Naisten 40-kriisi

  • Viestiketjun aloittaja Herra47
  • Ensimmäinen viesti
Sallamari
Olen 43v. erosin 4v. sitten 17v. kestäneestä avioliitosta, vaikka nuorin kolmesta lapsesta oli vasta 5-vuotias. Arvostin ja arvostan yhä ex-mieheni ""kunnollisuutta ja tunnollisuutta"" eli sitä miten hyvin hän hoitaa työnsä ja ylipäätään kaikki asiansa.

Menimme avioon todella nuorina, opiskelimme ja saimme hyvät työpaikat ennen kuin lapset syntyivät. Se elämänvaihe oli monella tavalla ihan hyvää aikaa - eikä koskaan unohdu. Silti me sananmukaisesti kasvoimme eroon toisistamme. Vuosi vuodelta kiinnostuksen kohteemme ja tekemisemme erkanivat. Mieheni rakasti erämaita ja kalastamista - itse viihdyn kaupungissa, kirjastoissa, toreilla, elokuvissa ja ennen kaikkea ystävieni kanssa, joita minulla on paljon - mieheni taas inhosi kyläreissuja eikä koskaan pitänyt siitä, että kutsuin meille ystäviäni. Yhteisiä ystäviä ei ollut, koska mieheni sanoi, ettei kaipaa muuta seuraa kuin perheensä.
Hän ei liioin pitänyt siitäkään, että opiskelin lisää.

Lopulta olo oli kuin häkkilinnulla. En saanut enkä voinut elää oman näköistä elämääni vaan tuntui, että loukkasin toista pelkästään toiveillani ja ajatuksillani. Yritin vuosia puhua mieheni kanssa, saada hänet perheneuvojalle, mutta turhaan. Mieheni mielestä kaikki syy oli minun luonteessani ja ""levottomuudessani"". Ahdistus vaikutti terveyteenikin; lihoin, sain verenpainetta ja astmaoireita.

Lopulta hain eroa yksin. Olihan se rankkaa ja monta kertaa podin syyllisyyttä varsinkin lasten takia, koska koin rikkoneeni heidän kotinsa ja koko lapsuutensa. Halusin säilyttää ex-mieheeni hyvät välit ja olen siinä onnistunutkin. Myös lapsilla on läheiset välit isäänsä.

Ratkaisuni oli oikea. Koen eläväni oman näköistä elämää, olen opiskellut ja saanut työn, josta ennen vain uneksin. Olen laihtunut 20 kg, juoksen lähes päivittäin ja joogaan. Voin erinomaisesti. Lapsillakin menee hyvin, vaikka tavalliset murrosiän koettelemukset arkea värittävätkin. Seurustelen miehen kanssa, jolla on tahollaan vastuu lapsistaan - tarkoituksemme on antaa molempien lapsille mahdollisuus sillä tavalla eheään kotiin, ettemme ole toistaiseksi edes muuttamassa yhteen. Ja näin on hyvä!

Ex-miehenikin meni kesällä uudestaan avioon naisen kanssa, johon törmäsi viime syksyn ruskaretkellä. Eli uskon hänenkin olevan tyytyväinen siihen, miten asiat lopulta menivät.

Rakkaus- ja parisuhteen tärkein asia on henkinen läheisyys, tunne, että on lupa olla oma itsensä kaikkine puutteineen ja kummallisuuksineenkin. Mielestäni pitkiä liittoja ihannoidaan toisinaan ihan turhaan - mikä ihmeen saavutus on näivettyä ja kutistua sellaisessa liitossa, jossa kumpikaan ei voi hyvin?

Vanhin lapseni on 18-vuotias ja sanoi tässä kerran, että ""ihanaa äiti kun sä uskalsit erota ja alkaa elää"".




 
voi voi
Joihinkin näihin keskusteluihin voisi olla ikäraja k-25. Alkaa jo näin nuorena edeltä masentamaan tuo tulevaisuus. Ei pitäs olla näin utelias ja lukea juttuja jotka ei minua edes vielä kosketa...
 
kiitos!
""Miehenä miettisin kyllä
vastaavassa tilanteessa hyvin tarkkaan, mikä olisi todennäköisyys sille, että uusi suhde olisi parempi
kuin edellinen, koska omenaa ei kannata vaihtaa toiseen samanlaiseen omenaan, tai jopa
huonompaan.""

