Naisten 40-kriisi

Rapu,
sinulla on varsin terveet ajatukset siitä, mitä kirjoitit eron syystä. Itsekin toivoisin pystyväni tekemään mahdollisen eropäätöksen ainoastaan ja vain oman itseni takia, ja niin etten epätoivoisesti takertuisi toiseen mieheen (varsinkin kun tähän asti olen aina ollut sitä mieltä, että ei se mies vaihtamalla parane, mutta rakastunut mieli ei aina ajattele niin järkevästi).

Herra -47:lle vielä sanoisin, että olet varmasti miesten joukossa poikkeus joka vahvistaa säännön. Kehoitat keskustelemaan avoimesti asioista puolison kanssa, mutta entä jos toinen osapuoli ei keskustele minun kanssani. Olen yrittänyt todellakin tuoda omia ajatuksiani esille, kysellyt, ehdotellut ja jopa anellut, mutta miestäni en ole saanut esim. päätöksiin osallistumaan.
Täysin yksin, ilman mieheni tukea, tein päätöksen esim. ammatin vaihdosta ja hormonikierukasta, vaikka molemmat ovat mielestäni asoita, joilla on vaikutusta myös aviopuolisooni ja yleensäkin parisuhteeseemme.
Hellyyttä ja seksiä olen jopa ""kerjännyt"", mutta toistuvasti olen tullut torjutuksi, aina on jotakin tärkeämpää ja kiireellisempää tekemistä, ettei esim. ehdi halata kunnolla.

Pidä tässä tilanteessa sitten pää kylmänä ja jalat maassa, kun vastaan tulee mies joka sekä halaa, että keskustelee.
(Hän taitaa siis olla toinen poikkeus Herra -47:n lisäksi.)
Joka päivä yritän itselleni muistuttaa niistä monista hyvistä asioista, joita avioliittooni on vuosien varrella paljon mahtunut, mutta siitäkin huolimatta kaipuu jotakin muuta (ehkä parempaa) kohtaan vain kasvaa.

 

Hämmästelin tuossa just tuota ettei miehet puhu seksistä, mutta sitten huomasin mitä sanoit nuorista miehistä. He kyllä osaavat ja haluavat puhua seksistä. Itse en osaa edes kuvitella ettei miehen kanssa voisi aiheesta keskustella. Itse ainakin osaan arvostaa sitä ja luettuani näitä teidän keskustelu, arvostan sitä vielä enemmän Tietenkään kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia.
Niin tämä on kai jonkinlainen sukupolvien ero. Mitähän muita eroavaisuuksia löytyy? Olisi mielenkiintoista tietää.

 

4-kymppinen, minun ajatuksia himmentää vielä huoli lapsista. Nuorimmaiseni on alle 10-vuotias ja vanhempi, alle 18-v., on jo yhden eron kokenenut (oli alle 3v.). Mietin, miten he asian ottaisivat, kun meillä ei ole kuitenkaan ollut mitään varsinaista riitaa.

Itse kaipaan sitä, että hymyni kestäisi myös kotona. Töissä ja ystävien luona olen useimmiten iloinen ja hyväntuulinen. Minua syö se, että mies niin usein näyttää kotona hapanta naamaa eikä edes kerro, mistä se johtuu. Ja sitten tyhmyyksissäni ajattelen, että sen täytyy johtua minusta, koska hän ei voi sitä sanoa.

 

Lapset on aika herkkiä näissä asioissa. Kokemukseni mukaan niiden tutka rekisteröi herkästi vanhempien keskinäiset välit, vaikka mitään näkyvää riitaa ei olisikaan.

Kyllä tässä itsekin on tullut peiliin tuijoteltua monet tovit miettien omia vikojani ja puutteitani; niin henkisiä kuin fyysisiäkin. Selkeitä vastauksia vain ei ole löytynyt- ei itseltä eikä mieheltä. Töissä ja muissa sosiaalisissa kontakteissa olen minäkin iloinen ja jonkun mielestä jopa hauska. Omia ystäviä on eri-ikäisissä niin miehissä kuin naisissa, joiden kanssa on ilo olla yhdessä. Yksinäisyyttä ja tarpeettomuutta en pode muuten kuin tässä parisuhteessa.

