1-lapsi perheessä, kommentteja mieluusti kuulisin muilta äideiltä!

Olen ainoa lapsi ja olen aina vain nauttinut asemastani. En ole siis ikinä halunnut sisaruksia. Sen sijaan minulla on ollut aina paljon ystäviä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa ja olen erittäin sosiaalinen ihmisenä. Toisaalta viihdyn myös hyvin yksin ja välillä jopa kaipaan yksinoloaikaa. Minun tapauksessani vanhempani eivät voineet saada useampia lapsia, mutta eivät onneksi ikinä sitä minulle surkutelleet. Koin olevani riittävä vanhemmilleni yksinkin.

Ihana asenne! Joo täytyy itsekin muistaa se, etten tytön kuullen surkuttele tuota asiaa!

Minäkään en ole surkutellut vaan olen ollut onnesta soikeana viimeiset kuusi vuotta että sain sentään tämän yhden lapsen! Minulle kun ei lapsia lupailtu kun IVF-hoidotkin tuottivat aina vain yhtä alkiota per kerta (munasarjaendo nähkääs, vehkeet totaalitohjona!).

Että kun vaihtoehdot ja ennusteet ovat ne mitkä minulla on olleet niin yksi lapsi ei olekaan enää tappio vaan VOITTO!

 

Minäkin olen ollut ainoa lapsi, enkä ikinä muistaakseni ruinannut siskoja tai veljiä, enkä tuntenut oloani yksinäiseksi. Oli naapureiden lapset ja myöhemmin koulukaverit. Ja eläimiä olen hyysännyt aina...

Nyt itselläkin vain yksi lapsi, ja minun puolestani olisi ihan hyvä näin. Ei tietysti koskaan pidä sanoa "ei koskaan", mutta nyt olen onnellinen näin.

Niin, unohdin minäkin mainita että meillä on kolme koiraa ja hamsteri hankinnan alla. Ja meilläkin tytär leikkii koirien kanssa, vähän liiaksikin riehuu (koirat pikkuterriereitä) kun vaatteita saa paikata tuon tuosta Koirat näykkivät vaatteita, ei tyttöä kuitenkaan... Eli eläimistä meilläkin tykkää sekä tyttö että äiti ja isä, niistäkin on leikkiseuraa siten että esimerkiksi eläinlääkärileikki on suosittu meillä!

Mä himoitsen kanssa koiraa Oma allergia ja tytön astma vaan haittana. Tosin tyttö ei ole allerginen koirille ja perhepäivähoitajallakin on sisäkoira... että ehkä mä selviäisin itse kun vedän vaan allergialääkkeitä vähän normaalia enemmän. Eikös ne sano että sitä vallan voi siedättyä omalle koiralleen...

Huh huh, tuohon siedättymisasiaan en osaa mitään sanoa.

Koira kuitenkin elää hyvässä (tai huonossa) lykyssä 15v joten kyllä siinä astmaatikolla aika hinkuessa tulee LIIAN pitkäksi!

Itsellänikin nimittäin astma on mutta EI allergiaa koirille, sensijaan kissa-allergikko olen itse. Ja siitepölyt (koivu, leppä, heinät) sekä homeet ovat minulle pahoja eli kortisonia menee nytkin nenään ja keuhkoihin! Eli astmaatikkona tiedän että hengenahdistus EI OLE KIVAA!

Eli en osaa sanoa miten sinä koiran kanssa pärjäisit astmasi puolesta, tyttäresi ilmeisesti pärjäisi hyvinkin.

Jos jotain koiraa niin ehkä villakoiraa voisi ajatella tai jotain muuta vastaavaa joita pestään usein. Lähinnä ajattelen sitä että kun koiraa usein pestään niin ihohilse (sehän se allergisoi) pysyy vähäisenä, ehkä. Tosin ei kaikki villakoiraakaan siedä, sitä kuitenkin harjataan paljon silloinkin kun turkki pidetään lyhyessä leikkauksessa. Ja harjatessa hilse aina pölisee!

Samoin lääkärilehdessä oli vastikään että uroskoiran virtsa allergisoi helpommin kuin narttukoiran virtsa sillä uroskoiran virtsa sisältää eturauhaseritteitä ja ne valkuaiset allergisoivat. Eli narttu sitten ehkä teille mieluummin.

Yritähän yökyläillä jossain koirapaikassa vähän useamman yön että saat selville kuinka kestät. Minä en varsinaisesti uskalla koiraa suositella sinulle/teidän perheellenne, luopuminen on aina ikävää eikä koiralle ole kiva joutua kiertolaiseksi. Melkeinpä kivempi on sitten joutua piikille.

Mutta ei tuo koira ehkä ihan kokonaan mahdotonkaan ajatus ole... kokeile yökyläjuttua.