Minusta suhteen lopettamisen aika on silloin kun hyppy tuntemattomaankin tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin jääminen. Olen itse ottamassa riskiä että en enää koskaan saa seksiä kenenkään miehen kanssa tai että en koskaan enää rakastu. Mitä sillä on väliä, jos ei kestä nykyistä suhdetta. Monet keikkuvat pitkän aikaa huonossa suhteessa kun tuntematon tulevaisuus kammottaa. Olen aikuisena myös ollut omillani ja näin jälkikäteen ajatellen se oli todella mukavaa aikaa.
 
Hille
No, se on sellainen tunnetyhjiö. Kun liitossa alkaa olla itsestäänselvyys. Kun ei tunne oevansa haluttava. Kun puoliso kehuu muita naisia ja muiden pukeutumista. Mutta ei huomaa omaansa, joka on sporttinen ja hoitaa itseään. Kun mies ei halua seksiä kuin harvoin ja silloinkin se on vain mekaanista ilman tunnetta.
Kaipaa ihan oikeasti, että joku näkee, eikä katso läpi. Jos alkaa tuntua, että on siivousmapista seuraava, vaikka käy työssä, tuo rahaa, kehittää itseään jne...Kun ehdottaa seksissä jotain uutta ja haluaa tempaista ja toinen sanoo, että ei sitä enää tällä iällä.
No, silloin ollaan vaaravyöhykkeessä. Itse ihastuin korviani myöten. Mutta sitten sanoin itselleni, että EI. En heittänyt liitoani menemään. Se otti viikkokausia koville. En ole katunut, että en lähtenyt. Mutta aloin myös liitossani puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Se toi paljon pahaa mieltä puolisolleni, mutta joistain jutuista hän otti myös opikseen.
 
4-kymppinen
Inhorealisti hyvä,

et kai nyt tosissasi ole noin yllättynyt ja kauhistunut näistä 40+ vuotiaitten naisten kommenteista. Samaahan on tapahtunut iät ajat - miesten taholta; vaimo on tullut tiettyyn ikään ja perheen perustamis- ja kasvattamistehtävä on hoidettu -> mies lähtee, tosin usein toisen naisen matkaan. Nykyään nainen, joka tulee toimeen omillaan, ei erottuaan suinkaan muuta toisen miehen luo, vaan aloittaa itsenäisen elämän. Hienoa tietysti on, jos uusi hyvä suhde tulee kohdalle. Se ei kuitenkaan ole varsinainen eron syy, vaan pikemminkin seuraus uudesta elämäntilanteesta.

Muuten, mitä tarpeita ja unelmia tyydyttämään mielestäsi mies sitten vaimon itselleen ottaa? Mikä on miehen elämän kiertokulku, jota naisen on oltava valmis toteuttamaan?

Eikä se mies välttämättä alunperin mikään väärä ollut, mutta kuten hyvin tiedät ihmiset muuttuvat ajan myllyssä. Sama mies tänään on aivan eri kuin parikymmentä vuotta sitten, samoin kuin nainenkin. Yksi vaihe elämässä päättyy ja uusi alkaa; lapset on tehty ja kasvatettu yhteiskuntakelpoisiksi, huusholli on pidetty kunnialla pystyssä sekä oltu toistemme kanssa hyvinä ja huonoina aikoina. Mikä riski tässä nyt sitten miehen kannalta on?
 
4-kymppinen
Voi, voi, älä sure. Elä elämääsi täysillä tässä ja nyt, älä 15-20 vuotta etukäteen. Voin rauhoittaa sinua, että tässä ei todellakaan ole mitään masentavaa. Päinvastoin, näin mukavaa ei ole ollut koskaan aikaisemmin.
 
