkujaan näkee jos ei ihan joka vkl niin joka toinen. Muuten meillä ei hirveästi vieraita käy, ehkä kerran viikkoon tai joka toinen viikko. Mutta ihan sitä kaveria siis ei niin usein.

Minkälaista teillä on elämä yhden lapsen kanssa? Onko hän kovasti yksinäinen? kaipaako sisarusta itselleen?

kaikenlainen pohdinta ja keskustelu aiheesta olisi mieluista. (paitsi tietysti syyllistävä, kun asialle nyt ei kerran mitään voi)

Teidän tilanne on täysin samanlainen kuin meillä, tytötkin samanikäisiä. Mulla on pco. Mies olisi tosin valmis lisälapsiin, mutta mä en halua lähteä hoitoihin tässä tilanteessa. Olen miettinyt ihan samoja asioita, mistä kirjoitit.

Meillä tyttö vaikuttaa ihan normaalilta, sosiaaliselta ja tyytyväiseltä elämäänsä, mutta kyllä kotioloissa kovasti kaipaa vanhempien huomiota ja seuraa. Onneksi tytöllä on aika iso lauma serkkuja, tosin nämä asuvat aika kaukana eikä heitä nähdä ihan yhtä usein kuin teillä. Tyttö ei osaa kaivata sisaruksia, mutta veikkaan sen jossain vaiheessa tulevan eteen, kun alkaa hahmottamaan noiden serkusten sisarussuhteita paremmin.

Mies on ainut lapsi ja haluaisi ainakin kaksi lasta omien kokemustensakin takia. Mulla on sisaruksia, joten olen jäävi sanomaan, millaista on ainoan lapsen elämä.

Olen asian pähkäillyt niin, että aina on jotain, mitä elämäänsä haluaisi ja mitä ei saa. Jos on ainut lapsi, saattaa joskus niitä sisaruksia kaivata. Jos on isosta lapsikatraasta, saattaa haluta sitä ainoan lapsen asemaa. Kuitenkin kunkin elämä on mikä se on. Siihen kasvetaan ja sen kanssa eletään parhaan kykymme mukaan.

Meidän perhe on kyllä tosi mukava yksikkö tällaisena pienenäkin, enkä aio kantaa loppuikääni syyllisyyttä asiasta jos tämä tällaiseksi jää. =)

 

Olen äidilleni ainut lapsi ja isälläni on kolme poikaa jotka ovat minua nuorempia. Äidin kanssa asuin, mutta en kokenut yksinäisyyttä. Asuimme kerrostalossa ja pihapiirissä oli kymmenisen lasta jotka olivat minua vuoden nuorempia- vuoden vanhempia. Onko teillä mahdollisesti jossain pihapiirissä samaa ikäluokkaa olevia lapsia, jotta niistä saisi seuraa?

 

Meillä on siis 3v tyttölapsi ja jäänee ainoaksi. Minä haluaisin lisää, vaan mies ei (eikä ole käännytettävissä). Voisi olla että jäisi joka tapauksessa, koska kärsin endometrioosista ja PCO:sta, eikä ensimmäinenkään tullut "sormia napsauttamalla", mutta joka tapauksessa siis...

Nyt on huoli kova kun ajattelen lapsen elämää kun hänellä ei ole sisaruksia. Kärsiikö hän yksinäisyydestä? Nyt jo monesti kysyy leikkikaveria ja hänen kanssaan pitää kovasti äidin ja isin leikkiä. On hoidossa päivät ja serkkujaan näkee jos ei ihan joka vkl niin joka toinen. Muuten meillä ei hirveästi vieraita käy, ehkä kerran viikkoon tai joka toinen viikko. Mutta ihan sitä kaveria siis ei niin usein.

Minkälaista teillä on elämä yhden lapsen kanssa? Onko hän kovasti yksinäinen? kaipaako sisarusta itselleen?

kaikenlainen pohdinta ja keskustelu aiheesta olisi mieluista. (paitsi tietysti syyllistävä, kun asialle nyt ei kerran mitään voi)

Teidän tilanne on täysin samanlainen kuin meillä, tytötkin samanikäisiä. Mulla on pco. Mies olisi tosin valmis lisälapsiin, mutta mä en halua lähteä hoitoihin tässä tilanteessa. Olen miettinyt ihan samoja asioita, mistä kirjoitit.