Hei mun täytyy vielä tähän koirajuttuun lisätä (en ole lukenut vielä tämän jälkeen tulleita kirjoituksia), että siis itselläni ei ole astmaa vaan allergiaa. Tytöllä taas on astma, mutta hänet on testattu eikä ole koirille allerginen, lähinnä siis vaan infektioastmaa. Hänen hoitopaikassa on koira eikä siitä oireita ole saanut siis.

 

Olen ainoa lapsi ja olen aina vain nauttinut asemastani. En ole siis ikinä halunnut sisaruksia. Sen sijaan minulla on ollut aina paljon ystäviä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa ja olen erittäin sosiaalinen ihmisenä. Toisaalta viihdyn myös hyvin yksin ja välillä jopa kaipaan yksinoloaikaa. Minun tapauksessani vanhempani eivät voineet saada useampia lapsia, mutta eivät onneksi ikinä sitä minulle surkutelleet. Koin olevani riittävä vanhemmilleni yksinkin.

Ihana asenne! Joo täytyy itsekin muistaa se, etten tytön kuullen surkuttele tuota asiaa!

Minäkään en ole surkutellut vaan olen ollut onnesta soikeana viimeiset kuusi vuotta että sain sentään tämän yhden lapsen! Minulle kun ei lapsia lupailtu kun IVF-hoidotkin tuottivat aina vain yhtä alkiota per kerta (munasarjaendo nähkääs, vehkeet totaalitohjona!).

Että kun vaihtoehdot ja ennusteet ovat ne mitkä minulla on olleet niin yksi lapsi ei olekaan enää tappio vaan VOITTO!

Joo, totta tämäkin!!!! Onnea lapsestasi!

Itse kirjoitin tämän lähinnä tytön kannalta ajatellen.

 

Sun aloituksesi sävystä johtuen sulle ei taida vastata kukaan jonka mielestä ainoana lapsena on kurjaa.
Mä ymmärrän ettei kaikki saa lapsia helposti, meillä eka tuli suht helposti mutta toista tehtiin sitten kovimmilla mahdollisilla hoidoilla, oma terveys oli mennä. Ja silti toinen tehtiin, koska mä olen ainoa lapsi. Myöhemmin on saatu vielä kolmaskin lapsi.
Jos lisää lapsia ei saa, niin muuttaisin asumaan alueelle jossa paljon samanikäisiä lapsia, ei vuokra-asuntoja (niistä ihmiset usein muuttaa omiin ja kaverit vaihtuu jatkuvasti). Ja ylläpitäisin lapsen välejä serkkuihin jos sellaisia on. Hankkisin lapselle elämen jos vain mahdollista.
Mun vanhemmat ei halunneet lisää lapsia(ainakaan äiti) ja mä olen asiasta äärimmäisen katkera näin aikuisena. Olen onnekseni löytänyt ihanan puolison ja saanut itse monta lasta. Olin valmis hankkimaan lisää lapsia vaikk aoma henki olisi mennyt koska itse ajattelen että lapselle on tärkeintä saada sisaruksia.
Muille en näin radikaalia ajattelutapaa suosittele, mulle ainoana lapsena olo on ollut vaan todella kurjaa, vaikka siis ihan "onnellinen koti" mulla on ollut, ne sisarukset vaan puuttui.

Ja vasta aikuisena sen todella tajuaa mitä on kun ei ole sisaruksia ja miten yksin on kun ei ole ketään joka jakaisi ne muistot lapsuudesta ja vanhemmista, niin hyvät kuin huonotkin, lapsilla ei ole serkkuja(onneksi miehen puolelta on meillä).

Mä olen pahoillani jos lisään sun pahaa mieltä asiasta mutta tää on aika monen ainoan lapsen ajatus asiasta, ainakin mun kaveripiirin ainoat lapset tuntuu aikuisena ajattelevan niinkuin minäkin.

 

tunnen monenlaisia perheensä ainoita lapsia. en voi vetää kaavaa heistä. ympäristö ja vanhemmat vaikuttavat kovasti. toki voi kadehtia toisten sisaruksia jossain vaiheessa. minusta on ihan ok, jos joku ei tahdo kuin yhden lapsen.

 

Oikeastaan sisaruksen merkityksen lapselle tajusi vasta kun sisarus oli jo olemassa. Siitäkin huolimatta, että itsellä on sisaruksia.