rupsahtanut
Hei Hille,
kommenttisi ovat osin kuin minun elämästäni. MInäkin jossain vaiheessa putosin, kun menivät jalat alta, toisen miehen toimesta. Ei sille mitään voinut. Mutta järki voitti ja palasin arkeeni aika pian, kun totesin, että yritän vielä. Ja sen jälkeen yritin sitä liittoa tekohengittää, tuoda esiin asioita, joita voisi tehdä toisin, koska kysymys oli joka tapauksessa meidän kahden pitkässä liitossa eläneen loppuelämästä. Mitään ei tapahtunut miehen toimesta. Itse kyllä tein kurssimuutoksia. Ja jonain päivänä totesin, että ei tämä minun muutoksillani muutu ja pysäytin tilanteen. Kipeää teki, mutta en ole exäni kertaakaan kaivannut, enkä takaisin halunnut. Päinvastoin, jos olisi taloudellsesti mahdollista, vaihtaisin kaikki vanhat tavaratkin uusiin. Se, mitä kaipaan, on yhteinen perheemme, jossa vietimme aikaa yhdessä, mutta en sitä kahdenkeskistä ahdistusta.

Toisaiseksi olen tyytyväinen. Kuten joku tuolla totesi: riski siitä, että ei koskaan elämässä saa seksiä ( muuten kuin itsensä kanssa) tai ettei koskaan saa läheistä ihmistä vierelleen, senkin uhalla olen nyt yksin. Rakennan omaa elämääni pala palalta, päivä kerrallaan. Jos ei päivittäin, niin tasaisin välein saan jonkun nurkan kuntoon. Pikku hiljaa.

Uskoa itseeni ja voimia haen metsästä, puilta, tuulelta ja sateelta ja auringolta. Välillä käyn ennustajalla. Ystävättäreni kysyi, uskotko niihin todella, hieman halveksuen. Vastasin hänelle: Jos on välillä putoamassa tyhjiöön, niin on hyvä, että on joku toivon kipinä, mistä pitää kiinni. Vaikka tietäisikin, että se ei ole edes totta. On jotain mitä toivoa, odottaa ja sillä jaksaa taas pitkään eteenpäin.
Samoin teen matkasuunitelmia, varaan lippuja tasaisin välein. On jotain, mitä odottaa ja se antaa voimia.

Kyllä näistä selvitään, kun tehdään selviytymissuunnitelma.

Mitä tästä nyt olisi apua hra 47 kysymykseen? En osaa sanoa, mutta lue sydämelläsi. Sieltä sen näet.
 
Xy
Huh, huh, olipas surullista luettavaa. Juuri tuosta syystä olen opetellut puhaltanut parisuhteeseemme henkeä, jos vaimon mieli on ollut maassa ja elämä on tuntunut valuvan hukkaan. Hänen 40 ikäkautensa lähenee loppua ja alamme olla kuivilla. Juuri tuosta syystä olen kaikki nämä vuodet opetellut tyydyttämään hänet ja antanut hänen tuntea olevansa haluttu. Omia harrastereissuja on ollut pakko tinkiä ja keskittyä välillä hoitamaan parisuhdetta. Hänen 40 kriisinsä on ollut haastavaa ja seksintäyteistä aikaa. Viimeinen vuosi on ollut aivan ihanaa rakkaudentäyteistä aikaa, varsinkin pitkä yhteinen kesäloma. Enää ei tarvitse pelätä kuin omaa 50 villitystä. :)
 
40 ja1/2
..niin, tässä iässäne avioerot yleensä tapahtuu ja useinmiten naisen päätöksestä... Ja syy tuntuu näitä juttuja lukiessa olevan aika samanlainen monilla. Suhteen pystyyn kuoleminen. Itsekin vertasin itseäni kelohonkaan ennen, kun uskalsin myöntää mistä jatkuva pahaolo johtui.
Yleensä pariskunnan lähestyessä 40 ikävuotta, lapset ovat jo sen verran isoja, että on yksinkertaisesti aikaa pysähtyä ihmettelemään miten parisuhde voi. Valitettavasti ei ole muka ollut aikaa, ainakaan tehdä asioille jotain, jos vaikka tosiasiat oilisi jo myönnettykin.
Minulta ainakin puuttui totaalisesti rohkeus olla itselleni rehellinen aikaisemmin...
Jonkinlaista turvallisuudentunnetta kai miehetkin hakevat, kun ovat harvemmin lähdössä suhteesta, jossa kummankaan ei ole enää hyvä olla.
Jokatapauksessa päätös on suuri ja vaatii rohkeutta, jota sit kai meillä naisilla on enemmän.
Itse ainakin olen eropäätöksestä alkaen kunnioittanut ja tykännyt itsestäni ja siinä on jo todistetta siitä että päätös oli oikea!Tänä päivänä ELÄN!!! iloineni ja suruineni ja tunnen olevani NAINEN ja voi että se tuntuu hyvältä!
 
