Tiedän, on aikoja, jolloin tuntuu, ettei kertakaikkiaan jaksa, että ainoa, mikä helpottaisi, olisi vain hiljaa ja huomaamattomasti seurata perässä.
Mutta... onko se oikein niitä kohtaan, jotka sinua vielä tarvitsevat?
Ehkä tulee mieleen, että heillä ei ole sinun kärsimystäsi, sinä yksin tiedät, miltä sinusta tuntuu ja Sinä et enää jaksa. Piste. Ja loppu.
Mutta todellisuudessa et ole yksin, onhan sinulla läheisiä, joilla on sama suru surtavana. Ja lisäksi vielä huoli sinunkin jaksamisesi vuoksi.
Ehkä he tukevat sinua, ehkä eivät osaatulla lähellesi juuri sellaisina, mitä toivoisit, ehkä tunnet itsesi jopa vallan hylätyksi ja yksinäiseksi taakkasi kanssa.
Mutta ei sinua hylätty ole, kunhan vain osaat luottaa...
Olen kulkenut tuon tien yhden kerran omalta kohdaltani ja kahdesti sisarusteni kautta.
En voi sanoa, että tiedän, miltä sinusta tuntuu, mutta sen tiedän, että jonakin päivänä voit jo hengittää helpommin, huomata, että siihen tummaan harmauteenkin sisältyy sävyjä, joskus jopa värejäkin.
Syksyn pimeys ja tuhruinen harmaus ei ole niitä kaikkein parhaita ajankohtia surun kanssa selviämisessä. Mutta niinkuin jo kuukauden päästä ollaan menossa kohti valoa, kuljet sinäkin, päivä kerrallaan, kohti sitä päivää, jolloin elämä, surunkin lävitse katseltuna, alkaa taas näyttää Elämisen arvoiselta.