 

Sun aloituksesi sävystä johtuen sulle ei taida vastata kukaan jonka mielestä ainoana lapsena on kurjaa.
Mä ymmärrän ettei kaikki saa lapsia helposti, meillä eka tuli suht helposti mutta toista tehtiin sitten kovimmilla mahdollisilla hoidoilla, oma terveys oli mennä. Ja silti toinen tehtiin, koska mä olen ainoa lapsi. Myöhemmin on saatu vielä kolmaskin lapsi.
Jos lisää lapsia ei saa, niin muuttaisin asumaan alueelle jossa paljon samanikäisiä lapsia, ei vuokra-asuntoja (niistä ihmiset usein muuttaa omiin ja kaverit vaihtuu jatkuvasti). Ja ylläpitäisin lapsen välejä serkkuihin jos sellaisia on. Hankkisin lapselle elämen jos vain mahdollista.
Mun vanhemmat ei halunneet lisää lapsia(ainakaan äiti) ja mä olen asiasta äärimmäisen katkera näin aikuisena. Olen onnekseni löytänyt ihanan puolison ja saanut itse monta lasta. Olin valmis hankkimaan lisää lapsia vaikk aoma henki olisi mennyt koska itse ajattelen että lapselle on tärkeintä saada sisaruksia.
Muille en näin radikaalia ajattelutapaa suosittele, mulle ainoana lapsena olo on ollut vaan todella kurjaa, vaikka siis ihan "onnellinen koti" mulla on ollut, ne sisarukset vaan puuttui.

Ja vasta aikuisena sen todella tajuaa mitä on kun ei ole sisaruksia ja miten yksin on kun ei ole ketään joka jakaisi ne muistot lapsuudesta ja vanhemmista, niin hyvät kuin huonotkin, lapsilla ei ole serkkuja(onneksi miehen puolelta on meillä).

Mä olen pahoillani jos lisään sun pahaa mieltä asiasta mutta tää on aika monen ainoan lapsen ajatus asiasta, ainakin mun kaveripiirin ainoat lapset tuntuu aikuisena ajattelevan niinkuin minäkin.

Minun mieheni on kolmen veljeksen sarjan nuorin, liki kymmenen vuotta nuorempi kuin vanhemmat veljensä. Ja mieheni saanoo että hän on käytännössä ollut "ainoa lapsi". Veljet muuttivat jo kotoa pois kun mieheni oli vasta alaluokilla.

Aikuisena sitten ihmisellä on jo oma tuttavapiirinsä. Jos joku aikuisena kärsii yksinäisyydestä kun ei ole siskoa tai veljeä niin on kyllä sosiaalisesti onneton tapaus! Hyvä vaan ettei ole sisarusta, ripustautuisi sisarukseensa maanvaivaksi...

Vähän sama juttu kuin joku hankkii lapsia vanhuudenturvakseen, aivan turhaa. Vanhainkodit ja vuodeosastot ovat täynnä vanhuksia joiden lapset odottelevat perintöä eivätkä käy kuin jouluna jos silloinkaan vanhempaansa tapaamassa.

Tiedän montakin perhettä joissa sisarukset ovat suurissa riidoissa keskenään, kuka perinnöstä, kuka kateudesta, kuka muuten vaan. Olisipa siunaus ollut noissakin tapauksissa jos ei olisi sisaruksia ollut ollenkaan, yksin kukaan tuskin riitelee.

Että kannattaa ajatella asioiden molemmat puolet, eikä kuvitella että sisarus on automaattisesti positiivinen juttu. Maailmassa on 6 miljardia ihmistä, täällä EI ole pakko tuntea olevansa yksin.

 

Minäkin olen ollut ainoa lapsi, enkä ikinä muistaakseni ruinannut siskoja tai veljiä, enkä tuntenut oloani yksinäiseksi. Oli naapureiden lapset ja myöhemmin koulukaverit. Ja eläimiä olen hyysännyt aina...

Nyt itselläkin vain yksi lapsi, ja minun puolestani olisi ihan hyvä näin. Ei tietysti koskaan pidä sanoa "ei koskaan", mutta nyt olen onnellinen näin.

Niin, unohdin minäkin mainita että meillä on kolme koiraa ja hamsteri hankinnan alla. Ja meilläkin tytär leikkii koirien kanssa, vähän liiaksikin riehuu (koirat pikkuterriereitä) kun vaatteita saa paikata tuon tuosta Koirat näykkivät vaatteita, ei tyttöä kuitenkaan... Eli eläimistä meilläkin tykkää sekä tyttö että äiti ja isä, niistäkin on leikkiseuraa siten että esimerkiksi eläinlääkärileikki on suosittu meillä!

Mä himoitsen kanssa koiraa Oma allergia ja tytön astma vaan haittana. Tosin tyttö ei ole allerginen koirille ja perhepäivähoitajallakin on sisäkoira... että ehkä mä selviäisin itse kun vedän vaan allergialääkkeitä vähän normaalia enemmän. Eikös ne sano että sitä vallan voi siedättyä omalle koiralleen...

Huh huh, tuohon siedättymisasiaan en osaa mitään sanoa.

Koira kuitenkin elää hyvässä (tai huonossa) lykyssä 15v joten kyllä siinä astmaatikolla aika hinkuessa tulee LIIAN pitkäksi!