voi voi
Niin kai täytyy yrittää ottaa opiksi. Onneksi poikakaveri jätti, ku nyt varmaan murehtisin sitä, että voi ei me ollaan liian nuoria ja huomataan se vasta joskus myöhemmin. No sitä ehin jo murehtia aiemminki, lähinnä kai omien vanhempieni eron takia. No nytpä keksin jotain positiivisa tästä jätetyksi tulostaki :)
 
Herra47
Hyvin ovat arvon naiset kirjoitelleet omista kokemuksistaan. Kiitos niistä.

Lyhyt yhteenveto:
Näyttäisi siltä, että monessa tapauksessa naiset pyörittelevät ongelmia omassa päässään jopa vuosikausia, mutta eivät saa sitä kerrottua puolisolleen tarpeeksi ymmärrettävällä tavalla. Tästä ilmeisesti seuraa sitten välinpitämättömyyttä puolin ja toisin.

Omassa parisuhteessa olemme aina pyrkineet mahdollisimman avoimeen keskusteluun, jolloin ehkä paremmin saa tunnistettua toisen pahaa oloa tai ns. heikkoja signaaleja. Pidän sitä erittäin tärkeänä, että meillä voidaan puhua esim. seksielämästämme ihan yhtä avoimesti kuin vaikkapa päivän kuulumisista työpaikalla.
Ehkäpä siinä yksi syy siihen, että liittomme on pysynyt voimissaan jo yli 20 vuotta.

Hyvää syksyn jatkoa!
 
4-kymppinen
Herra47,

kiitos hyvästä aloituksesta ja siitä seuranneesta asiallisesta keskustelusta. Pienenä lisäyksenä yhteenvetoosi haluaisin todeta sen verran, että parisuhteessa nainen on kyllä yleensä se verbaalisesti orientoituneempi puoliso. Näin ainakin meillä ja rohkenen olettaa asiantilan olevan samoin useimmassa suomalaiskodeissa. Miestä on todella vaikea saada puhetuulelle - varsinkaan tunne- ja seksielämään liittyvässä henkilökohtaisessa aiheessa. Se näyttää olevan miehelle niin suuri ahdistusta aiheuttava ja vaikea seikka, että siitä puhuminen on lähes mahdotonta - ehkä siksi, että sanoja on vaikea löytää. Mies tuntuu tekevän ihan mitä muuta tahansa - jopa lähes tappaa itsensä vaikka työllä - ennemmin kuin suostuu ""nostamaan kissan pöydälle"". Usein on jo sitten liian myöhäistä -> nainen on lähtenyt.
 
Herra47
Kiitos vastauksesta 4-kymppinen.

Olenkohan minä joku poikkeus, kun meillä minä olen mielestäni se verbaalisesti orientoituneempi osapuoli. Esim. tällä hetkellä on vaimoni kanssa meineillään keskustelu anaaliseksistä. Olen kysellyt mitä mieltä vaimoni siitä on, vaikka itseäni se suorastaan oksettaa, mutta eihän sitä tiedä vaikka hän olisi siitä vuosikaudet unelmoinut. Vaimoni ei ole oikein innokas tästä aiheesta keskustelemaan, kun ei kuulemma kiinnosta. Täytyypä udella hieman lisää, kun ei noista naisista aina ota selvää...

Onkohan tämä minun ""poikkeus"" sitten syynä siihen, että vuosien saatossa monet naiset (työpaikoilla, ravintoloissa, tanssikurseilla jne.) ovat yrittäneet hokutella minua pettäjän tielle, mutta en ole ainakaan vielä moiseen sortunut.
 
