1-lapsi perheessä, kommentteja mieluusti kuulisin muilta äideiltä!

  • Viestiketjun aloittaja faktat
  • Ensimmäinen viesti
-
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
sitähän sitä aina kaipaa mitä ei ole. Itse monilapsisen perheen lapsena kaipasin aikuisen seuraa, sitä ettei tarviis aina vahtia pienepiä sisaruksia ja luopua millon mistäkin sillä verukkeella että piti mennä pienempien ehdoilla. Kaipasin äitiä ja olin kateellinen kaverille jolla oli läheinen suhde äitiinsä ja aikaa touhuta. Minua ahdisti perheemme rahahuolet ja se että näin miten äiti oli uupunut. Olin huolissani hänen jaksamisestaan ja siitä ettei hänellä ollut aikaa koskaan itselleen, harrastuksille tai edes työhön mihin oli hankkinut 10v koulutuksen. Päätin etten halua itselle samaa kohtaloa, tai että lapseni joutuisi miettimään tuollaisia.
Onko teillä sitten 1 lapsi?
 
juu
Tuskin pelkästään se että on vain yksi lapsi tekee kenestäkän itsekästä. Tiedän itsekkäitä ainoita lapsia mutta myös monilapsisessa perheessä kasvaneita.
Tiedän että on ainokaisia, jotka ajattelevvat että kaikki kuuluu heille, kun tullaan kylään, ollaan viemässä kaikki mikä irti lähtee. "lainattaan". kun ollaan kotona totuttu että kotoa saa kaiken ottaa mitä haluaa tai tekee mieli. vanhemmat antavat "ennakkoperintöä" ainoalleen. Mutta on myös suuriakin sisarussarjoja, joissa joku, esim nuorin on todella itsekäs tyyppi ja toimii ihan samoin.
 
vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.
Meillä myös lapsi vähän sellainen kiltti, eikä aina ymmärrä sitä kieroilua ja hyväksikäyttöä ja narraamista mitä väistämättä ainakin omassa lapsuudessa sisarusten kesken harrastettiin. Lapsi odottaa että kaikki menee reilusti ja oikeudenmukaisesti automaattisesti, koska kotona aikuisten kans se menee niin.
 
lähipiiristä bongattua:
Monilapsiperheiden vanhemmat ovat väsyneitä, kärttyisiä, useammin white trashia. On takana vaikeita liittoja, riidellään jatkuvasti. Pelkäävät muiden mielipiteitä, siksi on tehty 3-4 lasta "kuten muillakin" ja osaksi myös siksi että lapset viihdyttävät toisiaan ja vanhemmille jää aikaa lipitellä kaljaa/katsoa formuloita tai salkkareita. Yksilapsiperheet ärsyttävät heitä koska joku on kehdannut "uida vastavirtaan" ja niinpä suusta pääsee sammakkoja.

Samaa nähtävissä palstalla. Ihan viikottain.
 
vieras
Alkuperäinen kirjoittaja -:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
sitähän sitä aina kaipaa mitä ei ole. Itse monilapsisen perheen lapsena kaipasin aikuisen seuraa, sitä ettei tarviis aina vahtia pienepiä sisaruksia ja luopua millon mistäkin sillä verukkeella että piti mennä pienempien ehdoilla. Kaipasin äitiä ja olin kateellinen kaverille jolla oli läheinen suhde äitiinsä ja aikaa touhuta. Minua ahdisti perheemme rahahuolet ja se että näin miten äiti oli uupunut. Olin huolissani hänen jaksamisestaan ja siitä ettei hänellä ollut aikaa koskaan itselleen, harrastuksille tai edes työhön mihin oli hankkinut 10v koulutuksen. Päätin etten halua itselle samaa kohtaloa, tai että lapseni joutuisi miettimään tuollaisia.
Onko teillä sitten 1 lapsi?
Kyllä.
 
juu
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.
Meillä myös lapsi vähän sellainen kiltti, eikä aina ymmärrä sitä kieroilua ja hyväksikäyttöä ja narraamista mitä väistämättä ainakin omassa lapsuudessa sisarusten kesken harrastettiin. Lapsi odottaa että kaikki menee reilusti ja oikeudenmukaisesti automaattisesti, koska kotona aikuisten kans se menee niin.
Ja eivät kaikki joilla sisaruksia, kieroile. Kun monet vanhemmat viettävät lastensa kanssa aikaa, ja vahtivat koko ajan että kaikki tapahtuu reilusti, vaikka esim. lapsia on 2 kappaletta.

tietysti jos pienillä ikäeroilla suuri katras, ja äiti hoitaa vaan vauvaa, lapsikatras on vähän oman onnensa nojassa.
 