Meillä tyttö vaikuttaa ihan normaalilta, sosiaaliselta ja tyytyväiseltä elämäänsä, mutta kyllä kotioloissa kovasti kaipaa vanhempien huomiota ja seuraa. Onneksi tytöllä on aika iso lauma serkkuja, tosin nämä asuvat aika kaukana eikä heitä nähdä ihan yhtä usein kuin teillä. Tyttö ei osaa kaivata sisaruksia, mutta veikkaan sen jossain vaiheessa tulevan eteen, kun alkaa hahmottamaan noiden serkusten sisarussuhteita paremmin.

Mies on ainut lapsi ja haluaisi ainakin kaksi lasta omien kokemustensakin takia. Mulla on sisaruksia, joten olen jäävi sanomaan, millaista on ainoan lapsen elämä.

Olen asian pähkäillyt niin, että aina on jotain, mitä elämäänsä haluaisi ja mitä ei saa. Jos on ainut lapsi, saattaa joskus niitä sisaruksia kaivata. Jos on isosta lapsikatraasta, saattaa haluta sitä ainoan lapsen asemaa. Kuitenkin kunkin elämä on mikä se on. Siihen kasvetaan ja sen kanssa eletään parhaan kykymme mukaan.

Meidän perhe on kyllä tosi mukava yksikkö tällaisena pienenäkin, enkä aio kantaa loppuikääni syyllisyyttä asiasta jos tämä tällaiseksi jää. =)

No sattuipas samankaltainen tilanne :0

Meillä eka lapsi tuli niin että söin Teroluttia jonkun kierron ja sitten jo tärppäs, jotenka siinä mielessä pääsimme "suht helpolla", eli en voi valittaa. Mutta tosiaan endometrioosi on selkeästi pahentunut ja lääkärikin sanoi, että jos lapsia vielä haluaa lisää, ei kannattaisi odottaa...

Meillä tyttö on luonteeltaan sellainen hivenen ujohko, mutta kova touhuamaan. Olen ajatellut että tuota yhdessä touhuamista tulee tuolla hoidossa joka tapauksessa pakostakin ja serkkujen kanssa sitten lisäksi vielä tietty enemmän.

tuntuu vaan monesti, että ollaan ihan poikkeuksia kun lisää lapsia ei ole tulossa. Mun täytyisi tosiaankin itse päästä tästä syyllisyydestä ja pähkäämisestä ja vaan hyväksyä tilanne sellaisena kun se on. Itsellä se vauvakuume olisi vielä hallittavissa muuten, mutta kun ajattelen koko ajan tuota tyttöä ja sitä mitä sisaruksilta saa, niin sitten se nostaa taas päätään..

 

Ei varsinaisesti pihapiirissä kyllä ole. Mutta ehkä niitä kavereita tulee sitten isompana eskarista ja koulusta. Nyt ei vielä ole hoitokaverit meillä kyläilleet tai me heillä. tosiaan yksi serkkupoika 2v ja toinen serkkutyttö 4v ovat toimineet sitten "vapaa-ajan" kavereina ja muut satunnaiste kyläilijät..

 

Meillä yksi tytär juuri 6v täyttänyt ja ainoa ja ainoaksi jää.

Meillä suku asuu 600km päässä ja naapurustossa ei kavereita mutta osaa leikkiä yksin. On aina osannut. Toki äitiä kuormittaa sitten jatkuvalla juttelulla ja isi lukee ja leikkii illat lapsen kanssa kun tulee töistä.

Tarhassa ollut puolipäiväisenä 4v lähtien, sitä ennen kotona kahden äidin kanssa mutta kerhoissa ja muskareissa käytiin silloinkin.

On kerrottu lapselle että äiti ei saa toista lasta ja kerrottu myös että o iloinen ihme että äiti ylipäätänsä sai sinuakaan (endometrioosi ym. minullakin). Joten lapsi tietää faktat. Siksi lienee ei sisarusten perään kysele.

Itse olen kolmilapsisen perheen vanhin ja en minä kyllä pikkusisaren tai veljen kanssa lapsena leikkinyt. Ehkä alta kouluikäisenä veljen kanssa (ikäero 3v meillä) mutta en takuulla enää kouluikäisenä. Kyllä ne kaverit myöhemmin tulee koulusta, ei niinkään kotoa.