4-kymppinen
Naiset kautta Suomen olkoot todistajiani tässä asiassa koskien keski-ikäisiä ja sitä vanhempia suomalaisia miehiä parisuhteessa. Yksittäistapauksia en tietenkään kiistä. Sinun kohdallasi, kyllä, uskallan olla sitä mieltä että ""poikkeus"" olet; keski-ikäinen mies, joka avoimesti puhuu naisensa kanssa heidän yhteisestä seksielämästään. Kyllähän miehet seksistä puhuvat noin yleisellä tasolla - ihan huulenheittoakin esiintyy, mutta kun aihe siirtyy omien kalsareitten sisäpuolelle ja siihen mistä ns. kenkä puristaa, niin hymy hyytyy ja aihepiiri vaihtuu autourheiluun tai muihin virallisempiin asioihin.

Nyt on kyllä ilolla todettava, että nuoret, fiksut nykymiehet osaavat toki ilmaista itseään kiitettävällä tavalla myös sanallisesti; suhtautuvat luonnollisesti aiheeseen nimeltä seksi, ovat kiinnostuneita naisen nautinnosta ja rohkeasti ottavat vaikeitakin asioita esille - mm. epäonnistumisiaan ja riman alituksiaan tällä kiehtovalla taistelutantereella naisten kanssa. Toivon kovasti, että nuoret naiset osaavat arvostaa tätä piirrettä miehissään, vaikka eivät karummasta vaihtoehdosta olekaan selvillä.
 
Mimmi
Kuulehan Herra47
Voit onnitella itseäsi siitä sinulla on hyvä parisuhde ja voit kiittää siitä suurimmaksi osaksi itseäsi. Jo alussa pisti silmiin lause: ""Onneksi sain puhuttua hänelle ""järkeä"" sinnikkäällä ponnistuksilla""
Siinä se juju jonka lupasit vihkikaavassa vaimollesi.
Kun hänellä oli vaikeaa, sinä tuit ja ymmärsit ja keskustelit. Olit todella sinnikäs kun jaksoit 3 v tsempata, etkä heittänyt kirvestä kaivoon.

Minulla on myös parhaillaan 40 kriisi. Sillä erolla että mies viittaa kintaalla ja sanoo ettei osaa auttaa.
En usko että kellään on taitoa ja kykyä valmiina, sitä tekee sen minkä haluaa ja pienikin apu puolison kriisiin tekee ihmeitä.

Keskustelut, pienet yllätykset ja arjen vaihtaminen joskus juhlaan olisivat olleet ne pelinappulat, joilla minut olisi autettu suosta.
Minulla tulee jo kohta 4 v täyteen ikäkriisiä. Asumusero on voimassa, tuleeko ero, en tiedä. Masentunut mieli seuraa kaikkialle. Eikä uusi suhde ole sitä mitä toivoisin, yhteiset lapset puuttuvat, joiden eteen ponnistella.

Miehet toimikaa ajoissa!
Eikö ystäviäkin auteta hädässä, miksei myös läheisintä ihmistä, vaimoa?
 
minttu
Olen itse vielä muutaman vuoden alle 40 v, mutta olen jo nyt huomannut itsessäni edellä kuvattuja oireita eli 40-kriisi on käynyt päälle täysin odottamatta ja ennenaikaisesti.
Läheisilleni olen jo jonkin aikaa vitsaillut kärsiväni ko. kriisistä, sitä oikein itsekään uskomatta, mutta kun luin tämän viestiketjun, on minun pakko todeta näin asian olevan.
Minun 40-kriisini on tähän mennessä saanut aikaan mm. ammatin vaihdon, hormonikierukan hankinnan (ei siis enää mahdollista raskautta, vaikka vielä vuosi sitten olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisin tullut raskaaksi), rakastumisen toiseen mieheen (aviossa yli 17 v oltuani), muutaman uuden harrastuksen ja lähes kyltymättömän hellyyden, läheisyyden ja seksin tarpeen, joita en tunne saavani tyydytetyksi nykyisessä parisuhteessani.
Varsinaista myllerrystä läpi tässä siis käydään ja vain aika näyttää, kuinka esim. avioliittoni selviää. Ajautuuko liitto karille ja hyppäänkö toisen miehen matkaan, vai annanko miehelleni vielä mahdollisuuden? Tällä hetkellä ensimmäinen vaihtoehto tuntuu varsin houkuttelevalta, sillä en tunne saavani mieheltäni sitä tukea, ymmärrystä ja läheisyyttä mitä tällä hetkellä niin suunnattomasti kaipaan.
 