 

Minäkin tapasin vuosia sitten tuollaisen naisen, joka oli juuri täyttänyt 40 ja olimme molemmat tiiviisti naimisissa, mutta emme ole enään, vaan elämme onnellisesti yhdessä ja voin sanoa, että maailmassa ei parempaa naista löydykkään, mikä minulla nyt on. Että tallaista täältä pöin.

 

Pauli, kiitos!!!
Se on siis sittenkin mahdollista?!?
Viestisi oli kuin taivaan lahja, kun olen jo kuukausi tolkulla vatvonut vastaavaa tilannetta omassa elämässäni. Oman liittoni lisäksi kun on kyse myös toisen osapuolen avioliitosta ja perheestä. Vielä en siis heitä kirvestä kaivoon, vaan seurailen edelleen tilannetta ja katson mihin kaikki johtaa.
Vai, olisiko sinulla Pauli, vastaavan läpikäyneenä, vinkkejä kuinka asiassa olisi viisasta edetä?

 

Ihan kauhulla luen näitä 40-kriisi tarinoita, kun itselläni oli ihan kiitettävä 30-kriisi. Väsyttää ajatella, että joka jumalansiunaama vuosikymmenkö pitää pistää elämä uusiksi?

Oliko teillä ""kriiseilevillä"" nelikymppisillä ollenkaan 30-kriisiä vai pukkaako kriisi vasta nyt?

 

Kyllähän nämä kriisit on ihan yksilöllisiä eli ihan turha ruveta etukäteen niitä pelkäämään. Voisin kuvitella, jos vastaava parisuhdekriisi on käyty kolmekymppisenä, ei se iske samalla voimaalla enää nelikymppisenä.

Itselläni oli aikaistettu 30-vuotiskriisi noin 27-vuotiaana, joka ilmeni älyttömän kovana kuolemanpelkona. Olin silloin yksinhuoltaja ja pelkäsin mitä käy lapselleni, jos minulle sattuu jotain ikävää. Silloin en luottanut hänen isänsä kykyihin huolehtia lapsesta.

Tasan kolmekymppisenä olin onneni kukkuloilla.

 

Milla,
itselläni 30-rajapyykki meni täysin ohi ilman minkäänlaista kriiseilyä, mutta nyt onkin sitten kriisi iskenyt oikein kunnolla ja perusteellisesti.
On siis täysin mahdollista, että jos käyt oman kriisisi läpi jo 30:n hujakoilla, niin nelikymppiset saavutat täysin levollisesti. Eihän kaikki välttämättä kriiseile suuremmin missään ikävaiheessa, joten ilmeisesti jää ikuiseksi arvoitukseksi miksi toiset käyvät mullistuksia läpi jossakin ikävaiheessa ja toiset eivät.
Toivottavasti tämä antoi jonkilaista lohtua ja autoi sinua ajattelemaan tulevia vuosikymmeniä levollisemmin.

 

En tiedä noista kriiseistä - joko niitä on koko ajan niin ettei edes tunnista tai sitten sellainen on ollut viimeksi murrosiässä. Mitään tiettyä ikävuosikymmen -kriisiä en ole itsessäni huomannut. Se, että nykyinen vaihe ajoittuu tähän 40+ ikään on enemmän riippuvainen elämäntilanteesta kuin varsinaisesta ikävuodesta - luulen. Jos kaikki olisi ""hyvin"", ei näitä asioita tulisi pohdittua eikä tänne palstallekaan kirjoiteltua.

