Kiitos kovasti! Tämä huojenti suuresti mieltäni
Minä en ole ikinä oikein pitänyt lapsista, sylivauva ikäiset ovat olleet aina inhotus ja olenkin onnistunut velmuilemaan melkein 40 vuotta niin, ettei minun ole tarvinnut ikinä vauvaa pitää sylissäni. Taapero ikäiset eivät ole mielestäni enää aivan niin ällöttäviä.
Se onkin yksi ahdistavin ajatus, että minun on kohta pidettävä vauvaa sylissä, annettava sille läheisyyttä, rintaa jne. Ajatus kuvottaa minua.
Ennenkuin joku kysyy, miksi olen sitten päättänyt edes lasta hankkia, niin jotenkin ajattelin, että kun tulee itse raskaaksi, ne tuntemukset varmasti muuttuu. Olen kuullut niin paljon tarinoita siitä, kuinka sitä omaa lastaan kyllä rakastaa, vaikkei muuten lapsista pitäisikään ja luottanut siihen. Ja luotan edelleen, vaikka juuri nyt ei todellakaan siltä tunnu.
Anteeksi negatiivisesta kirjoituksesta tänne, toivon, ettei tämä pilaa kenenkään onnen tuntemuksia omaan odotukseensa liittyen, mutta en aiheesta ihan näin raa'asti ole kehdannut läheisteni kanssa puhua. Toki olen sanonut, että ahdistaa kun elämä muuttuu ja etten hypi riemusta, mutta en näin syvästi jostain syystä kehtaa puhua.
Minulle on aikanaan tehty abortti, joka ei tuntunut lainkaan pahalta, enkä ole katunut sitä päivääkään. Jostain kumman syystä nyt, vaikka mun tuntemukset on näin negatiiviset, en näe aborttia kuitenkaan oikeana ratkaisuna - ehkä se kertoo siitä, että ne tunteet on jossain syvällä sisimmässäni ja ilmestyvät joskus
435 vastaa kirjautumatta
Puhut aivan minun suulla. Tein lapset melko nuorena, mutta iän en katso vaikuttavan asiaan.
Noita tunteita ei kannata kieltää, kun ne käy läpi, kasvat tietyllä tavalla myös niistä yli.
Minulle myös on tehty abortti nuorena ja en ole sitä koskaan katunut, enkä kadu edelleenkään.
Itse vaihdoin omalle vauvalle ensimmäisen vaipan, jonka olin koskaan vaihtanut kenellekään. En ollut nähnyt edes niin pientä lasta enkä todellakaan ole ollut mikään lapsirakas.
Edelleenkään en toisten muksuja rakasta, varsinkin jos ne on huonosti kasvatettuja eivätkä osaa lainkaan käyttäytyä.
Omat lapset ovat kuitenkin äärimmäisen rakkaita ja väitän olleeni niille hyvä, johdonmukainen ja turvallinen äiti.
Käy mielessäsi kuitenkin asiat valmiiksi, niin olet valmiimpi tähän melkoiseen elämänmuutokseen.
Huoli lapsesta alkaa jo tässä odotusvaiheessa ja se jatkuu läpi elämän. Vauva-aika voi tuntua vaativalta, mutta se todellakin on hirveän lyhyt aika elämässä.
Kannattaa katsoa että tukiverkkoja lapsenhoitoon myös löytyy, saattaa olla aika kovaa jos on tottunut menemään ja kulkemaan vapaasti, niin pienen lapsen kanssa ei ihan jokapaikkaan niin vain mennä. Mies ei välttämättä olekaan niin innokas hoitamaan lasta kun ensin antaa ymmärtää.
Joskus koin että on suorastaan juhlaa kun pääsee miehen kanssa ihan kahdestaan johonkin. Niitä päiviä ei montaa ensimmäisiin lapsen elinvuosiin mahtunut.
Henkinen varautuminen omankehon muutoksiin ja siihen että oman itsen edelle menee toinen henkilö jokatilanteessa, helpottaa järkytystä kun se tilanne on todellisena edessä.
Itse koin myös haasteelliseksi sen, ettei minua vähääkään kiinnostanut lasten leikit eikä olisi ollut yhtään hauskaa tehdä lasten aktiviteetteja, mutta kyllä niissäkin pärjäsi kun kohtuudella kaikkea pyrki järjestämään.
Mietin todella pitkään, että olenko täysin sekopää jos lähden uuteen kierrokseen, kun juuri olen saanut vapauteni takaisin lasten kasvaessa isoiksi. Taidan olla.. mutta tällä kertaa aion nauttia joka hetkestä ja tiedän jo mitä tuleman pitää.
Osan haaveistani joudun kyllä siirtämään tämän myötä sivuun.