Itsellänikin nimittäin astma on mutta EI allergiaa koirille, sensijaan kissa-allergikko olen itse. Ja siitepölyt (koivu, leppä, heinät) sekä homeet ovat minulle pahoja eli kortisonia menee nytkin nenään ja keuhkoihin! Eli astmaatikkona tiedän että hengenahdistus EI OLE KIVAA!

Eli en osaa sanoa miten sinä koiran kanssa pärjäisit astmasi puolesta, tyttäresi ilmeisesti pärjäisi hyvinkin.

Jos jotain koiraa niin ehkä villakoiraa voisi ajatella tai jotain muuta vastaavaa joita pestään usein. Lähinnä ajattelen sitä että kun koiraa usein pestään niin ihohilse (sehän se allergisoi) pysyy vähäisenä, ehkä. Tosin ei kaikki villakoiraakaan siedä, sitä kuitenkin harjataan paljon silloinkin kun turkki pidetään lyhyessä leikkauksessa. Ja harjatessa hilse aina pölisee!

Samoin lääkärilehdessä oli vastikään että uroskoiran virtsa allergisoi helpommin kuin narttukoiran virtsa sillä uroskoiran virtsa sisältää eturauhaseritteitä ja ne valkuaiset allergisoivat. Eli narttu sitten ehkä teille mieluummin.

Yritähän yökyläillä jossain koirapaikassa vähän useamman yön että saat selville kuinka kestät. Minä en varsinaisesti uskalla koiraa suositella sinulle/teidän perheellenne, luopuminen on aina ikävää eikä koiralle ole kiva joutua kiertolaiseksi. Melkeinpä kivempi on sitten joutua piikille.

Mutta ei tuo koira ehkä ihan kokonaan mahdotonkaan ajatus ole... kokeile yökyläjuttua.

Hei mun täytyy vielä tähän koirajuttuun lisätä (en ole lukenut vielä tämän jälkeen tulleita kirjoituksia), että siis itselläni ei ole astmaa vaan allergiaa. Tytöllä taas on astma, mutta hänet on testattu eikä ole koirille allerginen, lähinnä siis vaan infektioastmaa. Hänen hoitopaikassa on koira eikä siitä oireita ole saanut siis.

No sitten ehkä vielä suuremmalla syyllä minä itse voisin sinuna koiraa uskaltaa harkitakin. Eikun koirapaikkaan kyläilemään ja testaamaan!

 

Oikeastaan sisaruksen merkityksen lapselle tajusi vasta kun sisarus oli jo olemassa. Siitäkin huolimatta, että itsellä on sisaruksia.

No väkisinkinhän sen tajuaa vasta sitten ja kuinka moni äiti edes kehtaisi ryhtyä julkisesti katumapäälle että "hemmetti kun tuli hankittua tuo sisarus, kyllä olis ollu paljon parempi sittenkin kun ei olis tuota toista tullut hankkineeksi".

Ainahan sitä ihminen etsii positiivisia puolia vallitsevasta elämäntilanteesta.

Tiedän muuten yhden äidin joka katui kahdesta lapsestaan sitä toista joka oli kouluhäirikkö ja ongelmatapaus. Oli näin todennut ystävälleni että voi kun ei olisi ikinä tuota synnyttänyt! Mutta näin ei äiti kyllä kovin usein sano, onneksi.

 

Oikeastaan sisaruksen merkityksen lapselle tajusi vasta kun sisarus oli jo olemassa. Siitäkin huolimatta, että itsellä on sisaruksia.

No väkisinkinhän sen tajuaa vasta sitten ja kuinka moni äiti edes kehtaisi ryhtyä julkisesti katumapäälle että "hemmetti kun tuli hankittua tuo sisarus, kyllä olis ollu paljon parempi sittenkin kun ei olis tuota toista tullut hankkineeksi".

Ainahan sitä ihminen etsii positiivisia puolia vallitsevasta elämäntilanteesta.

Tiedän muuten yhden äidin joka katui kahdesta lapsestaan sitä toista joka oli kouluhäirikkö ja ongelmatapaus. Oli näin todennut ystävälleni että voi kun ei olisi ikinä tuota synnyttänyt! Mutta näin ei äiti kyllä kovin usein sano, onneksi.

Tarkoitinkin, että ei sellaista osaa kaivata mitä ei ole. Mutta kun on, ei osaisi elää ilman.

Yksinäisyys ei oikeastaan ole se juttu. Vaan se, että on joku joka on elänyt saman historian kuin itse, jolla on samat taustat ja samanlainen menneisyys. Ei sisarussuhde ole kaveruussuhteen paikkaaja eivätkä hyvissä välissä olevat sisarukset välttämättä edes tapaa niin usein kuin kavereita tapaisi.

