1-lapsi perheessä, kommentteja mieluusti kuulisin muilta äideiltä!

Kyllä minusta vähän itsekästä olla tekemättä sisarusta lapselle jos vain saa. On niin elämän varrella kuitenki paljon seuraa toisille! Meillä kaksi lasta vuoden ikäerolla ja on ku paita ja peppu. Toisista seura hirveästi, varsinki kun samaa sukupuolta vielä ovat.

 

Tosi kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Ehkä minäkin nousen ajatukseni täältä "synkkyydestä" vielä. Tuntuu että se on ihan oletus, että lapsia on ainakin se kaksi...

vielä kokemuksia tietysti luen mielelläni!

Kyllä lapsi pärjää, älä huolehdi ! Koulusta saa kavereita ja jos tiivis serkkuyhteys, niin ei hätää.

Ainoa mikä tässä on ehkä kysymysmerkki, niin sinun toiveet...jos oikeasti haluat lisää lapsia, niin sitäkin kannattaa miettiä. Miksi mies ei halua lisää? Oletko siis valmis uhrautumaan noinkin suuressa asiassa? Ettet myöhemmin vanhempana kadu?

Tossa pari juttua taaksepäin kirjoitinkin jo miehen kokemuksia.

Kyllä mä olen jo vähän painostanut ja hiillostanutkin, mutta ei se tuota tulosta, eikä tietysti ehkä ole tarkoituskaan jos toinen ei todella haluakaan.

Mutta mitä minä todella voisin tehdä, vaikka kokisinkin oman toiveen suureksi?

No, pitää mennä päin unelmia, jottei katkeroidu. Vaihtaa miestä. Ei toki mikään helpoin ratkaisu, mutta jos oikeasti katuu sitten 20v päästä, niin avioliitto ei tule olemaan kovin auvoista.

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

Ihan hyvä ap, että joku kirjoittaa näinkin niin saat tavallaan tietoosi erilaisia näkemyksiä. Minulle nämä kirjoitukset taas eivät voisi olla vieraampia. Olen markkinointiasistentti, jossa sosiaaliset taidot ovat hyvin korostuneita ja tarpeellisia. Ja kun dep kirjoitti, että on isommissa joukoissa hieman arka, niin minulla taas ongelmana on ollut että saatan monesti sanoa mielipiteeni aivan liian suoraan. Näistä on hankala sanoa, että mitkä johtuvat sisaruksista ja niitten puutteesta ja mitkä taas johtuvat ihmisen luontaisista luonteenpiirteistä ja kasvatuksesta. Tämä on mielestäni se ydin.

Lisään vielä että itse ainoana lapsena olen aina halunnut lapsia 1-3kpl, riippuen siitä miltä sitten tuntuu (ja mahdollista.. ) Ja jos tekisin enemmän kuin yhden lapsen, tekisin niin ainoastaan itseni vuoksi enkä todellakaan tämän ainokaisen.

 

Tosi kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Ehkä minäkin nousen ajatukseni täältä "synkkyydestä" vielä. Tuntuu että se on ihan oletus, että lapsia on ainakin se kaksi...

vielä kokemuksia tietysti luen mielelläni!

Kyllä lapsi pärjää, älä huolehdi ! Koulusta saa kavereita ja jos tiivis serkkuyhteys, niin ei hätää.

Ainoa mikä tässä on ehkä kysymysmerkki, niin sinun toiveet...jos oikeasti haluat lisää lapsia, niin sitäkin kannattaa miettiä. Miksi mies ei halua lisää? Oletko siis valmis uhrautumaan noinkin suuressa asiassa? Ettet myöhemmin vanhempana kadu?

Tossa pari juttua taaksepäin kirjoitinkin jo miehen kokemuksia.

Kyllä mä olen jo vähän painostanut ja hiillostanutkin, mutta ei se tuota tulosta, eikä tietysti ehkä ole tarkoituskaan jos toinen ei todella haluakaan.

Mutta mitä minä todella voisin tehdä, vaikka kokisinkin oman toiveen suureksi?