 

Itsekin yritän ajatella, että 30-kriisi oli niin perustuksia järisyttävä ja koko elämä tuli pantua halki, poikki ja pinoon, että josko siinä olisi ollut pariksi seuraavaksi vuosikymmeneksi. Toivottavasti olen tasaantunut hieman, enkä saa hepuleita siinä vaiheessa kun lapset lähtevät pesästä. Viimeisen lähtöön tosin on vielä aikaa, kun nyt opettelee vasta kävelemään

 

Siinä kai käy niin, että tässä elämäntilanteessa oleva nainen on aika ""laatutietoinen"" varsinkin miehen suhteen. Tätä vaihetta ainakin itse odotin nk. kieli pitkällä ja aika iso pettymys on ollut se, että oma mies ei olekaan jakamassa tätä romanttista haavetta. Hän haluaa olla etupäässä rauhassa, puuhastella omiaan ja nauttia vakiintuneesta elämästään. Ei auta mitkään innostus-, viettely- eikä houkutteluyritykset - ei edes kunnon riitaa saa aikaiseksi. Pelkkää jurotusta ja korkeintaan ikävää naljailua tai ärtynyttä tiuskintaa.

Olenkin kauhulla ajatellut, että jos tämä ei miehellä olekaan mikään ohimenevä vaihe. Eteeni piirtyy huolestuttava kuva tulevaisuudesta enkä todellakaan ole valmis tällaiseen.

 

Miksei naisten 40-kriisistä ei saa puhua, kun taas miesten 50-villitys on naurun aihe joka piirissä?
Miesten 50-villitys ja naisten 40-kriisi on sama asia. Jos nainen 40-kriisissä pistää perheen, lasten ja läheisten ihmisten asiat sekaisin niin se on aviomiehen vika.
Mies kun laittaa 50-villityksessä elämänsä sekaisin niin se on miehen oma vika ja sillä siisti eikä sitä kukaan kyseenalaista.
Jos naisten 40-kriisistä puhuttas enemmän niin miehet osaisivat taatusti ymmärtää ja ennakoida mistä on kyse, mutta kun ei puhuta niin se tulee miehelle täytenä yllätyksenä ja katastrofi on valmis ja parin vuoden kuluttua parisuhteest ei ole kun savuavat rauniot jäljellä.

 

Palstan 25v pissisporukka ymmärtää tällaista keskustelua, mutta hieno poiminta historiasta. Olisi mielenkiintoista kuulla mitä heille nyt kuuluu.

 

Minulla oli kait sitten kriisi kolmenkympin hujakoilla. Otin avioeron, kun mies jäi kiinni pettämisestä jälleen kerran. Pettäminen oli hänen mukaansa oma syyni, kun en kuulemma arvostanut häntä tarpeeksi. Siinä samalla tietysti vaihdoin asuntoa, siis avioeron myötä, ja työpaikkaakin vaihdoin.

Tapasin uuden miehen, jota rakastan edelleen vähintään yhtä paljon kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Nyt nelikymppisenä elämä on mallillaan, eikä tietoakaan mistään kriiseistä.

 

Olen nyt 45
Minä 37 vuotiaana koin kovan kriisin. Entinen mies alkoi tuntua ahdistavalta, oli tuntunut jo pitempään. Hän oli hyvin fiksu käytännön asioissa, mutta seksi tuntui jotenkin puuduttavalta vaikka sitä oli. Mies oli myös varsin suorapuheinen. Sitten löysin uuden kaverin, jonka kanssa seksiäkin oli. Kaikki tuntui loistavalta. Mies oli minua nuorempi ja varsinainen seksipeto, mutta oman elämänsä luuseri. Eniten minua kiehtoi kuitenkin täydellinen vapaaehtoisuus ja vapaus vailla rajoitteita. Vaikka ajattelin lapsiani, en kuitenkaan malttanut elää himoista vapaata elämää vaan aina keksin sopivia syitä päästä irti arjesta. Tuli ero joka oli riitaisa, kun mies piti puolensa joka asiassa. Toki hän muistutti siitä, että hän pitää asiat kunnossa, jotta lapsilla olisi hyvä olla. Tämä tuntui kuitenkin kohtuuttomalta, olinhan kasvattanut mielestäni lapset hyvin.