Yksi asia mikä ainokaisille on raskaampaa, on vastuu sairaista/ kuolevista vanhemmista. Monilapsisissakin perheissä usein joku kantaa vastuuta eniten, mutta kokemus on kuitenkin yhteinen. Se on aika yksinäinen paikka aikuisenakin kun vanhemmista aika jättää tai kun heistä pitää pitää huolta.

 

Oikeastaan sisaruksen merkityksen lapselle tajusi vasta kun sisarus oli jo olemassa. Siitäkin huolimatta, että itsellä on sisaruksia.

No väkisinkinhän sen tajuaa vasta sitten ja kuinka moni äiti edes kehtaisi ryhtyä julkisesti katumapäälle että "hemmetti kun tuli hankittua tuo sisarus, kyllä olis ollu paljon parempi sittenkin kun ei olis tuota toista tullut hankkineeksi".

Ainahan sitä ihminen etsii positiivisia puolia vallitsevasta elämäntilanteesta.

Tiedän muuten yhden äidin joka katui kahdesta lapsestaan sitä toista joka oli kouluhäirikkö ja ongelmatapaus. Oli näin todennut ystävälleni että voi kun ei olisi ikinä tuota synnyttänyt! Mutta näin ei äiti kyllä kovin usein sano, onneksi.

Tarkoitinkin, että ei sellaista osaa kaivata mitä ei ole. Mutta kun on, ei osaisi elää ilman.

Yksinäisyys ei oikeastaan ole se juttu. Vaan se, että on joku joka on elänyt saman historian kuin itse, jolla on samat taustat ja samanlainen menneisyys. Ei sisarussuhde ole kaveruussuhteen paikkaaja eivätkä hyvissä välissä olevat sisarukset välttämättä edes tapaa niin usein kuin kavereita tapaisi.

Yksi asia mikä ainokaisille on raskaampaa, on vastuu sairaista/ kuolevista vanhemmista. Monilapsisissakin perheissä usein joku kantaa vastuuta eniten, mutta kokemus on kuitenkin yhteinen. Se on aika yksinäinen paikka aikuisenakin kun vanhemmista aika jättää tai kun heistä pitää pitää huolta.

Toki. Joskin juuri tuota huolenpitoa tässä kulttuurissamme esiintyy niin vähän että sen vähän kyllä hoitaa yksi siinä kuin kaksikin.

Mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, itselläni on sekä 3v nuorempi veli että 9v nuorempi sisko.

Mutta niin paljon tuttavapiirissäni on myös ainoita lapsia (siis aikuisissa kavereissanikin) että ei heissä mitään poikkeavaa meihin sisaruksellisiin verrattuna huomaa. Mitä sitten ajattelevat pään sisällä, sitä en tiedä. Huonoissa sisarussuhteissa eläviäkin tunnen yllin kyllin. Todellisuus ei ole useinkaan mikään ideaali niinkuin se VOISI olla jos kaikki olisi ruusuisesti.

 

Oma ainoaksi jäävä lapsi täytti juuri 5 vuotta eikä ole koskaan edes maininnut tarpeesta saada sisarus. Tuttavapiirissä on muitakin ainoita lapsia enkä usko heidän missään vaiheessa kärsineen siitä, ettei ole sisaruksia. Seurallisia, tasapainoisia lapsia, joilla on paljon leikkikavereita.

 

Sun aloituksesi sävystä johtuen sulle ei taida vastata kukaan jonka mielestä ainoana lapsena on kurjaa.
Mä ymmärrän ettei kaikki saa lapsia helposti, meillä eka tuli suht helposti mutta toista tehtiin sitten kovimmilla mahdollisilla hoidoilla, oma terveys oli mennä. Ja silti toinen tehtiin, koska mä olen ainoa lapsi. Myöhemmin on saatu vielä kolmaskin lapsi.
Jos lisää lapsia ei saa, niin muuttaisin asumaan alueelle jossa paljon samanikäisiä lapsia, ei vuokra-asuntoja (niistä ihmiset usein muuttaa omiin ja kaverit vaihtuu jatkuvasti). Ja ylläpitäisin lapsen välejä serkkuihin jos sellaisia on. Hankkisin lapselle elämen jos vain mahdollista.
Mun vanhemmat ei halunneet lisää lapsia(ainakaan äiti) ja mä olen asiasta äärimmäisen katkera näin aikuisena. Olen onnekseni löytänyt ihanan puolison ja saanut itse monta lasta. Olin valmis hankkimaan lisää lapsia vaikk aoma henki olisi mennyt koska itse ajattelen että lapselle on tärkeintä saada sisaruksia.
Muille en näin radikaalia ajattelutapaa suosittele, mulle ainoana lapsena olo on ollut vaan todella kurjaa, vaikka siis ihan "onnellinen koti" mulla on ollut, ne sisarukset vaan puuttui.