Mitä tunnen ainoita lapsia (osa jo aikuisiakin) niin ei nuo kovin kärsineiltä ihmisiltä vaikuta

 

Mulla 1 poikalapsi 7 vuotias. olen eronnut ja 40-vuotias, joten jää ainoaksi.
Poika on iloinen, sosiaalinen ja "helppo". Päiväkodista sain ihanaa palautetta että lapsestani näkee miten hänellä on hyvä olla.
Onneksemme asumme kadulla jossa on paljon kavereita ja pihalla puuhaa.
Mikään kovin itsenäinen, omatoiminen ukkeli poikani ei ole, mutta ei kyllä roiku lahkeessakaan. Viihtyy omissa leikeissäänkin jos ystävää ei ole.
On kyllä kysellyt sisarusta, mutta mitään isompaa tuskaa ei asiasta ole tullut.
Ainakin toistaiseksi en koe että hän olisi jäänyt mistään paitsi vaikka ei ole sisaruksia eikä isäkään asu kanssamme.
Nyt ainakin kaikki hyvin.

 

Ei sisarus takaa että on seuraa, kaikki sisarukset eivät leiki keskenään. Jos on yli 3 vuotta ikäeroa, menee kauan ennen kuin on edes samanlaiset leikit, ja siinä vaiheessa on jo kaverit tärkeitä isommalle. En tunne ketään joka olisi katkera siksi että on ainoa lapsi!

 

Minäkin olen ollut ainoa lapsi, enkä ikinä muistaakseni ruinannut siskoja tai veljiä, enkä tuntenut oloani yksinäiseksi. Oli naapureiden lapset ja myöhemmin koulukaverit. Ja eläimiä olen hyysännyt aina...

Nyt itselläkin vain yksi lapsi, ja minun puolestani olisi ihan hyvä näin. Ei tietysti koskaan pidä sanoa "ei koskaan", mutta nyt olen onnellinen näin.

Niin, unohdin minäkin mainita että meillä on kolme koiraa ja hamsteri hankinnan alla. Ja meilläkin tytär leikkii koirien kanssa, vähän liiaksikin riehuu (koirat pikkuterriereitä) kun vaatteita saa paikata tuon tuosta Koirat näykkivät vaatteita, ei tyttöä kuitenkaan... Eli eläimistä meilläkin tykkää sekä tyttö että äiti ja isä, niistäkin on leikkiseuraa siten että esimerkiksi eläinlääkärileikki on suosittu meillä!

 

Itselläni on isosisko, ikäeroa meillä lähes 4 vuotta. Kyllä silti koen että meistä oli kovasti seuraa toisillemme.

 

Minäkin olen ollut ainoa lapsi, enkä ikinä muistaakseni ruinannut siskoja tai veljiä, enkä tuntenut oloani yksinäiseksi. Oli naapureiden lapset ja myöhemmin koulukaverit. Ja eläimiä olen hyysännyt aina...

Nyt itselläkin vain yksi lapsi, ja minun puolestani olisi ihan hyvä näin. Ei tietysti koskaan pidä sanoa "ei koskaan", mutta nyt olen onnellinen näin.

Niin, unohdin minäkin mainita että meillä on kolme koiraa ja hamsteri hankinnan alla. Ja meilläkin tytär leikkii koirien kanssa, vähän liiaksikin riehuu (koirat pikkuterriereitä) kun vaatteita saa paikata tuon tuosta Koirat näykkivät vaatteita, ei tyttöä kuitenkaan... Eli eläimistä meilläkin tykkää sekä tyttö että äiti ja isä, niistäkin on leikkiseuraa siten että esimerkiksi eläinlääkärileikki on suosittu meillä!

Mä himoitsen kanssa koiraa Oma allergia ja tytön astma vaan haittana. Tosin tyttö ei ole allerginen koirille ja perhepäivähoitajallakin on sisäkoira... että ehkä mä selviäisin itse kun vedän vaan allergialääkkeitä vähän normaalia enemmän. Eikös ne sano että sitä vallan voi siedättyä omalle koiralleen...

 

Olen ainoa lapsi ja olen aina vain nauttinut asemastani. En ole siis ikinä halunnut sisaruksia. Sen sijaan minulla on ollut aina paljon ystäviä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa ja olen erittäin sosiaalinen ihmisenä. Toisaalta viihdyn myös hyvin yksin ja välillä jopa kaipaan yksinoloaikaa. Minun tapauksessani vanhempani eivät voineet saada useampia lapsia, mutta eivät onneksi ikinä sitä minulle surkutelleet. Koin olevani riittävä vanhemmilleni yksinkin.