No, pitää mennä päin unelmia, jottei katkeroidu. Vaihtaa miestä. Ei toki mikään helpoin ratkaisu, mutta jos oikeasti katuu sitten 20v päästä, niin avioliitto ei tule olemaan kovin auvoista.

No joo, ehkä en kuitenkaan halua hajoittaa tätä nykyistä perhettä tämän asian takia. Eihän sen nyt taas olisi oikein omalle tytölleni! Siis kun asia ei oikeasti ole niin vaivaava, että sen takia haluaisin uuteen suhteeseen...

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

Ihan hyvä ap, että joku kirjoittaa näinkin niin saat tavallaan tietoosi erilaisia näkemyksiä. Minulle nämä kirjoitukset taas eivät voisi olla vieraampia. Olen markkinointiasistentti, jossa sosiaaliset taidot ovat hyvin korostuneita ja tarpeellisia. Ja kun dep kirjoitti, että on isommissa joukoissa hieman arka, niin minulla taas ongelmana on ollut että saatan monesti sanoa mielipiteeni aivan liian suoraan. Näistä on hankala sanoa, että mitkä johtuvat sisaruksista ja niitten puutteesta ja mitkä taas johtuvat ihmisen luontaisista luonteenpiirteistä ja kasvatuksesta. Tämä on mielestäni se ydin.

Lisään vielä että itse ainoana lapsena olen aina halunnut lapsia 1-3kpl, riippuen siitä miltä sitten tuntuu (ja mahdollista.. ) Ja jos tekisin enemmän kuin yhden lapsen, tekisin niin ainoastaan itseni vuoksi enkä todellakaan tämän ainokaisen.

Joo kyllä mäkin vähän ajattelen että tuo käyttäytyminen yms on luonteesta hyvinkin pitkälti kiinni. Onpa joskus joku sanonut, että ainoat lapset voivat olla hyvinkin avoimia, koska "joutuvat" sitä seuraa hakemaan eri tavalla kuin ne joilla on jo seuraa sisaruksistaankin. Tätä en itse välttämättä allekirjoita, mutta näkemys tuokin.

Itse uskon että meidän tyttö olisi aina vähän ujohko, johtuen siis geeniperimästä, olisi lapsia sitten 1, 2 tai enemmän.

 

Tosi kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Ehkä minäkin nousen ajatukseni täältä "synkkyydestä" vielä. Tuntuu että se on ihan oletus, että lapsia on ainakin se kaksi...

vielä kokemuksia tietysti luen mielelläni!

Kyllä lapsi pärjää, älä huolehdi ! Koulusta saa kavereita ja jos tiivis serkkuyhteys, niin ei hätää.

Ainoa mikä tässä on ehkä kysymysmerkki, niin sinun toiveet...jos oikeasti haluat lisää lapsia, niin sitäkin kannattaa miettiä. Miksi mies ei halua lisää? Oletko siis valmis uhrautumaan noinkin suuressa asiassa? Ettet myöhemmin vanhempana kadu?

Tossa pari juttua taaksepäin kirjoitinkin jo miehen kokemuksia.

Kyllä mä olen jo vähän painostanut ja hiillostanutkin, mutta ei se tuota tulosta, eikä tietysti ehkä ole tarkoituskaan jos toinen ei todella haluakaan.

Mutta mitä minä todella voisin tehdä, vaikka kokisinkin oman toiveen suureksi?

No, pitää mennä päin unelmia, jottei katkeroidu. Vaihtaa miestä. Ei toki mikään helpoin ratkaisu, mutta jos oikeasti katuu sitten 20v päästä, niin avioliitto ei tule olemaan kovin auvoista.

No joo, ehkä en kuitenkaan halua hajoittaa tätä nykyistä perhettä tämän asian takia. Eihän sen nyt taas olisi oikein omalle tytölleni! Siis kun asia ei oikeasti ole niin vaivaava, että sen takia haluaisin uuteen suhteeseen...

Totta! Jospa miehesi vielä jossain vaiheessa pyörtäisi päänsä !