Fleur de la Cour
Alkuperäinen kirjoittaja juu:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.
Meillä myös lapsi vähän sellainen kiltti, eikä aina ymmärrä sitä kieroilua ja hyväksikäyttöä ja narraamista mitä väistämättä ainakin omassa lapsuudessa sisarusten kesken harrastettiin. Lapsi odottaa että kaikki menee reilusti ja oikeudenmukaisesti automaattisesti, koska kotona aikuisten kans se menee niin.
Ja eivät kaikki joilla sisaruksia, kieroile. Kun monet vanhemmat viettävät lastensa kanssa aikaa, ja vahtivat koko ajan että kaikki tapahtuu reilusti, vaikka esim. lapsia on 2 kappaletta.

tietysti jos pienillä ikäeroilla suuri katras, ja äiti hoitaa vaan vauvaa, lapsikatras on vähän oman onnensa nojassa.
Älkää hermostuko tästä, ei ole tarkoitus syytellä, että kaikkien monilapsisten perheiden lapset on tällaisia, ei tietenkään ole, mutta monissa paikoissa siihen törmää ja varsinkin sitten kouluelämässä. Tuo kommentti, että lapsi odottaa kaiken menevän reilusti ja oikeudenmukaisesti, koska kotona aikuisten kanssa menee niin kuvaa tarkoittamaani täydellisesti.
 
juu
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Alkuperäinen kirjoittaja juu:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.
Meillä myös lapsi vähän sellainen kiltti, eikä aina ymmärrä sitä kieroilua ja hyväksikäyttöä ja narraamista mitä väistämättä ainakin omassa lapsuudessa sisarusten kesken harrastettiin. Lapsi odottaa että kaikki menee reilusti ja oikeudenmukaisesti automaattisesti, koska kotona aikuisten kans se menee niin.
Ja eivät kaikki joilla sisaruksia, kieroile. Kun monet vanhemmat viettävät lastensa kanssa aikaa, ja vahtivat koko ajan että kaikki tapahtuu reilusti, vaikka esim. lapsia on 2 kappaletta.

tietysti jos pienillä ikäeroilla suuri katras, ja äiti hoitaa vaan vauvaa, lapsikatras on vähän oman onnensa nojassa.
Älkää hermostuko tästä, ei ole tarkoitus syytellä, että kaikkien monilapsisten perheiden lapset on tällaisia, ei tietenkään ole, mutta monissa paikoissa siihen törmää ja varsinkin sitten kouluelämässä. Tuo kommentti, että lapsi odottaa kaiken menevän reilusti ja oikeudenmukaisesti, koska kotona aikuisten kanssa menee niin kuvaa tarkoittamaani täydellisesti.
ymmärrän täysin mitä tarkoitat. koska meillä ikäeroa lasten välillä ja lapset viettävät paljon vanhempiensa kanssa aikaa. Jolloin ei opi pienestä saakka juonimaan miten saa sen äidin huomion itselleen, kun siihen ei ole tarvetta. tai päiväkotilapset hakemaan sen hoitajan huomion.
 
ainoa lapsi
Mä en lapsena ainoudesta kärsinyt, mitä nyt juhlapyhät oli tuskaa, samoin illat kun huudettiin kotiin syömään, muut meni sisarrusten kanssa, minä yksin. Sitten vanhemmat erosi, äiti sairastui vakavasta ja minulla ei ollut ketään kehen turvata. Nyt olen 34v ja äitini ainoana sukulaisista elossa, mies haluaisi muuttaa ulkomailla, kuten myös minä mutta en voi koska sitten äidillä ei ole ketään kuka huolihtii asioistaan. Tunnen jatkuvaa huonoa omaa tuntoa ja pyrin vieläkin mielyttämään. Itsellä nyt 1 lapsi, toista yritetään jotta olisivat vapaimpia elämään omaa elämäänsä eikä vanhuksien hoito kaatuisi yhden niskaan ( henkisesti, taloudellisesti pyritään siihen että on varaa hoitajaan eikä lapsien tartte autella ), ja jos meillä jotain aiemmin tapahtuu, olisi heillä toisensa.
 