Ja vasta aikuisena sen todella tajuaa mitä on kun ei ole sisaruksia ja miten yksin on kun ei ole ketään joka jakaisi ne muistot lapsuudesta ja vanhemmista, niin hyvät kuin huonotkin, lapsilla ei ole serkkuja(onneksi miehen puolelta on meillä).

Mä olen pahoillani jos lisään sun pahaa mieltä asiasta mutta tää on aika monen ainoan lapsen ajatus asiasta, ainakin mun kaveripiirin ainoat lapset tuntuu aikuisena ajattelevan niinkuin minäkin.

Aloituksen sävystä? tarkoitat mitä?

 

Sun aloituksesi sävystä johtuen sulle ei taida vastata kukaan jonka mielestä ainoana lapsena on kurjaa.
Mä ymmärrän ettei kaikki saa lapsia helposti, meillä eka tuli suht helposti mutta toista tehtiin sitten kovimmilla mahdollisilla hoidoilla, oma terveys oli mennä. Ja silti toinen tehtiin, koska mä olen ainoa lapsi. Myöhemmin on saatu vielä kolmaskin lapsi.
Jos lisää lapsia ei saa, niin muuttaisin asumaan alueelle jossa paljon samanikäisiä lapsia, ei vuokra-asuntoja (niistä ihmiset usein muuttaa omiin ja kaverit vaihtuu jatkuvasti). Ja ylläpitäisin lapsen välejä serkkuihin jos sellaisia on. Hankkisin lapselle elämen jos vain mahdollista.
Mun vanhemmat ei halunneet lisää lapsia(ainakaan äiti) ja mä olen asiasta äärimmäisen katkera näin aikuisena. Olen onnekseni löytänyt ihanan puolison ja saanut itse monta lasta. Olin valmis hankkimaan lisää lapsia vaikk aoma henki olisi mennyt koska itse ajattelen että lapselle on tärkeintä saada sisaruksia.
Muille en näin radikaalia ajattelutapaa suosittele, mulle ainoana lapsena olo on ollut vaan todella kurjaa, vaikka siis ihan "onnellinen koti" mulla on ollut, ne sisarukset vaan puuttui.

Ja vasta aikuisena sen todella tajuaa mitä on kun ei ole sisaruksia ja miten yksin on kun ei ole ketään joka jakaisi ne muistot lapsuudesta ja vanhemmista, niin hyvät kuin huonotkin, lapsilla ei ole serkkuja(onneksi miehen puolelta on meillä).

Mä olen pahoillani jos lisään sun pahaa mieltä asiasta mutta tää on aika monen ainoan lapsen ajatus asiasta, ainakin mun kaveripiirin ainoat lapset tuntuu aikuisena ajattelevan niinkuin minäkin.

Aloituksen sävystä? tarkoitat mitä?

E hkä hän tarkoittaa että sinun tapauksessasi on "lieventävä asianhaara" se kun kuitenkin HALUAISIT enemmän kuin yhden lapsen.

Jos olisit täällä muuten vain leuhkimassa että "meillepä yksi riittää, on optimi" niin sitten tulisi enemmän rapaa tuulilasiin.

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

 

Sun aloituksesi sävystä johtuen sulle ei taida vastata kukaan jonka mielestä ainoana lapsena on kurjaa.
Mä ymmärrän ettei kaikki saa lapsia helposti, meillä eka tuli suht helposti mutta toista tehtiin sitten kovimmilla mahdollisilla hoidoilla, oma terveys oli mennä. Ja silti toinen tehtiin, koska mä olen ainoa lapsi. Myöhemmin on saatu vielä kolmaskin lapsi.
Jos lisää lapsia ei saa, niin muuttaisin asumaan alueelle jossa paljon samanikäisiä lapsia, ei vuokra-asuntoja (niistä ihmiset usein muuttaa omiin ja kaverit vaihtuu jatkuvasti). Ja ylläpitäisin lapsen välejä serkkuihin jos sellaisia on. Hankkisin lapselle elämen jos vain mahdollista.
Mun vanhemmat ei halunneet lisää lapsia(ainakaan äiti) ja mä olen asiasta äärimmäisen katkera näin aikuisena. Olen onnekseni löytänyt ihanan puolison ja saanut itse monta lasta. Olin valmis hankkimaan lisää lapsia vaikk aoma henki olisi mennyt koska itse ajattelen että lapselle on tärkeintä saada sisaruksia.
Muille en näin radikaalia ajattelutapaa suosittele, mulle ainoana lapsena olo on ollut vaan todella kurjaa, vaikka siis ihan "onnellinen koti" mulla on ollut, ne sisarukset vaan puuttui.

Ja vasta aikuisena sen todella tajuaa mitä on kun ei ole sisaruksia ja miten yksin on kun ei ole ketään joka jakaisi ne muistot lapsuudesta ja vanhemmista, niin hyvät kuin huonotkin, lapsilla ei ole serkkuja(onneksi miehen puolelta on meillä).