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

Ihan hyvä ap, että joku kirjoittaa näinkin niin saat tavallaan tietoosi erilaisia näkemyksiä. Minulle nämä kirjoitukset taas eivät voisi olla vieraampia. Olen markkinointiasistentti, jossa sosiaaliset taidot ovat hyvin korostuneita ja tarpeellisia. Ja kun dep kirjoitti, että on isommissa joukoissa hieman arka, niin minulla taas ongelmana on ollut että saatan monesti sanoa mielipiteeni aivan liian suoraan. Näistä on hankala sanoa, että mitkä johtuvat sisaruksista ja niitten puutteesta ja mitkä taas johtuvat ihmisen luontaisista luonteenpiirteistä ja kasvatuksesta. Tämä on mielestäni se ydin.

Lisään vielä että itse ainoana lapsena olen aina halunnut lapsia 1-3kpl, riippuen siitä miltä sitten tuntuu (ja mahdollista.. ) Ja jos tekisin enemmän kuin yhden lapsen, tekisin niin ainoastaan itseni vuoksi enkä todellakaan tämän ainokaisen.

Joo kyllä mäkin vähän ajattelen että tuo käyttäytyminen yms on luonteesta hyvinkin pitkälti kiinni. Onpa joskus joku sanonut, että ainoat lapset voivat olla hyvinkin avoimia, koska "joutuvat" sitä seuraa hakemaan eri tavalla kuin ne joilla on jo seuraa sisaruksistaankin. Tätä en itse välttämättä allekirjoita, mutta näkemys tuokin.

Itse uskon että meidän tyttö olisi aina vähän ujohko, johtuen siis geeniperimästä, olisi lapsia sitten 1, 2 tai enemmän.

Suosittelisin myös tytölle mielekkäitä harrastuksia, joissa on tekemisissä muitten lasten kanssa.

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

Ihan hyvä ap, että joku kirjoittaa näinkin niin saat tavallaan tietoosi erilaisia näkemyksiä. Minulle nämä kirjoitukset taas eivät voisi olla vieraampia. Olen markkinointiasistentti, jossa sosiaaliset taidot ovat hyvin korostuneita ja tarpeellisia. Ja kun dep kirjoitti, että on isommissa joukoissa hieman arka, niin minulla taas ongelmana on ollut että saatan monesti sanoa mielipiteeni aivan liian suoraan. Näistä on hankala sanoa, että mitkä johtuvat sisaruksista ja niitten puutteesta ja mitkä taas johtuvat ihmisen luontaisista luonteenpiirteistä ja kasvatuksesta. Tämä on mielestäni se ydin.

Lisään vielä että itse ainoana lapsena olen aina halunnut lapsia 1-3kpl, riippuen siitä miltä sitten tuntuu (ja mahdollista.. ) Ja jos tekisin enemmän kuin yhden lapsen, tekisin niin ainoastaan itseni vuoksi enkä todellakaan tämän ainokaisen.

Joo kyllä mäkin vähän ajattelen että tuo käyttäytyminen yms on luonteesta hyvinkin pitkälti kiinni. Onpa joskus joku sanonut, että ainoat lapset voivat olla hyvinkin avoimia, koska "joutuvat" sitä seuraa hakemaan eri tavalla kuin ne joilla on jo seuraa sisaruksistaankin. Tätä en itse välttämättä allekirjoita, mutta näkemys tuokin.

Itse uskon että meidän tyttö olisi aina vähän ujohko, johtuen siis geeniperimästä, olisi lapsia sitten 1, 2 tai enemmän.

Suosittelisin myös tytölle mielekkäitä harrastuksia, joissa on tekemisissä muitten lasten kanssa.

Joo täytyy niitä harrastuksiakin sitten aloitella kun tuota ikää ensin tulee vähän enempi

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

Mitäs olisit tehnyt jos et olisi saanut kuin vain yhden lapsen? Adoptoinut toisen?

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Voi vitsit, tätä vähän ajattelinkin. No me kyllä ei asuta korvessa, ihan koulun vieressä itse asiassa, pienessä kunnassa kuitenkin. Yksi serkkupojista joka on siis vuoden nuorempi kuin tyttömme asuu ihan 1,5 km päässä ja usein siellä käydään ja toinen serkkutyttö nähdään tosiaan siis kanssa aika usein, mutta mutta..