Herra47
mimmi ja minttu!

Pakko vastata vielä kerran, kun näyttää niin tutulta nuo teidän ongelmat. Ihan saman tyylisiä vaikeuksia tunnistin vaimoni 40-kriisissä.

Paljon puhuttu tiedon kulku se näyttää olevan ongelma sekä työpaikoilla että kotona. Esim. meillä vaimo puhui pitkään, mutta asian vierestä, että hän kokee olevansa yksinäinen. Menipä vaan lähes vuosi ennen kuin sain keskustelemalla selville, että kysymys on vain siitä, että olin erään harrastuksen myötä aika paljon poissa kotoa. Vaimoni ei siis halunnut sanoa sitä suoraan, kun luuli sen minulle olevan jotenkin erityisen tärkeä. No, kun asia minulle selvisi, oli helppo luopua osittain tästä harrastuksesta. Asian opetus on siis:

Kukaan meistä ei ole ajatusten lukija, joten keskustelkaa ja kyselkää. Varatkaa vaikka kalenterista aika kerran kuukaudessa ns. tavoitekeskusteluihin.

Joskus olen itsekin jäänyt miettimään, että olenkohan oikealla alalla, kun tällaisesta ns. kovasta ja ""kylmästä"" teknokraatista löytyy parisuhdeterapeutin piirteitä.

Kiitoksia vielä kerran kaikille vastanneille. Minä poistun nyt ainakin hetkeksi takavasemmalle tältä areenalta.
 
Rapu
Minttu, kirjoituksesi olisi voinut olla kuin minun kirjoittamani. Kaikki muut osui kohdalle, paitsi parisuhteen kesto ja rakastuminen toiseen mieheen. Ihastuminen kyllä on, mutta ei mitään yhteydenpitoa.

Varsinkin tuo kyltymätön hellyyden, läheisyyden ja seksin kaipuu on aivan valtava. Sitä olen tässä ihmetellyt, että mistä moinen, kun sen puute ei ole ennenkään häirinnyt. Eli en voi syyttää, että mieheni olisi muuttunut, kun erityistä hellyyttä ja läheisyyttä ei ole ollut ennekään (muita hyviä piirteitä kylläkin).

Avioeroa olen minäkin ajatellut. Mutta sen olen päättänyt, että jos joskus haen eroa, ainut syy siihen olen minä itse. En missään nimessä haluaisi laskea mitään toisen miehen varaan, ettei sitten tarvitse myöhemmin katua, kun se toinen mies ei osoittaudukaan unelmien prinssiksi ;-)

Hyvää jatkoa sinulle ja kaikille muille 40-v. kriisissä oleville! Yritetään saada ajatukset kirkkaiksi.
 
4-kymppinen
Sulla taitaa olla jo kirkas ajatus ja hyvät lähtökohdat valinnoillesi.

Olen tässä funtsannut, että seikka joka eniten jurppii tässä vaiheessa on se, ettei tule nähdyksi ensisijaisesti naisena. Olen muuttunut itsestäänselvyydeksi miehelle; taloudenhoitajaksi, kotiapulaiseksi, joskus jopa huonekaluun tai kodinkoneeseen verrattavaksi kotiin kuuluvaksi esineeksi. Nyt olisi ensi kertaa todella aikaa ja mahdollisuuksia meille; lapset isoja, työasioissa ei ole pakko enää niin hirveästi päteä, talous kunnossa jne.

Välillä mietin, että mihin tuo mies mitään vaimoa enää edes tarvitsee; valmiit lämpimät ruuat saa kaupasta, siivoojan voi tilata kotiin, pyykit voi pesettää pesulassa, arkisista asioista voi jutella työkavereittensa kanssa ja muuta seuraa löytyy vaikka kapakoista.
 