 

Olen ainoa lapsi ja olen aina vain nauttinut asemastani. En ole siis ikinä halunnut sisaruksia. Sen sijaan minulla on ollut aina paljon ystäviä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa ja olen erittäin sosiaalinen ihmisenä. Toisaalta viihdyn myös hyvin yksin ja välillä jopa kaipaan yksinoloaikaa. Minun tapauksessani vanhempani eivät voineet saada useampia lapsia, mutta eivät onneksi ikinä sitä minulle surkutelleet. Koin olevani riittävä vanhemmilleni yksinkin.

Ihana asenne! Joo täytyy itsekin muistaa se, etten tytön kuullen surkuttele tuota asiaa!

 

up

 

Minäkin olen ollut ainoa lapsi, enkä ikinä muistaakseni ruinannut siskoja tai veljiä, enkä tuntenut oloani yksinäiseksi. Oli naapureiden lapset ja myöhemmin koulukaverit. Ja eläimiä olen hyysännyt aina...

Nyt itselläkin vain yksi lapsi, ja minun puolestani olisi ihan hyvä näin. Ei tietysti koskaan pidä sanoa "ei koskaan", mutta nyt olen onnellinen näin.

Niin, unohdin minäkin mainita että meillä on kolme koiraa ja hamsteri hankinnan alla. Ja meilläkin tytär leikkii koirien kanssa, vähän liiaksikin riehuu (koirat pikkuterriereitä) kun vaatteita saa paikata tuon tuosta Koirat näykkivät vaatteita, ei tyttöä kuitenkaan... Eli eläimistä meilläkin tykkää sekä tyttö että äiti ja isä, niistäkin on leikkiseuraa siten että esimerkiksi eläinlääkärileikki on suosittu meillä!

Mä himoitsen kanssa koiraa Oma allergia ja tytön astma vaan haittana. Tosin tyttö ei ole allerginen koirille ja perhepäivähoitajallakin on sisäkoira... että ehkä mä selviäisin itse kun vedän vaan allergialääkkeitä vähän normaalia enemmän. Eikös ne sano että sitä vallan voi siedättyä omalle koiralleen...

Huh huh, tuohon siedättymisasiaan en osaa mitään sanoa.

Koira kuitenkin elää hyvässä (tai huonossa) lykyssä 15v joten kyllä siinä astmaatikolla aika hinkuessa tulee LIIAN pitkäksi!

Itsellänikin nimittäin astma on mutta EI allergiaa koirille, sensijaan kissa-allergikko olen itse. Ja siitepölyt (koivu, leppä, heinät) sekä homeet ovat minulle pahoja eli kortisonia menee nytkin nenään ja keuhkoihin! Eli astmaatikkona tiedän että hengenahdistus EI OLE KIVAA!

Eli en osaa sanoa miten sinä koiran kanssa pärjäisit astmasi puolesta, tyttäresi ilmeisesti pärjäisi hyvinkin.

Jos jotain koiraa niin ehkä villakoiraa voisi ajatella tai jotain muuta vastaavaa joita pestään usein. Lähinnä ajattelen sitä että kun koiraa usein pestään niin ihohilse (sehän se allergisoi) pysyy vähäisenä, ehkä. Tosin ei kaikki villakoiraakaan siedä, sitä kuitenkin harjataan paljon silloinkin kun turkki pidetään lyhyessä leikkauksessa. Ja harjatessa hilse aina pölisee!

Samoin lääkärilehdessä oli vastikään että uroskoiran virtsa allergisoi helpommin kuin narttukoiran virtsa sillä uroskoiran virtsa sisältää eturauhaseritteitä ja ne valkuaiset allergisoivat. Eli narttu sitten ehkä teille mieluummin.

Yritähän yökyläillä jossain koirapaikassa vähän useamman yön että saat selville kuinka kestät. Minä en varsinaisesti uskalla koiraa suositella sinulle/teidän perheellenne, luopuminen on aina ikävää eikä koiralle ole kiva joutua kiertolaiseksi. Melkeinpä kivempi on sitten joutua piikille.

Mutta ei tuo koira ehkä ihan kokonaan mahdotonkaan ajatus ole... kokeile yökyläjuttua.