Meillä ainokainen saa kyllä HYVIN äänensä kuuluviin

Luonnekysymyskin. Voi niitä tuppisuita kasvaa kymmenlapsisessakin perheessä.

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

Mitäs olisit tehnyt jos et olisi saanut kuin vain yhden lapsen? Adoptoinut toisen?

En pysty sanomaan, koska tällainen tilanne ei ole kohdallani todellinen. Vasta sitten tietäisin totuuden jos olisin ollut tosipaikan edessä.

 

Kyllä minusta vähän itsekästä olla tekemättä sisarusta lapselle jos vain saa. On niin elämän varrella kuitenki paljon seuraa toisille! Meillä kaksi lasta vuoden ikäerolla ja on ku paita ja peppu. Toisista seura hirveästi, varsinki kun samaa sukupuolta vielä ovat.

Minusta on taas itsekästä tehdä toinen lapsi ekan seuralaiseksi, seuranpitäjäksi.

 

Yksi asia mikä ainokaisille on raskaampaa, on vastuu sairaista/ kuolevista vanhemmista. Monilapsisissakin perheissä usein joku kantaa vastuuta eniten, mutta kokemus on kuitenkin yhteinen. Se on aika yksinäinen paikka aikuisenakin kun vanhemmista aika jättää tai kun heistä pitää pitää huolta. [/quote]

Peesaan tätä! Lisäksi ainoana lapsena vietin ensimmäiset 10 vuotta koko kesät pelkästään aikuisten sukulaisten seurassa maalla, ja minua ahdisti olla siellä yksin ilman leikkikavereita, vaikka sukulaiset olivatkin sitä mieltä, että olen onnentyttö kun pääsen oikein maalle.

 

Tosi kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Ehkä minäkin nousen ajatukseni täältä "synkkyydestä" vielä. Tuntuu että se on ihan oletus, että lapsia on ainakin se kaksi...

vielä kokemuksia tietysti luen mielelläni!

Kyllä lapsi pärjää, älä huolehdi ! Koulusta saa kavereita ja jos tiivis serkkuyhteys, niin ei hätää.

Ainoa mikä tässä on ehkä kysymysmerkki, niin sinun toiveet...jos oikeasti haluat lisää lapsia, niin sitäkin kannattaa miettiä. Miksi mies ei halua lisää? Oletko siis valmis uhrautumaan noinkin suuressa asiassa? Ettet myöhemmin vanhempana kadu?

Tossa pari juttua taaksepäin kirjoitinkin jo miehen kokemuksia.

Kyllä mä olen jo vähän painostanut ja hiillostanutkin, mutta ei se tuota tulosta, eikä tietysti ehkä ole tarkoituskaan jos toinen ei todella haluakaan.

Mutta mitä minä todella voisin tehdä, vaikka kokisinkin oman toiveen suureksi?

Mä ainakin ainoana lapsena todellakin halusin sisaruksen lapselleni, ja mies sen tiesi ennestäänkin, mutta rupesi sitten kuitenkin hannaamaan vastaan toisen hankintaa, kun sitä olisi ollut aika ruveta "tekemään". Siinä vaiheessa kyllä itkin ja uhkailin ja kiristin ym. tosi kypsää, mutta hän tiesi, kuinka tärkeä asia oli minulle, oli jo "luvannut" toisen, ehkä kolmannenkin lapsen, mutta alkoikin hannaamaan. Onneksi sain taivuteltua miehen muuttamaan mielensä, nyt meillä on kaksi lasta ja tähän taitaa jäädä. Itse ehkä joskus haluaisin kolmannenkin, mutta en vielä.

 

Kyllä minusta vähän itsekästä olla tekemättä sisarusta lapselle jos vain saa. On niin elämän varrella kuitenki paljon seuraa toisille! Meillä kaksi lasta vuoden ikäerolla ja on ku paita ja peppu. Toisista seura hirveästi, varsinki kun samaa sukupuolta vielä ovat.