Mä olen pahoillani jos lisään sun pahaa mieltä asiasta mutta tää on aika monen ainoan lapsen ajatus asiasta, ainakin mun kaveripiirin ainoat lapset tuntuu aikuisena ajattelevan niinkuin minäkin.

Aloituksen sävystä? tarkoitat mitä?

E hkä hän tarkoittaa että sinun tapauksessasi on "lieventävä asianhaara" se kun kuitenkin HALUAISIT enemmän kuin yhden lapsen.

Jos olisit täällä muuten vain leuhkimassa että "meillepä yksi riittää, on optimi" niin sitten tulisi enemmän rapaa tuulilasiin.

Ok, ei meinannut hokasta taas

On nää hankalia juttuja vaan. Mies on sanonut että kyllä hänkin tavallaan toivoisi lapselle sisarusta, mutta että hänestä vaan tuntuu näin olisi parempi. Että hän ei "jaksaisi" toista lasta jne. Varmaan vaikuttaa sekin, että vauva oli tosi itkuinen ekat kuukaudet ja hän otti sen tosi raskaasti.

Mutta joka tapauksessa on sitä mieltä että näin on hyvä ja sillä hyvä. Tietysti on kunnioitettava hänenkin päätöstään ja ajattelen, että hyvä kun miettii asian nyt eikä sitten jos toinen olisi jo tulollaan tai jo olemassakin kenties. Hankalia juttuja silti...

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Oletko sitten nyt päättänyt tehdä itse useamman lapsen?

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.

Tässähän se tulikin jo, meni päällekäin.

 

Tosi kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Ehkä minäkin nousen ajatukseni täältä "synkkyydestä" vielä. Tuntuu että se on ihan oletus, että lapsia on ainakin se kaksi...

vielä kokemuksia tietysti luen mielelläni!

Kyllä lapsi pärjää, älä huolehdi ! Koulusta saa kavereita ja jos tiivis serkkuyhteys, niin ei hätää.

Ainoa mikä tässä on ehkä kysymysmerkki, niin sinun toiveet...jos oikeasti haluat lisää lapsia, niin sitäkin kannattaa miettiä. Miksi mies ei halua lisää? Oletko siis valmis uhrautumaan noinkin suuressa asiassa? Ettet myöhemmin vanhempana kadu?

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Voi vitsit, tätä vähän ajattelinkin. No me kyllä ei asuta korvessa, ihan koulun vieressä itse asiassa, pienessä kunnassa kuitenkin. Yksi serkkupojista joka on siis vuoden nuorempi kuin tyttömme asuu ihan 1,5 km päässä ja usein siellä käydään ja toinen serkkutyttö nähdään tosiaan siis kanssa aika usein, mutta mutta..

 

Tosi kiva kuulla positiivisia kokemuksia. Ehkä minäkin nousen ajatukseni täältä "synkkyydestä" vielä. Tuntuu että se on ihan oletus, että lapsia on ainakin se kaksi...

vielä kokemuksia tietysti luen mielelläni!

Kyllä lapsi pärjää, älä huolehdi ! Koulusta saa kavereita ja jos tiivis serkkuyhteys, niin ei hätää.

Ainoa mikä tässä on ehkä kysymysmerkki, niin sinun toiveet...jos oikeasti haluat lisää lapsia, niin sitäkin kannattaa miettiä. Miksi mies ei halua lisää? Oletko siis valmis uhrautumaan noinkin suuressa asiassa? Ettet myöhemmin vanhempana kadu?

Tossa pari juttua taaksepäin kirjoitinkin jo miehen kokemuksia.

Kyllä mä olen jo vähän painostanut ja hiillostanutkin, mutta ei se tuota tulosta, eikä tietysti ehkä ole tarkoituskaan jos toinen ei todella haluakaan.

Mutta mitä minä todella voisin tehdä, vaikka kokisinkin oman toiveen suureksi?

 

Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.

Täytyy sanoa, että mä koin myös olevani todella yksinäinen lapsena, vaikka mulla onkin n 1,5v vanhempi sisarus. Asuttiin maalla, missä lähinaapuriin oli useampia kilometrejä. Mulla oli kolmisenkymmentä mielikuvitusystävää ja opettelin viisi vuotiaana lukemaan.

 

Oikeastaan sisaruksen merkityksen lapselle tajusi vasta kun sisarus oli jo olemassa. Siitäkin huolimatta, että itsellä on sisaruksia.

No väkisinkinhän sen tajuaa vasta sitten ja kuinka moni äiti edes kehtaisi ryhtyä julkisesti katumapäälle että "hemmetti kun tuli hankittua tuo sisarus, kyllä olis ollu paljon parempi sittenkin kun ei olis tuota toista tullut hankkineeksi".