Miekkonen
"".....Välillä mietin, että mihin mies mitään vaimoa enää edes tarvitsee; valmiit lämpimät ruuat saa kaupasta, siivoojan voi tilata kotiin, pyykit voi pesettää pesulassa, arkisista asioista voi jutella työkavereittensa kanssa ja muuta seuraa löytyy vaikka kapakoista....""

Annoitpas miettimisen aihetta, 4-kymppinen! Taidanpa tehdä Aikuisen Miehen Kypsän Ratkaisun!
 
4-kymppinen
Niinpä. Eikö olekin vapauttava havainto, jos vastauksesi kysymykseeni on ""ei mihinkään, ei todellakaan mihinkään"".

Siltä minustakin tuntuu oman mieheni kanssa eli mitä tässä sitten väkisin ketään kiinni pitämään.
 
ymmärrys
Ehkä se on vain niin että nainen 40v. vasta tietää ja uskaltaa alkaa elää

omaa elämäänsä.
Enää ei tarvitse näytellä ja elää muita miellyttääkseen vaan uskaltaa
kerrankin irrottautua.
Ja ehkä taloudellisesti se on ensimmäinen kerta kun se on mahdollista.
Työ vakiintunut. Lapset alkavat elämään jo omaa elämää. Ja se mies kun on lenkkeillyt jo muualla 20 v. niin saa lenkkeillä edelleenkin.
 
4-kymppinen
Juu, ja sitten loppuu se aikataulujen sovitteleminenkin toisen kanssa. On vain omaa aikaa, jonka voi käyttää itselleen sopivalla tavalla. Olen tässä miettinyt yhtenä vaihtoehtona jatko-opintoja; pari kiinnostavaa aihettakin on muhimassa. Samoin on hyllymetreittäin lukemattomia kiinnostavia kirjoja; lukuisia kiinnostavia paikkoja, jotka haluaisi nähdä; ihmisiä, joiden kanssa haluaisi viettää yhteistä aikaa; kokemuksia, jotka haluaisi elää todeksi.
 
Kleopatra
Minä olen käynyt vastaavanlaisen kriisin läpi kolmekymppisenä, jolloin tunsin että elämä on tässä, kaikki eletty, koettu jne... (naurattaa jälkeenpäin). Elämä on ollut koetteleva, läheisen sairautta, kuolemaa, taloudellista krrisä, jonka jälkeen hyvinvointia etc..

No anyway, niistä kriiseistä selvitessä odotan oikein 40-ikää (siinä 5 vuoden päästä), kun lapset ovat jo isompia, pääsen aloittamaan uusia harrastuksia (mm tennis!!), pääsen ex-tempore ostoksille, ystävien kanssa kahville, saamme miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa käydä leffassa, ulkona syömässä jne.. Tämä siis siksi, koska meillä ei ole tukiverkostoa ympärillä jotka hoitaisivat lapsiamme tarpeen tulle. Yksin on selvittävä ja onneksi pahin alkaa hellittämään. Isompi käy jo harrastuksissaan yksin!

Mies on kova tekemään töitä (yrittäjä), joten suuri vastuu kodin ja lasten hoidosta on jäänyt minulle. Pian alkaa unelmien toteuttamisen aika. Talous on vakaa, hyvällä mallilla, aikaa enemmän, yrityskään ei muutaman vuoden päästä tarvitse enää niin suurta palaa miehen ajasta. Se kaikki on meille plussaa!! Ja jos seksielämä tästä vielä paranee, niin hienoa!

Eiköhän se elämisen paras aika ole vielä minullakin edessä! Enkä aio ottaa 40:stä kriisiä. Syrjähypyt on koettu ja aviokriisistä selvitty. Tiedän jo sen puolen, huonompaan olisin vaihtanut pitkällä tähtäimellä. Jos jotain positiivista niin en ainakaan enää ikinä harkitsekaan eroa, eikä niin suurta kriisiä enää tule kuin jo oli! Olen varautunut siihen, että mahdollisesti mieheni ""oireilee 40-v."", mutta olen luvannut olla ymmärtäväinen. Uskon että hänelläkin pulpahtaa pintaan elämätön elämä. Elämä kun on ollut vain firman ja kodin väliä...

(toivottavasti nämä eivät olleet niitä historiallisia viimeisiä sanoja..)
 

Yhteistyössä