Minä tulen tällaisista kommenteista niin vihaiseksi ettei ole tosikaan. Minusta olisi itsekästä hajottaa sen ensimmäisen lapsen perhe, koska jos isä ei halua toista lasta ja sellainen "pakolla hankitaan" niin sehän siitä aika väistämättä seuraa. Tai jos kyseessä on vaikkapa toisen vanhemman uupumus tms.

Kyllä lapsi on sellainen asia, jonka molempien parisuhteessa on haluttava. Ja joskus on vaan fiksumpaa olla menemättä persus edellä puuhun ja miettiä näitä asioita etukäteen ja mahdollisimman epäitsekkäästi.

 

Kyllä minusta vähän itsekästä olla tekemättä sisarusta lapselle jos vain saa. On niin elämän varrella kuitenki paljon seuraa toisille! Meillä kaksi lasta vuoden ikäerolla ja on ku paita ja peppu. Toisista seura hirveästi, varsinki kun samaa sukupuolta vielä ovat.

Minä tulen tällaisista kommenteista niin vihaiseksi ettei ole tosikaan. Minusta olisi itsekästä hajottaa sen ensimmäisen lapsen perhe, koska jos isä ei halua toista lasta ja sellainen "pakolla hankitaan" niin sehän siitä aika väistämättä seuraa. Tai jos kyseessä on vaikkapa toisen vanhemman uupumus tms.

Kyllä lapsi on sellainen asia, jonka molempien parisuhteessa on haluttava. Ja joskus on vaan fiksumpaa olla menemättä persus edellä puuhun ja miettiä näitä asioita etukäteen ja mahdollisimman epäitsekkäästi.

Tismalleen samaa mieltä! Siis että en minäkään sentään perhettä ole hajottamassa tämän oman vauvakuumeeni takia. Jotkut asiat on vaan hyväksyttävä, minä aloitan sen hyväksymisen tästä päivästä nyt...

 

ei lapsia tehdä sisaruksia varten! se on minusta väärä lähtökohta ja syyllistää turhaan sitä isompaa, jos on joskus vaikeaa. kyllä jokaista lasta on haluttava hänen itsensä vuoksi ja rakastettava yksilönä, ei laumana. minuakin joskus (harvoin) laiskottaa ja mietin, että kuinka helpolla sitä pääsisi, jos olisi lapseton tai vähemmän näitä. mutta hetki menee ohi, koska rakkaus on niin voimakasta.

 

Kyllä minusta vähän itsekästä olla tekemättä sisarusta lapselle jos vain saa. On niin elämän varrella kuitenki paljon seuraa toisille! Meillä kaksi lasta vuoden ikäerolla ja on ku paita ja peppu. Toisista seura hirveästi, varsinki kun samaa sukupuolta vielä ovat.

Minä tulen tällaisista kommenteista niin vihaiseksi ettei ole tosikaan. Minusta olisi itsekästä hajottaa sen ensimmäisen lapsen perhe, koska jos isä ei halua toista lasta ja sellainen "pakolla hankitaan" niin sehän siitä aika väistämättä seuraa. Tai jos kyseessä on vaikkapa toisen vanhemman uupumus tms.

Kyllä lapsi on sellainen asia, jonka molempien parisuhteessa on haluttava. Ja joskus on vaan fiksumpaa olla menemättä persus edellä puuhun ja miettiä näitä asioita etukäteen ja mahdollisimman epäitsekkäästi.

Tismalleen samaa mieltä! Siis että en minäkään sentään perhettä ole hajottamassa tämän oman vauvakuumeeni takia. Jotkut asiat on vaan hyväksyttävä, minä aloitan sen hyväksymisen tästä päivästä nyt...

Minulta kerran eräs tuttu ihminen kysyi että olenko ajatellut miehen vaihtamista, kun totesin että meillä jää lapsi ainokaiseksi, koska mies ei halua toista. Voit uskoa että jäin suu auki tuijottamaan, niin uskomaton oli tuo kommentti. Ja ihan fiksun tuntuiselta ihmiseltä vielä.