Noin vuoden seikkailun jälkeen minut pysähdytti ajatus, mitä ihmettä olen tekemässä. Olen vaihtamassa perheeni ja sukuni tällaiseen lyhytnäköiseen elämään. Heräsin todellisuuteen ja alkoi masentaa.

Onneksi entinen mies oli valmis antamaan kaikki anteeksi, palasin takaisin. Jo heti tunsin itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi enkä ole sitä tunnetta 5:ssä vuodessa kadottanut, virheistäni huolimatta minut hyväksyttiin. Minulla on nyt se turva ja onni jota aina olin hakenut mutta elämän ruuhkavuosina olin sen tyhmyyttäni ja tyytymättömyyttäni ajatellut olevan muualla. Meillä menee nyt aivan loistavasti. Mieheni on yrittänyt olla hyvin varovainen että ei käyttäisi minun katumusta hyväksensä hankkimalla vapauksia ja tekemällä tyhmyyksiä.

Näitä vauhdin ja katkeruuden vuosia kadun. Ne suorastaan oksettavat minua. Miten saatoin olla niin tyhmä ja törkeä. Kerkesin tehdä paljon hallaa lapsille ja miehelleni. Siksi minusta on aivan järjetöntä että Suomessa lapsiperhe voi erota noin vain, jos vain siltä tuntuu. Yhteiskunta suorastaan paapoo tällaista ja media työntää eroihanuutta joka tuutista.

Kannustan kaikkia puhumaan asioista avoimesti ja hakemaan apua. Ilman tällaista miestä olisin edelleenkin hukassa ja miettisin mitä tulikaan tehtyä.

Lottovoittaja - mutta lottoaminen on äärimmäistä riskipeliä. Suurin osa siinä häviää... Siksi älä lottoa vaan tahdo ja työskentele. Näin saatat saada elämääsi 2. avioliiton ensimmäisen, alkuperäisen miehen kanssa joka on paljon ensimmäistä parempi.

 

Näitä vauhdin ja katkeruuden vuosia kadun. Ne suorastaan oksettavat minua. Miten saatoin olla niin tyhmä ja törkeä. Kerkesin tehdä paljon hallaa lapsille ja miehelleni. Siksi minusta on aivan järjetöntä että Suomessa lapsiperhe voi erota noin vain, jos vain siltä tuntuu. Yhteiskunta suorastaan paapoo tällaista ja media työntää eroihanuutta joka tuutista..

Tuota millä tavalla? Joka tuutistahan tulee tavaraa jossa kerrotaan että avioero vahingoittaa lasta. Pikemminkin ihmiset pysyy juuri lasten takia yhdessä. Miehillä taas yksinäisyydenpelko, perhehän on monelle ainoa sosiaalinen kontakti ja vaimo paras kaveri.Jos julkisten eroista puhut niin aika epäkypsä tapaus olet viisikymppiseksi. Kyllä jokainen tietää kuinka vaikea se ero henkisesti on.

 

Jotenkin kun lukee tätä ketjua, tulee sellainen tunne, että nelikymppinen nainen kaipaa seksiä uudella tavalla.

Onko niin, että nainen menee parisuhteeseen vauvan kiilto silmissä eikä oikeastaan ajattele muuta kuin sitä yhteistä kotia, häitä, sitten niitä vauvoja... ja se mies tulee vasta sitten siinä neljäntenä tai viidentenä noiden oikeasti tärkeiden juttujen jälkeen.

Sitten nelikymppisenä nainen havahtuu siihen, että pirulauta, seksihän voisikin olla oikeasti hyvää tämän jokalauantaisen kuivan nylkytyksen sijaan. Ja sitten se ihastuu johonkin työkaveriin tms. ja siitä se "kriisi" sitten lähtee.