aivot peliin
Alkuperäinen kirjoittaja ainoa lapsi:
Mä en lapsena ainoudesta kärsinyt, mitä nyt juhlapyhät oli tuskaa, samoin illat kun huudettiin kotiin syömään, muut meni sisarrusten kanssa, minä yksin. Sitten vanhemmat erosi, äiti sairastui vakavasta ja minulla ei ollut ketään kehen turvata. Nyt olen 34v ja äitini ainoana sukulaisista elossa, mies haluaisi muuttaa ulkomailla, kuten myös minä mutta en voi koska sitten äidillä ei ole ketään kuka huolihtii asioistaan. Tunnen jatkuvaa huonoa omaa tuntoa ja pyrin vieläkin mielyttämään. Itsellä nyt 1 lapsi, toista yritetään jotta olisivat vapaimpia elämään omaa elämäänsä eikä vanhuksien hoito kaatuisi yhden niskaan ( henkisesti, taloudellisesti pyritään siihen että on varaa hoitajaan eikä lapsien tartte autella ), ja jos meillä jotain aiemmin tapahtuu, olisi heillä toisensa.
Tämä on kyllä surullista. Tosissasi uskot että vastuu teistä jakaantuisi jotenkin tasaisemmin, jos lapsellanne olisi sisarus?? :eek: Kuule minä olen nähnyt paaaaljon erilaisia perheitä ja kyllä melkein 90% perheistä vanhempien asioiden hoito lepää yhden ainoan lapsen harteilla! Mistäs tiedät vaikka lapselle tehty sisarus osottautuisikin empatiakyvyttömäksi, rahanahneeksi ja mieleltään vajaaksi? Mitä jos hän olisikin niin sairas että teidän kiva perusarki lopahtaisi siihen ja kaikki pyörisi vain tämän yhden temppujen ympärillä?
 
meillä
kanssa 4v lapsi ja enempää ei edes yritetä tehdä. Tämä sopii meille, mikä sopii muille niin on sitten eri juttu. Uskon että lapsi sopeutuu tilanteeseen, eipä ole paljon vaihtoehtojakaan toisaalta.
 
meillä myös 2 vuotias poika ja alkaa tuntua enemmän ja enemmän siltä, että tämä jää ainoaksi tai sitten tulee isot ikäerot sisaruksiin.. Vauvakuumeita on ollut, mutta ne ovat itselläni menneet melkonopeasti ohi. Miehelläni tosin on tällähetkälläkin pieni vauvakuume.. :xmas: Olemme asioista keskustelleet ja olemme kuitenkin samoilla linjoilla..

Ja tiedän olevani laiska ja saamaton niinkuin aikaisemmissa kommenteissa sanottiikin, mutta juuri sen takia olemme onnellisia vain tämän yhden kanssa johon energiamme riittävät. Miksi polttaisimme itsemme siis tietentahtoen piippuun? Onko se negatiivinen asia, että tietää omat rajansa?

 
hmmmm...ei aina hyväkään
Alkuperäinen kirjoittaja .:
Kyllä minusta vähän itsekästä olla tekemättä sisarusta lapselle jos vain saa. On niin elämän varrella kuitenki paljon seuraa toisille! Meillä kaksi lasta vuoden ikäerolla ja on ku paita ja peppu. Toisista seura hirveästi, varsinki kun samaa sukupuolta vielä ovat.
Niin.. tämäpä se itten onkin. Entäpä sitten kun eivät voikaan olla yhdessä?? Ovat tottuneet saamaan tukea ja turvaa toisistaa ja sitten heidåt revitään erilleen viimeistään koulussa? Osaavatko he olla yksinään tai erillään omien kkavereidensa kanssa nyt vai ovatko he AINA joka paikassa molemmat...
 
