Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Se on ollut haaveeni teini-iästä asti ja nuorena haaveilin jopa kuudesta lapsesta. Halusin olla nuori äiti. Parikymppisenä (vähän alle ja päälle) minulla oli pari vakavampaa suhdetta, joissa kuitenkin molemmissa miehellä oli päihdeongelma, joten en todellakaan ajatellut voivani hankkia lasta sellaiseen tilanteeseen. Toivoin kuitenkin tilanteen muuttuvan ja sieltä kuoriutuvan sen luotettavan ja rakastavan kumppanin ja miehen, jonka kanssa perustaa perhe. Niin ei tietenkään käynyt.
Olin 24 kun tapasin ihanan miehen, tai ehkä vielä pojan. Hän oli neljä vuotta nuorempi kuin minä, ja vaikka minulla oli aina ollut vanhempia miehiä rakastuin häneen syvästi. Tunsin, että hän on elämäni rakkaus ja hän tunsi samoin. Meillä oli ihanaa yhdessä. Hän oli hauska, kiltti, älykäs, huomaavainen, rehellinen, lojaali, särmikäs, jännittävä ja komea. Meillä oli sama musiikkimaku ja vietimme lukuisia öitä vain kuunnellen lempimusiikkiamme ja jutellen ja tanssien. Ystäviemmekin mielestä olimme kuin luodut toisillemme. Ikäero ei tuntunut missään, hän tuntui itseasiassa monessa asiassa minua vanhemmalta. Puhuimme paljon tulevaisuudesta: naimisiin menosta ja lapsista.
Noin vuoden jälkeen tulin vahingossa raskaaksi, vaikka söin pillereitä. Olin unohtanut ottaa pari ja se oli siinä. Mies oli kauhuissaan ja halusi, että teen abortin. En halunnut, mutta lääkärissä kävi ilmi, että raskaus on tuulimuna. Tehtiin kaavinta ja olin aivan murtunut, myös miehen reaktiosta. Olin ajatellut, että hän suhtautuisi toisin kaiken sen jälkeen mitä olimme suunnitelleet. Mielestäni olimme aivan lähellä tilannetta, jossa olisimme ruvenneet perustamaan tarkoituksella perhettä. Miehen reaktio kuitenkin kertoi toista. Yritin ajatella, että hän on kuitenkin vielä niin nuori ja ymmärtää häntä. Vauvakuume sai kuitenkin kovan otteen minusta ja yritin aina välillä ehdottaa perheen perustamista. Mies oli kuitenkin aina sitä vastaan ja siirsi asiaa. Vastaus oli aina, että katsotaan puolen vuoden tai vuoden päästä. Ikinä ei ollut hyvä aika, mutta minä kaipasin vauvaa koko ajan, enkä voinut lakata kyselemästä.
Kolme vuotta kun olimme olleet yhdessä, olin taas vahingossa raskaana. Nyt olin mielestäni syönyt pillerit ajallaan, joten olin yhtä hämmentynyt kuin hänkin. Söin minipillereitä ja minulla ei ollut menkkoja ollenkaan, joten en ollut huomannut raskautta ja se paljastui vahingossa rutiinitarkastuksessa gynekologilla. Olin noin 8 viikkoa pitkällä ja mies vaati taas aborttia. En halunnut ja hän sanoi jättävänsä minut, jos pidän lapsen. Olin täysin murtunut. Tämä oli mies, joka sanoi haluavansa lapsia kanssani, joten en ymmärtänyt miksi olisi niin hirveää saada se lapsi ehkä vuosi tai pari aiemmin kuin olisi suunniteltu. Mies muutti kaverilleen ja sanoi tulevansa takaisin kun teen abortin. Olin shokissa enkä pystynyt tekemään muuta kuin itkemään päivien ajan. Olin noin rv11, kuin aloin vuotaa runsaasti verta ja sain keskenmenon. Epäilen syyksi kovaa stressiä. Olin niin kahden vaiheilla mitä tehdä. Ajattelin kuitenkin koko ajan, että kyllä hän leppyy ja tulee takaisin. Hän palasi keskenmenon jälkeen, mutta mikään ei enää ollut samanlaista. Tuntui, että hän oli pettänyt luottamukseni ja pahinta oli, että vauvakuume tuntui kovempana kuin koskaan, etenkin kun siihen tuntui sekoittuvan myös biologisen kellon tikitystä lähestyessäni kolmeakymppiä. Otin vauvan puheeksi entistä useammin ja itkin iltaisin menettämieni lasten perään. Mies ahdistui entisestään, samoin minä. Lopulta yhden juttelun jälkeen mies sanoi, ettei hän ehkä haluakaan lapsia ikinä. Tämä oli täysin musertavaa kuultavaa, sillä aiemmin hän oli aina puhunut vuodesta tai kahdesta, että ehkä sitten. Sulattelin pari kuukautta asiaa ja puhuimme siitä, jolloin miehen mielipide vain vahvistui. Tein vihdoin päätöksen, että haluan erota ja mies oli samaa mieltä. Rakastimme toisiamme enemmän kuin ketään muuta ikinä ja koimme aidosti olevamme sielunkumppaneita, mutta tajusimme, että tähän asiaan ei ole kompromissiratkaisua. Minä en olisi pystynyt elämään ilman lasta ja en missään nimessä halunnut hänen rupeavan inhoamaan minua, jos hän tekisi lapsen vain minun mielikseni. Joten erosimme.