Ainahan sitä ihminen etsii positiivisia puolia vallitsevasta elämäntilanteesta.

Tiedän muuten yhden äidin joka katui kahdesta lapsestaan sitä toista joka oli kouluhäirikkö ja ongelmatapaus. Oli näin todennut ystävälleni että voi kun ei olisi ikinä tuota synnyttänyt! Mutta näin ei äiti kyllä kovin usein sano, onneksi.

Tarkoitinkin, että ei sellaista osaa kaivata mitä ei ole. Mutta kun on, ei osaisi elää ilman.

Yksinäisyys ei oikeastaan ole se juttu. Vaan se, että on joku joka on elänyt saman historian kuin itse, jolla on samat taustat ja samanlainen menneisyys. Ei sisarussuhde ole kaveruussuhteen paikkaaja eivätkä hyvissä välissä olevat sisarukset välttämättä edes tapaa niin usein kuin kavereita tapaisi.

Yksi asia mikä ainokaisille on raskaampaa, on vastuu sairaista/ kuolevista vanhemmista. Monilapsisissakin perheissä usein joku kantaa vastuuta eniten, mutta kokemus on kuitenkin yhteinen. Se on aika yksinäinen paikka aikuisenakin kun vanhemmista aika jättää tai kun heistä pitää pitää huolta.

Toki. Joskin juuri tuota huolenpitoa tässä kulttuurissamme esiintyy niin vähän että sen vähän kyllä hoitaa yksi siinä kuin kaksikin.

Mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, itselläni on sekä 3v nuorempi veli että 9v nuorempi sisko.

Mutta niin paljon tuttavapiirissäni on myös ainoita lapsia (siis aikuisissa kavereissanikin) että ei heissä mitään poikkeavaa meihin sisaruksellisiin verrattuna huomaa. Mitä sitten ajattelevat pään sisällä, sitä en tiedä. Huonoissa sisarussuhteissa eläviäkin tunnen yllin kyllin. Todellisuus ei ole useinkaan mikään ideaali niinkuin se VOISI olla jos kaikki olisi ruusuisesti.

Ei kai ihmissuhteissa koskaan niin ruusuisesti ole Lähimmät ihmiset myös uskaltavat riidellä eniten.

Huolehtiminen ei aina ole niin vähäistä. Ihan hätkähdin kun tajusin, että puolella ikäisistäni (n.30v.) tutuista on toinen tai molemmat vanhemmat kuolleet. Silloin kun vanhempiin on hyvät välit, heistä pitää kyllä huolta ja huolehtiminen voi muodostua hyvinkin suuritöiseksi nykyajan 'hyvinvointi-Suomessa'. Minä olen hoitanut äitiäni kuolemaan saakka ja sitä myötä 'vahdittaviksi' tulivat myös isovanhemmat. Rankkaa, rankkaa.

Mutta palvelujärjestelmä ei huolehdi hyvin enää nykyään, sen voin luvata. Ainoille lapsille taakka voi olla kohtuuton, sivusta seuranneena. Se ei tietysti ole mikään lapsen hankkimisen syy Mutta näkökulmana vaan. Usein ajatellaan vain ensimmäisiä vuosia eikä elämää sen pidemmälle. Puhutaan vain leikkiseurasta, vaikka sisarussuhteesta suurin osa eletään aikusuudessa.

 

Meillä on 1 tyttö (1v4kk), joka jää ainokaiseksi. Hän kuitenkin on vielä niin pieni, etten hänen puolestaan osaa mitään sanoa... Mutta myös minä ja mieheni olemme ainoita lapsia. En ole koskaan kokenut kärsiväni siitä mitenkään erityisesti, eikä myöskään mieheni. Toki oli aikoja, jolloin toivoin sisarusta, mutta ne kaudet olivat ohimeneviä. Yksinäinen en ole ollut ikinä, koska mulla on aina ollut paljon kavereita, eikä yksinään olo yleensäkään ole koskaan ollut mulle mikään ongelma. Lapsena lomareissuilla keksin aina hyvin itsekseni tekemistä, ja sosiaalisena ja avoimena tyyppinä löysin aina juttu- ja leikkikavereita.
Mun mielestä toista lasta ei pidä tehdä sen takia, että esikoisella olisi sisarus. En käsitä ihmisiä, jotka tuomitsevat vanhemmat itsekkäiksi, jos he "eivät suo lapselleen sisarusta". Jos vanhemmat eivät halua toista lasta, ei sitä mun mielestä todellakaan pidä tehdä vain muiden asettamien paineiden takia.
Ainokaiset lapset voivat todellakin olla onnellisia, tasapainoisia ja sosiaalisia ihmisiä. Sisarus ei ole mikään onnen ja hyvinvoinnin tae lapselle.