mää
Alkuperäinen kirjoittaja MolliMelooni:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.
Täytyy sanoa, että mä koin myös olevani todella yksinäinen lapsena, vaikka mulla onkin n 1,5v vanhempi sisarus. Asuttiin maalla, missä lähinaapuriin oli useampia kilometrejä. Mulla oli kolmisenkymmentä mielikuvitusystävää ja opettelin viisi vuotiaana lukemaan. :D
No mulla on kaksi nuorempaa sisarusta. Asuimme kaupungissa ja kavereitakin oli kerhoissa ja pihassa. Mielikuvituskavereita oli ja opin 4-vuotiaana lukemaan. :)
 
vieras
Alkuperäinen kirjoittaja mää:
Alkuperäinen kirjoittaja MolliMelooni:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.
Täytyy sanoa, että mä koin myös olevani todella yksinäinen lapsena, vaikka mulla onkin n 1,5v vanhempi sisarus. Asuttiin maalla, missä lähinaapuriin oli useampia kilometrejä. Mulla oli kolmisenkymmentä mielikuvitusystävää ja opettelin viisi vuotiaana lukemaan. :D
No mulla on kaksi nuorempaa sisarusta. Asuimme kaupungissa ja kavereitakin oli kerhoissa ja pihassa. Mielikuvituskavereita oli ja opin 4-vuotiaana lukemaan. :)
Niin, että se yksinäisyys ei siis taida aina olla asuinpaikasta saati sisarusten määrästä kiinni?
 
zxc
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.
Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.
Mullekin oli selvää että haluan vähintään kaksi lasta. Mutta kun se yksi oli saatu, mies on sitä mieltä ettei halua enempää. Pitäisikö minun nyt nelikymppisenä erota, hajottaa nykyinen muuten oikein hyvä perhe ja lähteä metsästämään uutta isää lapseni tulevalle sisarukselle. Sehän vasta olisi itsekästä. Täällä kun on kommenttia että on itsekästä olla tekemättä lapselle sisarusta.
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja zxc:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.
Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.
Mullekin oli selvää että haluan vähintään kaksi lasta. Mutta kun se yksi oli saatu, mies on sitä mieltä ettei halua enempää. Pitäisikö minun nyt nelikymppisenä erota, hajottaa nykyinen muuten oikein hyvä perhe ja lähteä metsästämään uutta isää lapseni tulevalle sisarukselle. Sehän vasta olisi itsekästä. Täällä kun on kommenttia että on itsekästä olla tekemättä lapselle sisarusta.
Eli tilanne sinulla siis sama kuin mulla. En mäkään todellakaan aio perhettäni hajottaa tämän takia, että itse haluaisin lisää lapsia mutta mies ei. Olisko se tosiaankin reilua sitten sille jo olemassa olevalle lapselle!? Mun vaan pitää käydä tämä asia selväksi oman pääni sisällä ja keskittää tarmoni (mikä tarmo?!) johonkin muuhun...
 
--
Olin lapsena tODELLA kateellinen naapurin lapsille joilla oli omasta takaa leikkiseuraa. olin aivan liian usein myös kylässä muualla. tunsin olevani yksinäinen ja jotenkin "poikkeava" , kun ei ollut sisaruksia. omalleni haluan ehdottomasti sisaruksen, on se vaan paljon mukavampi kun on kotona seuraa!
 