Ne olivat elämäni pahimmat kuukaudet. En pystynyt syömään, enkä nukkumaan. Laihduin ennestään jo hoikasta vartalostani 10 kiloa kahdessa kuukaudessa ja jouduin kuukauden sairauslomalle töistä. Mies voi yhtä huonosti ja monesti molempien teki mieli palata yhteen. Yhteinen kaveripiiri ei mitenkään helpottanut asiaa. Näimme toisiamme koko ajan ja olimme surkeina (säälin meidän kavereita). Pikkuhiljaa elämä alkoi helpottaa ja me alettiin päästä elämässä eteenpäin. Mä ajattelin, että en enää ikinä löydä miestä, jota rakastan niin paljon, mutta sillä ei ollut väliä. Halusin vaan lapsen ja ajattelin, että teen sen jonkun kivan ja hyvän tyypin kanssa, josta tykkään paljon. Mut ajattelin, et en enää ikinä voi rakastaa samalla lailla. Hyväksyin sen, että olin saanut kokea yhden elämää suuremman rakkauden ja that`s it. Rakastin mun exää ja me oltiin edelleen hyviä ystäviä, joten olin ihan tyytyväinen.
Noin vuosi meidän erosta olin baarissa kavereiden kanssa ja samaan seurueeseen tuli yksi tuttu tyypi. Se oli vanhempi mies, jolla oli jo yks lapsi ja joka oli itseasiassa tuttu siitä, et se oli mun exän hyvä kaveri. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä, naurettiin samoille jutuille ja oli muutenkin paljon juteltavaa. Päädyttiin samoille jatkoille ja siitä mun luo yöksi. Sen piti olla yhden yön juttu, mut ei me sit pystytty jättää sitä siihen. Vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä ja ihastuttiin ja sit rakastuttiin. Mä olin niin yllättynyt, et pystyinkin rakastumaan uudestaan ja niin oli sekin. Sillä oli pahoja suhteita takana ja se oli tosi kyyninen kaiken rakkauden suhteen, mut niin me vaan huomattiin olevamme täysin rakastuneita toisiimme. Se oli hiukan kiusallista, koska mun exä oli tän miehen ystävä ja hän koki tekevänsä jotenkin väärin, rikkovansa jotain sopimusta. Mut he jutteli asian läpi ja se oli mun exälle loppujen lopuksi ihan OK.