 

Minä olen ainoa lapsi ja edelleen hyvin yksinäinen ihminen. Lapsuus meni leikkiessä yksin, ei ollut kavereita lähimailla ja serkkuihin ei sen kummempia välejä. Jos vain mitenkään mahdollista, en halua omalle lapselleni samaa vaan "teen" hänelle sisaruksia ainakin kaksi. Se yksinäisyys oli kamalaa ja koulussa olin kateellinen niille joilla oli sisaruksia joiden kanssa leikkiä ja olla, ja joista olla ylpeä ja joita seurata.

 

Mä olin se joka kirjoitti aloituksen sävystä ja tosiaan tarkoitin et olit surullisen oloinen siitä ettei ole lisää lapsia tulossa miehen mielipiteen takia ja ajattelin ettei monikaan halua sanoa kärsineensä ainoana olosta ettei pahottaisi sun mieltä lisää!

Muihin esille tulleisiin kommentteihin, minä olisin onnellisempi jos vanhempani olisivat eronneet ja hankkineet lisää lapsia muiden kanssa, osin siksi että nyt kun vanhemmat ovat vanhoja ja huonokuntoisia niin he tosiaan "ripustautuvat" minuun tietyissä asioissa ja koen vastuun aikamoisena.
Ja siis vanhempani ovat hyvin koulutettuja ja pärjääviä ihmisiä, mutta se vanhuus ja sairastamiset muuttaa niin paljon asioita ettei kukaan voi kehuskella ettei aio olla taakkana ainoalle lapselleen.
Toisekseen, aika monella ainoan lapsen vanhemmalla on aika paljon aikaa ja energiaa puuttua lapsensa elämään ja osin "elää lapsen kautta", väitän että useamman lapsen kanssa ei ehdi niin puuttua ja yliosallistua.

Mä olen kyllä sosiaalinen ja reipas, ulospäinsuuntautunutkin vaikka oonkin ainoa lapsi. Mutta ei se ole korvannut sisaruksia että on kavereita, ei ne kaverit ja ystävät koe ja jaa mun surua ja pelkoa kun vanhemmat sairastaa vakavasti.
Puoliso on mulla tukena, mutta ei se ole automaattista et hyvän puolison löytää ja toisaalta ei minun puoliso ihan tajua sitä vastuuta ym vanhenevista vanhemmista kun hänellä on sisaruksia ja he jakaa noita asioita ja kyläilyjä sun muita ihan eri tavalla.

 

Mutta ei se ole korvannut sisaruksia että on kavereita, ei ne kaverit ja ystävät koe ja jaa mun surua ja pelkoa kun vanhemmat sairastaa vakavasti.
Puoliso on mulla tukena, mutta ei se ole automaattista et hyvän puolison löytää ja toisaalta ei minun puoliso ihan tajua sitä vastuuta ym vanhenevista vanhemmista kun hänellä on sisaruksia ja he jakaa noita asioita ja kyläilyjä sun muita ihan eri tavalla.

Tätä varten ihmisellä on ystäviä, itse valittuja.
Ei ole mikään automaatio, että ne sisaruksetkaan ovat sinulle tukena. Sinusta se voi olla automaattisesti ihanaa ja täydellistä, että niitä sisaruksia on, mutta monilla on muunlaisia kokemuksia. Joku ei edes mene siskonsa häihin (täällä muistaakseni eilen) ja toinen ei ole tavannut sisaruksiaan kymmeniin vuosiin. Harva asia on oikeasti niin mutkikas kuin sukulaisuussuhde.

 