Yksi tekijä kuviossa voi olla myös miehen impotenssi. Se alkaa nimittäin jo nelikymppisillä olla tosi yleistä... puhun kokemuksesta. Pari vuotta sitten ihastuin suunnilleen ikäiseeni mieheen, joka oli hoikka ja urheilullinenkin, mutta parhaimmillaankin vain "puolitangossa". Se siitä intohimosta.

 

Vaimoni alkoi muuttumaan aika tasan 40 vuotta täytettyään. Minulta meni vuosi tajuta, että asiat eivät ole enää ennallaan. Nyt kahden vuoden jälkeen kaikki alkaa olemaan raunioina. Rakensimme elämäämme yhdessä 20 vuoden ajan, saimme 4 ihanaa lasta ja taloutemme viimeinkin siihen pisteeseen, että rahasta ei enää ole huolta. Elämämme oli kaikin puolin täydellistä, jota muistan ihmetelleeni vielä kaksi vuotta sitten. Kuvittelin, että olin onnistunut elämässäni ja saisin vanheta rakastamani vaimoni kanssa loppuun asti, ihmisen kanssa johon luotin täysin.

Jotakin tapahtui, jota en pysty ymmärtämään. Vaimo hankki uudet harrastukset ja ystävät. Ne ovat täyttäneet hänen elämänsä täysin, mitään avioelämää ei ole enää. Ulkopuolisesta suhteesta ei kuulemma ole kyse, vaan mielettömästä tekemisen halusta. Nyt ollaan eroamispisteessä.

Tämä viestiketju on avannut melkoisesti silmiäni. Useiden naisten kertomukset vastaavat täysin tilannettamme ja tuntuvat käsittämättömän pahalta. Olisi pitänyt jo kauan sitten puhua ja kuunnella, mutta kun ison perheen pyörittäminen tuntui vaativan kaiken mahdollisen energian, eikä niitä voimia enää riittänyt toisarvoiselta tuntuvien ongelmien korjaamiseen. Naisille nämä menneisyyden virheet tuntuvat kumuloituvan muistiin, ja kahdessakymmenessä vuodessa ehtii kertymään kaikenlaista.

Rakastan vaimoani ja tekisin mitä tahansa saadakseni hänet takaisin, mutta en usko mitään olevan enää tehtävissä. Hallittu elämäni on ensimmäistä kertaa kohdannut luonnonvoiman kaltaisen esteen, joka jyrää kaiken vanhan.

 

ompa ollut "kiva" lukea tätä ketjua. Elän pikkulapsivaihdetta. Nuorimmat ovat alle kolme vuotiaita ja esikoinenn koulussa. Mies on ollut koti-isänä ja minä työelämässä. Mies ei osallistu kotitöihin lähes ollenkaan. Lisäksi häntä on masentanut oma työttömyys. Onneksi hän nyt sai töitä, toivon, että tilanne samalla muuttuu.

Välillämme ei ole läheisyyttä lainkaan, seksiä on ollut viimeksi kolme vuotta sitten. Miestä ei kiinnosta muutkuin puhelimen näppäily. Mulla ahistaa. Mietin eroa aika usein.

apassin viime keväänä miehen työmatkallani, joka toi intoa elämäntapamuutoksreni ravinnon ja liikunnan osalta. Mietin miestä kokoajan ja haaveilenkin. Meillä,ei ole yhteistä tulevaisuutta, mutta omen havahtunut omaan elämääni. Voisinko saada paremman elämän yksin? Mieheni on kokoajan pahll päällä. Mistään asiasta ei voi keskustella, koska hän suuttuu. En uskall olla enää omaitseni. Nautin ajasta yksin lasten kanssa ja ahdistun mieheni kanssa vietetystä ajasta. Ehkä mietin vielä puolivuotta asiaa. Jotain on asialle tehtävä viimeistään silloin.

t

 

Lueskelin ketjua läpi ja totesin osan kirjoituksista olevan kuten omasta elämästäni. Olemme seurustelleet yli 20 vuotta, nyt vaimoni mielestä suhteessa/avioliitossa ei ole mitään hyvää. En tiedä onko mitään 40-v kriisiä olemassa, mutta muutaman kuukauden tarkkuudella meillä on bingo.