zxc
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja zxc:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.
Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.
Mullekin oli selvää että haluan vähintään kaksi lasta. Mutta kun se yksi oli saatu, mies on sitä mieltä ettei halua enempää. Pitäisikö minun nyt nelikymppisenä erota, hajottaa nykyinen muuten oikein hyvä perhe ja lähteä metsästämään uutta isää lapseni tulevalle sisarukselle. Sehän vasta olisi itsekästä. Täällä kun on kommenttia että on itsekästä olla tekemättä lapselle sisarusta.
Eli tilanne sinulla siis sama kuin mulla. En mäkään todellakaan aio perhettäni hajottaa tämän takia, että itse haluaisin lisää lapsia mutta mies ei. Olisko se tosiaankin reilua sitten sille jo olemassa olevalle lapselle!? Mun vaan pitää käydä tämä asia selväksi oman pääni sisällä ja keskittää tarmoni (mikä tarmo?!) johonkin muuhun...
Samassa veneessä ollaan... Mä olen yrittänyt sopeutua ajatukseen, etten katkeroituisi ja pilaisi omaa ja muidenkin elämää. Olen kamppaillut tämän asian kanssa jo kolme vuotta, ja viimeisen vuoden aikana olen alkanut tottua ajatukseen, ettei meille toista tule. Ja pystyn jo iloitsemaan muidenkin vauvoista ja raskauksista, mikä vielä vuosi sitten oli tosi vaikeaa. Mutta en silti halua vielä heittää kirvestä kaivoon, jos vaikka sittenkin vielä... :)
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja zxc:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja zxc:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Alkuperäinen kirjoittaja deb:
Mä olen ainoa lapsi eikä naapureita tai sukulaisia ollut lähimaillakaan, joten yksinäistä ja tylsää oli! Lapsena sitä tietysti sopeutuu kaikenlaiseen eikä osaa pyytää tai vaatia sellaista jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta muistan kyllä hyvin ne lukemattomat kerrat jolloin olisin kaivannut leikkitoverien seuraa. Ah mitä juhlaa se olikaan, kun joku tuli käymään tai itse menimme jonnekin kylään, tätä tosin tapahtui hyvin, hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen olin hyvin yksinäinen lapsi, ja ehkä siitäkin johtuen sosiaaliset taitoni ovat edelleen tosi huonot ja saan tosi heikosti ääneni kuuluviin isommassa väkijoukossa.
Lisäyksenä vielä, että juurikin omasta lapsuudestani johtuen mulle oli aina selvää että itselleni tulee vähintään 2 lasta, niinkuin tulikin. Samanlaista yksinäisyyttä en halua oman lapseni / omien lasteni kokevan.
Mullekin oli selvää että haluan vähintään kaksi lasta. Mutta kun se yksi oli saatu, mies on sitä mieltä ettei halua enempää. Pitäisikö minun nyt nelikymppisenä erota, hajottaa nykyinen muuten oikein hyvä perhe ja lähteä metsästämään uutta isää lapseni tulevalle sisarukselle. Sehän vasta olisi itsekästä. Täällä kun on kommenttia että on itsekästä olla tekemättä lapselle sisarusta.
Eli tilanne sinulla siis sama kuin mulla. En mäkään todellakaan aio perhettäni hajottaa tämän takia, että itse haluaisin lisää lapsia mutta mies ei. Olisko se tosiaankin reilua sitten sille jo olemassa olevalle lapselle!? Mun vaan pitää käydä tämä asia selväksi oman pääni sisällä ja keskittää tarmoni (mikä tarmo?!) johonkin muuhun...
Samassa veneessä ollaan... Mä olen yrittänyt sopeutua ajatukseen, etten katkeroituisi ja pilaisi omaa ja muidenkin elämää. Olen kamppaillut tämän asian kanssa jo kolme vuotta, ja viimeisen vuoden aikana olen alkanut tottua ajatukseen, ettei meille toista tule. Ja pystyn jo iloitsemaan muidenkin vauvoista ja raskauksista, mikä vielä vuosi sitten oli tosi vaikeaa. Mutta en silti halua vielä heittää kirvestä kaivoon, jos vaikka sittenkin vielä... :)
Joo, aina itsekin ajattelen, että eihän sitä koskaan tiedä....=)
 
juu ei
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.
Meillä myös lapsi vähän sellainen kiltti, eikä aina ymmärrä sitä kieroilua ja hyväksikäyttöä ja narraamista mitä väistämättä ainakin omassa lapsuudessa sisarusten kesken harrastettiin. Lapsi odottaa että kaikki menee reilusti ja oikeudenmukaisesti automaattisesti, koska kotona aikuisten kans se menee niin.
ei voi kyllä noinkaan yleistää että ainoa lapsi on automaattisesti kiltti ja ei kiero. kyllä kieroksi voi oppia yhtä hyvin päiväkodissa, serkkujen kanssa, naapurin lasten kanssa. tai voi ottaa kotoa esimerkn kun toinen vanhempi kohtelee toistan huonosti. tai voi katsoa salkkareita ja oppia ilkeää käytöstä siitä.
 