Mä en halunnut enää suhteeseen, jossa joutuisin samaan tilanteeseen kun aikasemmin, joten otin hirveen riskin ja kysyin jo parin viikon jälkeen, et haluuko hän lisää lapsia. Kerroin suoraan, et olin eronnut exästä, koska mä halusin lapsia ja hän ei. Sanoin, etten lähde tuhlaa mun aikaa ja meidän molempien tunteita, jos ei oo mitään toivoa mun haaveen toteutumisesta. Tyyppi vähän nikotteli ja sanoi, ettei ollut ajatellut hankkivansa enää lisää lapsia, mut et vois kyllä vielä isäksi tulla, jos mä sitä haluun niin paljon. Lupasi mulle, et jos tää on niin hyvä juttu kun miltä vaikuttaa ja ollaan vielä parin vuoden päästä näin onnellisia, niin sit tehdään lapsi. No me sit jatkettiin meidän suhdetta ja oltiin mielettömän onnellisia. Muutettiin yhteen eka mun kaksioon ja sit hankittiin isompi kämppä. Musta tuli äitipuoli sen pojalle ja elettiin arkea yhdessä. Käytiin töissä ja matkustettiin paljon ekan parin vuoden aikana. Sit musta alkoi tuntua, et haluisin sen oman lapsen. Oltiin oltu kaks vuotta yhdessä ja mä olin yli kolkyt, asuttiin tilavassa asunnossa ja kaikki oli muutenkin hyvin parisuhteessa ja työelämässä. Mut sit tulikin taas rättiä naamalle. Mies sanoikin, et hän ei ehkä haluakaan enää lapsia. Kun se yks on jo niin iso, ei jaksa aloittaa alusta. Ja mitä jos mekin erotaan ja hän joutuu taas eroon lapsestaan? Mä voin sanoo, et kuppi meni nurin ja raivosin miehelle. Tunsin itteni äärimmäisen petetyksi. Mä olin ollut niin rehellinen heti alusta ja tunsin, että hän oli valehdellut mulle päin naamaa. En halunnut olla taas siinä tilanteessa, että joudun särkemään oman sydämeni toteuttaakseni haaveeni. En oikeesti tiennyt mitä tehdä.
Mietin pari kuukautta, sit ilmoitin sille, että lopetan pillerit. Sanoin hyvin rauhallisesti, et mua ei haittaa raskaus ja jos sua haittaa, niin sä saat hoitaa sen ehkäisyn. Sanoin, et mua ei haittaa kortsun käyttö (tiesin, et se inhoo sitä) ja et jos se ei tosiaan haluu lasta ikinä, niin se voi myös mennä vasektomiaan ja hoitaa homman lopullisesti. Se kesti kortsuu viikon ja sit ruvettiinkin jo keksii vaihtoehtoja sille. Varmat päivät oli sit hyvä idea ja mä merkkasin meidän seinäkalenteriin aina mun menkat ja opetin sitä miten ne päivät lasketaan. Tietysti toivoin salaa, et tulisin raskaaks. Ja niinhän mä tulin noin puolen vuoden jälkeen. Ei ollut sit matikka se vahvin laji... Mies oli aluks shokissa eikä puhunut mulle varmaan viikkoon, mut ei ainakaan kertaakaan ehdottanut aborttia. Ja kyl se siitä pikkuhiljaa tokeni. Nyt meil on viis vuotias poika. Maailman rakkain molemmille. Ja ollaan edelleen onnellisia yhdessä.
Mä en missään nimessä huijannut miestä isäksi, vaan tää ”vahinko” oli ihan yhtä paljon hänen harteillaan. Hän tiesi, että mä lopetin pillerit ja hän sai itse valita miten hoitaa ehkäisyn, koska oli se henkilö suhteessa, joka halusi raskauden ehkäistä. Aikuinen ihminen ja hän sai kaikki mahdolliset vaihtoehdot, paitsi sen helpoimman, et mä myrkytän itseäni hormoneilla. En tiedä olisko meillä lasta, jos olisin odottanut sitä et hän on valmis ja haluaa. Joten otin riskin.
Nyt ollaan taas tilanteessa, että mä toivoisin toista lasta ja hän ei missään nimessä halua. Edelleen vaihtoehdot on hänellä samat. Mä en suostu syömään hormoneita hänen mukavuutensa takia, vaan vastuu on hänellä. Mä hyväksyn täysin, jos hän käy vasektomiassa, mut hänen pitää se hoitaa koska hän on se, jolle raskaus ei ole toivottu. Mä sen sijaan toivon, et mul käy tuuri toistamiseen ja saan vielä toisen lapsen. Voi kyl olla liikaa toivottu, ku oon jo lähempänä neljääkymppiä.
Eniten kuitenkin toivoisin, et mun mies muuttais mielensä ja haluis vielä yhden lapsen. Must ois ihanaa yrittää raskautta yhdessä ja jos onni sois, niin iloita positiivisesta testistä yhdessä. Sitä mä en oo ikinä saanut kokea, mut haluaisin. Et se positiivinen tulos olis ihana asia molemmille ja sais itsekin nauttia siitä täysillä.