No kolmas pyörä eli "ihastus" kuuluu kokonaispakettiin. Siis vaimon puolella.. Pari kuukautta sitten "aviokriisi" tuli itselleni tietoon vaimon kertomana "pyytämättä ja yllättäen". Kun lukee näitä tarinoita, tuntuu moni asia tosi tutulta. Heittäisin lisämausteen soppaan sillä seikalla, että jos kyseessä onkin enemmän hlön oma kriisi, niin eipä siinä puolisolla ole paljoa vaikutusmahdollisuuksia. Itsekritiikkiä uhmaten, totean, että avioliitossakin olisi parannettavaa, mutta jos puolisolla voisi olla identiteettikriisi tms. niin eipä toisen toiminta välttämättä olekaan se kriittinen tekijä. Kokonaisuuden hinta useamman lapsen perheelle todennäköisesti on avioero. Toisaalta lapsiperheen arjessa varmaankin olisi pitänyt enemmän huomioida toista ja antaa "kehuja", varsinkin kun esimerkiksi ulkomuotoseikkojen takia sellainen olisi lisäksi jopa rehellistä
Osaan varmasti tulevaisuudessa olla paljon parempi kumppani, nähtäväksi jää onko kohde nykyinen vaimo vai ehkä joku muu. Nainen kun alkaa pyörittämään tuota kuviota, niin itse tunnen olevani matkustajan paikalla ko.autossa, joku muu on kuskin paikalla. Minä aviomiehenä olen koettanut rohkaista nykyistä vaimoani (mahd.ex-vaimo) puhumaan enemmän siitä, että mitä hän tuntee, mitä hän haluaa ja jos joku asia mättää. Nyt kun aviokriisi päällä, niin osa ongelmakohdista on vuosituhannen alkuvuosilta. Edetty siihen tilanteeseen, että en enää itse tiedä kauanko jaksan tätä kokonaisuutta. Juttu alkoi purkautumaan siitä,että vaimoni kertoi, että liitossamme hänellä on paha olla. No nyt on molemmilla paha olla, mitenkään väheksymättä hänen tuntemuksiaan. Jos olisimme kahdestaan, niin minäkin olisin jo "nostanut" kytkintä. Mutta aikuisten lisäksi toteutukseen lukeutuu kolme lasta, kaikki alle 12-v.
Ketjujuttuun haluaisin todeta, että luulin tuntevani puolisoni aika hyvin. Olemme seurustelleet yli 20 vuotta ja naimisissa olemme olleet noin 15-v. Jos joku haluaa tutustua sohvapsykologien lisäksi "ammattilaisten" kirjallisuuteen, niin Robert Fischerin "Rakennamme parisuhdetta" on erinomainen. Tuo teos pitäisi laittaa pakolliseksi lukupaketiksi ennenkuin voit jatkaa pidemmässä parisuhteessa. Itse jäin siihen koukkuun, piti lukea pari kertaa läpi. Olen kyseisessä teoksessa tutustunut omaan avioliittooni, kyseinen liitto vain taitaa lähestyä loppua. Minä en enää jaksa vaimoni kriisiä, no hän toteaa, ettei hän jaksa myöskään minua..Toisaalta ei tässä asiassa hänen mielestään ole kyse mistään muusta kuin aviokriisistä ja siitä,että hän on voinut pitkään huonosti avioliitossamme.