vieras
Alkuperäinen kirjoittaja juu ei:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.
Meillä myös lapsi vähän sellainen kiltti, eikä aina ymmärrä sitä kieroilua ja hyväksikäyttöä ja narraamista mitä väistämättä ainakin omassa lapsuudessa sisarusten kesken harrastettiin. Lapsi odottaa että kaikki menee reilusti ja oikeudenmukaisesti automaattisesti, koska kotona aikuisten kans se menee niin.
ei voi kyllä noinkaan yleistää että ainoa lapsi on automaattisesti kiltti ja ei kiero. kyllä kieroksi voi oppia yhtä hyvin päiväkodissa, serkkujen kanssa, naapurin lasten kanssa. tai voi ottaa kotoa esimerkn kun toinen vanhempi kohtelee toistan huonosti. tai voi katsoa salkkareita ja oppia ilkeää käytöstä siitä.
ei tietysti voikaan yleistää, niin kun ei yleensäkään mitään mikä liittyy ainoaan lapseen tai monilapsiseen perheeseen.
 
m
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja juu ei:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Fleur de la Cour:
Olemme eläneet yksilapsisen perheen elämää jo 10 vuotta. Olemme jääneet yksilapsiseksi perheeksi siitä syystä, että miehelläni on huonot siittiöt enkä vain ole yrityksistä huolimatta tullut enää raskaaksi. Meillä elämä sujuu ihan mukavasti, asiassa on myös puolensa. Lapsemme on kasvanut ajattelevaiseksi ja pohtivaksi yksilöksi. meillä on ollut aina aikaa vastata kysymyksiin ja järjestää toimintaa ihan eri tavalla kuin monen lapsen perheessä. Kun keskitymme lapseen niin keskitymme vain siihen yhteen ja ainoaan. Meillä on myös varaa tehdä kaikkea ja hankkia kaikkea eri tavalla kuin monen lapsen perheissä. Meitä kutsutaan yökylään kavereille kun olemme pieni perhe. Mummuloihin pääsee aina hoitoon kun on vain yksi lapsenlapsi (lapsellamme ei ole edes serkkuja). Kavereita löytyy ja nyt kun on jo isompi niin ei enää edes tarvitse koko ajan kuskata kavereille vaan menee ihan itse. Harrastuksia löytyy. Myös sukulaisten kanssa ollaan tiiviisti ja pikkuserkkuja löytyy mukavia iso joukko, että sosiaalista toimintaa kyllä on. Muut ihmiset kokevat yleensä isompana ongelmana yhden lapsen, lapsi leimataan yleensä hemmotelluksi jo ennen kuin meihin edes tutustutaan. Ainoa ongelma minkä itse olemme huomanneet ainoan lapsen käyttäytymisessä, on se ettei hän osaa olla konfliktitilanteissa ilkeä ja kiero kuten monen lapsen perheissä kasvaneet, jotka ovat tottuneet aina nahistelemaan sisarusten kanssa ja elinehto on jonkun saamiselle on ollut se taistelu omasta hyvästä. Meidän lapsemme ei pysty käsittämään miksi jäätelöpalan koosta tai karkista pitää taistella kun sen aina kuitenkin saa.
Meillä myös lapsi vähän sellainen kiltti, eikä aina ymmärrä sitä kieroilua ja hyväksikäyttöä ja narraamista mitä väistämättä ainakin omassa lapsuudessa sisarusten kesken harrastettiin. Lapsi odottaa että kaikki menee reilusti ja oikeudenmukaisesti automaattisesti, koska kotona aikuisten kans se menee niin.
ei voi kyllä noinkaan yleistää että ainoa lapsi on automaattisesti kiltti ja ei kiero. kyllä kieroksi voi oppia yhtä hyvin päiväkodissa, serkkujen kanssa, naapurin lasten kanssa. tai voi ottaa kotoa esimerkn kun toinen vanhempi kohtelee toistan huonosti. tai voi katsoa salkkareita ja oppia ilkeää käytöstä siitä.
ei tietysti voikaan yleistää, niin kun ei yleensäkään mitään mikä liittyy ainoaan lapseen tai monilapsiseen perheeseen.
Peesi :)
 

Yhteistyössä