Minulla on yksi 4-vuotias lapsi, joka saattaa jäädä ainoaksi tai ainakin pikkusisarukseen tulee vuosien ikäero erinäisistä syistä. Kyllä minun poikani nyt selkeästi jo kaipaa kavereita myös hoitopäivän jälkeen, yksinkin leikkii toki jonkin verran kotona. Meillä onneksi naapurissa on lapsia ja muutenkin kavereilla samanikäisiä, joten meillä tai heillä kyläilee kaverukset. Jos olisi vain minusta kiinni ja elämässä asiat hoituisivat aina toiveiden mukaan, niin haluaisin ehdottomasti vähintään kaksi lasta 2-4 vuoden ikäerolla näin heistä olisi kaveriksi toisilleen. Minulla on pelkona, että lapsestani kasvaa liian itsekäs ihminen, jos kasvaa ilman sisaruksia. Onneksi meillä on sentään eläimiä, joten arjessa pitää ottaa itseään pienemmät koko ajan huomioon eikä voi vain itsekkäästi vilistää ympäriinsä touhuten. Lähipiirissäni on aikuinen ihminen, joka on ollut perheensä ainut lapsi ja nyt yli kolmekymppisenä ja neljän lapsen vanhempana toimii päätöksissään edelleen hyvin itsekkäästi ja hänellä on selvästi vaikeuksia asettua lapsiensa asemaan ja ajatella päätöksiään lasten/ ja myös puolisonsa kannalta. Tämän ihmisen vanhemmat antoivat hänelle lapsena kaikkensa ja myös aikuisiällä ovat olleet apuna ja tukena ihan koko ajan. Ovat pitäneet tämän ihmisen lapsia todella paljon sekä auttaneet perheen asuntoasioissa ja tukeneet taloudellisesti ym ym. Ja kaiken tämän jälkeen tämä ihminen ei kuitenkaan vanhempiaan mielestäni kunnioita tai kiitä, vaan käyttäytyy myös heitä kohtaan hyvin itsekkäästi ja jopa loukkaavasti. Tällaista itsekkyyden syntymistä ainoalla perheen lapsella pelkään ihan todella paljon, kun meilläkin isovanhemmat ja monet sukulaiset lastani hemmottelevat kovasti. Ja itsekin tulee hänelle esim. leluja ja vaatteita ostettua melko helpostikin vaikkei olisi mitään merkkipäivää tai kunnollista syytä.

 

Mutta ei se ole korvannut sisaruksia että on kavereita, ei ne kaverit ja ystävät koe ja jaa mun surua ja pelkoa kun vanhemmat sairastaa vakavasti.
Puoliso on mulla tukena, mutta ei se ole automaattista et hyvän puolison löytää ja toisaalta ei minun puoliso ihan tajua sitä vastuuta ym vanhenevista vanhemmista kun hänellä on sisaruksia ja he jakaa noita asioita ja kyläilyjä sun muita ihan eri tavalla.

Tätä varten ihmisellä on ystäviä, itse valittuja.
Ei ole mikään automaatio, että ne sisaruksetkaan ovat sinulle tukena. Sinusta se voi olla automaattisesti ihanaa ja täydellistä, että niitä sisaruksia on, mutta monilla on muunlaisia kokemuksia. Joku ei edes mene siskonsa häihin (täällä muistaakseni eilen) ja toinen ei ole tavannut sisaruksiaan kymmeniin vuosiin. Harva asia on oikeasti niin mutkikas kuin sukulaisuussuhde.

Mä oon sitten valinnut mun ystävät huonosti kun niillä on kaikilla hyvät välit sisaruksiinsa ja niiden kanssa vietetään aikaa, ne pyydetään lapsille kummeiksi, niille voi soittaa ja niiden kanssa ollaan juhlapyhinä.
Kaverit siinä jää aika toiselle sijalle, toki treffaillaan ja ollaan paljon tekemisissä mutta kaikissa isommissa asioissa missä ne ystävät olis mulle se tuki ja turva niin vastaavissa tilanteissa niille se tuki ja turva on ne omat sisarukset.
Jep, mä olen katkera.
Ja silti ymmärrän etten mä välttämättä olis missään väleissä omien sisarusteni kanssa jos sellaisia olis ja voi olla et mun lapset ei aikuisena ole läheisiä keskenään, mutta niillä on ollut mahdollisuus sentään.

Huono vertaus, mut moni nainen afrikassa jää kotiin hoitamaan lapsia ja hoitamaan peltotlkkua miehen armoille mutta silti minusta jokainen ansaitsisi saada käydä koulua ja oppia lukemaan ym perustaitoja että olisi edes mahdolisuus mennä töihin ja olla itsenäinen ihminen. Ei se kaikilla niin mene mut jos olisi edes mahdollisuus.