Olen viimeiset kuukaudet asunut ihan vieraan naisen kanssa, kyseinen nainen vain sattuu olemaan vaimoni, mutta en usko että enää kauaa. Käsittämätöntä, etten ole kyennyt tulkitsemaan hänen pahaa oloaan, mutta toisaalta rakastettunsa viestintää kohtaan voi olla sokea. Rakastan ehkä häntä vieläkin, mutta en näe mahdollisuutta jatkaa avioliittoamme hänen kanssaan. Hänen ajatusmallinsa ja uusi ihastuksensa on jotakin sellaista, joita en voi hyväksyä. "Yllättäen" uusi ihastus on jonkun verran nuorempi kuin vaimoni. Ja vaimoni on minua muutaman vuoden nuorempi. Kaiken lisäksi tämä "ihastus" asuu vielä edellisen avovaimonsa kanssa, kun eivät verotussyistä ole vielä asuntoa voineet myydä. Pitkässä liitossa varmasti ulkopuoliselta saatu huomio hivelee itsetuntoa, kyllä itsellenikin on tarjoutunut tilaisuuksia, että olisi voinut itsetuntoa kohottaa kolmannen pyörän huomiolla ja mahdollisella "salasuhteella". Aika ilkeältä tuntuu nyt saada selville, että se johon on luottantu suuresti, onkin selän takana vehkeillyt ja rakentanut uutta suhdetta. Olen koettanut ymmärtää häntä ja tehdä "kaikkeni" asioiden parantamiseksi. Ehkä tässä asiassa oikeastikin juna meni jo, minunkin on aika suunnata energiani tulevaisuuden rakentamiseen ja pitää huoli siitä, että kykenen tulevasta erostamme huolimatta olemaan mahdollisimman hyvä isä lapsillemme.
Terveisin mies reilut 40-v ja tuleva ex-vaimo kohta 40-v

 

Vau täällä on tarinoita kuten minunkin avioliitostani. Tämä edellinen varsinkin. Myös minä olisin nostanut kytkintä jos ei lapsia liitossa olisi. Olemme olleet 10 vuotta naimisissa ja liitton aloimme vsnhemmalla iällä. Minulle ensimmäinen ja vaimolleni jo kolmas liitto. Vaimoni on mennyt aivan sekaisin ja halajaa johonkin vanhaan suhteeseen takaisin joka oli ollut lyhyt mutta intohimoinen. On viestitellyt tämän henkilön kanssa ja käy ajoittain tosi kuumana. Tunnustan kuten edellinenkin kirjoittaja että olisin voinut vaimoni huomioida paremminkin tässä viime vuosina. Seksi on kyllä sujunut aina että siinä ei kuulemma ole vikaa. Ihmetyttää tämä toiminta. Epäilen että en jaksa painia tämän kanssa kolmea vuotta kuten eräs kirjoittaja tuolla aiemmin. Sääliksi käy lapsia jos ero tulee mutta voinhan alkaa yksinhuoltajaisäksi.

 

Vau täällä on tarinoita kuten minunkin avioliitostani. Tämä edellinen varsinkin. Myös minä olisin nostanut kytkintä jos ei lapsia liitossa olisi. Olemme olleet 10 vuotta naimisissa ja liitton aloimme vsnhemmalla iällä. Minulle ensimmäinen ja vaimolleni jo kolmas liitto. Vaimoni on mennyt aivan sekaisin ja halajaa johonkin vanhaan suhteeseen takaisin joka oli ollut lyhyt mutta intohimoinen. On viestitellyt tämän henkilön kanssa ja käy ajoittain tosi kuumana. Tunnustan kuten edellinenkin kirjoittaja että olisin voinut vaimoni huomioida paremminkin tässä viime vuosina. Seksi on kyllä sujunut aina että siinä ei kuulemma ole vikaa. Ihmetyttää tämä toiminta. Epäilen että en jaksa painia tämän kanssa kolmea vuotta kuten eräs kirjoittaja tuolla aiemmin. Sääliksi käy lapsia jos ero tulee mutta voinhan alkaa yksinhuoltajaisäksi.

Parisuhdeterapiaa kannattaa kokeilla jos molemmat kykenevät rehelliseen ja jopa kivuliaaseen arviointiin. Itselläni takana vastaavat kokemukset, jossa puoliso löytää elämänsä fantasian ja silloin on uskomaton tunne seurata tuntemansa ihmise flow-tilaa. Kysymyshän usein on siitä, että loppuuko flow-tila enenn vai jälkeen (avio)eron. Meillä taitaa jotakin olla pelastettavissa terapian avulla, ehkä.. Flow-tila on kaikonnut alle puolessa vuodessa. Tsemppiä puolisoille/kumppaneille, jotka huomaavat elävänsä "tuntemattoman" ihmisen kanssa. Kokemusta ja näyryyttä on itseltä nyt löytynyt, onneksi myös puolisolta

 

imetät nyt se vies mielestäsi johonkin outoon tilaan, yli 10v on mennyt rakastumisesta, lapsuutesi tunnekylmyys, sylin puute?, mitään et pyydä anteeksi, aloitekyvyttymyys seksiin, yhteen hiileen puhallettaessa, kuin tilaanteen kehittämiseksi. vaikea sanoa posiitiivista, itsellä nyt

 

Minulle ensimmäinen ja vaimolleni jo kolmas liitto.

Tässä tapauksessa jo tämä olisi voinut olla punainen vaate, jos jo kaksi liittoa on lopettanut niin miksei sitten kolmannenkin kun alkaa käydä tylsäksi. Näitäkin on nähty.

Tuttuja tarinoita muuten, ihan samanlaisia on lähipiirissä useampiakin näin neljänkympin tienoilla olevan pariskunnan näkökulmasta katsottuna. Tosin yhdelle parille kävi jo näin aiemmin, tuli kamala 30-kriisi naiselle. Tosin he olivat olleet yhdessä teineistä lähtien, eli olisikohan siinä syy että erokin tuli aiemmin. Oli kiire hankkia lapsi, talo joka piti rempata hienoksi, autot ja kaikki muutkin puitteet piti saada äkkiä pystyyn. Kaikki aika ja raha menivät lapsiin/taloon/autoihin. Sitten kun nämä oli siihen 30-ikävuoteen mennessä ehditty hankkia, niin enää ei ollutkaan sitten mitään uusia yhteisiä suunnitelmia. Vain paljon velkaa. Tässä vaiheessa nainen alkoi sitten katsella muualle, nurista kun koskaan ei voinut tehdä mitään kivaa (esim. matkustaa kun rahaa siihen ei ollut), ja löysi sitten tässä tapauksessa paljonkin itseään vanhemman ja rikkaan miehen jolla oli varaa maksaa matkustelut sun muut.

Me taas olemme kauan yhdessä ollut nelikymppinen pariskunta josta kumpikaan ei ole tähän mennessä vielä kriiseillyt. Olisikohan syy se, että asumme aika vaatimattomasti, omistamme vain yhden halvan auton, emmekä ole hankkineet lapsia. Käytämme aikamme ja rahamme yhdessä kivoja asioita tehden, harrastamme ja matkustelemme esimerkiksi paljon, ja varmaan siinä ihan huomaamatta hoidamme parisuhdettamme kun sille kerta aikaa on. Kaikkea ei voi saada ja minusta on ihan ok että en asu missään luksuskämpässä tai aja hienolla autolla, kun olen elämääni ja parisuhteeseeni muuten tyytyväinen. En katsele naapurien autoja tai kämppiä kadehtien, siellä kun ehkä asuu juuri näitä kriiseileviä pariskuntia.

Ehkäpä tässä olisi resepti useampien suhteiden ylläpitoon, höllätä vähän siitä että kaikki materiaalinen pitää saada heti nyt ja sen sijaan satsata vähän enemmän siihen yhdessä oloon, tekemiseen ja ihan vain elämästä nauttimiseen. Miettiä sitä mikä tekee itsensä onnelliseksi eikä keskittyä siihen mitä naapureilla on tai mitä he tekevät. Ei tarvi alkaa kriiseilemään kun siitä henkisestä hyvinvoinnista ja yleisestä onnellisuudesta on pidetty huolta ihan jatkuvasti.