 

Minulla on yksi 4-vuotias lapsi, joka saattaa jäädä ainoaksi tai ainakin pikkusisarukseen tulee vuosien ikäero erinäisistä syistä. Kyllä minun poikani nyt selkeästi jo kaipaa kavereita myös hoitopäivän jälkeen, yksinkin leikkii toki jonkin verran kotona. Meillä onneksi naapurissa on lapsia ja muutenkin kavereilla samanikäisiä, joten meillä tai heillä kyläilee kaverukset. Jos olisi vain minusta kiinni ja elämässä asiat hoituisivat aina toiveiden mukaan, niin haluaisin ehdottomasti vähintään kaksi lasta 2-4 vuoden ikäerolla näin heistä olisi kaveriksi toisilleen. Minulla on pelkona, että lapsestani kasvaa liian itsekäs ihminen, jos kasvaa ilman sisaruksia. Onneksi meillä on sentään eläimiä, joten arjessa pitää ottaa itseään pienemmät koko ajan huomioon eikä voi vain itsekkäästi vilistää ympäriinsä touhuten. Lähipiirissäni on aikuinen ihminen, joka on ollut perheensä ainut lapsi ja nyt yli kolmekymppisenä ja neljän lapsen vanhempana toimii päätöksissään edelleen hyvin itsekkäästi ja hänellä on selvästi vaikeuksia asettua lapsiensa asemaan ja ajatella päätöksiään lasten/ ja myös puolisonsa kannalta. Tämän ihmisen vanhemmat antoivat hänelle lapsena kaikkensa ja myös aikuisiällä ovat olleet apuna ja tukena ihan koko ajan. Ovat pitäneet tämän ihmisen lapsia todella paljon sekä auttaneet perheen asuntoasioissa ja tukeneet taloudellisesti ym ym. Ja kaiken tämän jälkeen tämä ihminen ei kuitenkaan vanhempiaan mielestäni kunnioita tai kiitä, vaan käyttäytyy myös heitä kohtaan hyvin itsekkäästi ja jopa loukkaavasti. Tällaista itsekkyyden syntymistä ainoalla perheen lapsella pelkään ihan todella paljon, kun meilläkin isovanhemmat ja monet sukulaiset lastani hemmottelevat kovasti. Ja itsekin tulee hänelle esim. leluja ja vaatteita ostettua melko helpostikin vaikkei olisi mitään merkkipäivää tai kunnollista syytä.

Tässäkin esimerkkitapauksessa minkä annoit, niin pieleen on mennyt kasvatus. Se että lapsi on ainoa, ei tarkoita että hänen pitää saada kaikki mitä vain ikinä keksii pyytää. Lisäksi lapset voidaan ns. hemmotella piloille vaikka olisi sisaruksia. Voi olla että riski hemmotteluun on silti isompi jos on ainoa? En tiedä.. Itse olen kuitenkin usein kuullut kommentin etteivät usko että olisin ainoa lapsi. Pitäisikö siihen sitten suhtautua kehuna vai haukkuna?

 

Mutta ei se ole korvannut sisaruksia että on kavereita, ei ne kaverit ja ystävät koe ja jaa mun surua ja pelkoa kun vanhemmat sairastaa vakavasti.
Puoliso on mulla tukena, mutta ei se ole automaattista et hyvän puolison löytää ja toisaalta ei minun puoliso ihan tajua sitä vastuuta ym vanhenevista vanhemmista kun hänellä on sisaruksia ja he jakaa noita asioita ja kyläilyjä sun muita ihan eri tavalla.

Tätä varten ihmisellä on ystäviä, itse valittuja.
Ei ole mikään automaatio, että ne sisaruksetkaan ovat sinulle tukena. Sinusta se voi olla automaattisesti ihanaa ja täydellistä, että niitä sisaruksia on, mutta monilla on muunlaisia kokemuksia. Joku ei edes mene siskonsa häihin (täällä muistaakseni eilen) ja toinen ei ole tavannut sisaruksiaan kymmeniin vuosiin. Harva asia on oikeasti niin mutkikas kuin sukulaisuussuhde.

Mä oon sitten valinnut mun ystävät huonosti kun niillä on kaikilla hyvät välit sisaruksiinsa

Miten tämä asia tähän liittyy...?