Sallamari
Olen 43v. erosin 4v. sitten 17v. kestäneestä avioliitosta, vaikka nuorin kolmesta lapsesta oli vasta 5-vuotias. Arvostin ja arvostan yhä ex-mieheni ""kunnollisuutta ja tunnollisuutta"" eli sitä miten hyvin hän hoitaa työnsä ja ylipäätään kaikki asiansa.
Menimme avioon todella nuorina, opiskelimme ja saimme hyvät työpaikat ennen kuin lapset syntyivät. Se elämänvaihe oli monella tavalla ihan hyvää aikaa - eikä koskaan unohdu. Silti me sananmukaisesti kasvoimme eroon toisistamme. Vuosi vuodelta kiinnostuksen kohteemme ja tekemisemme erkanivat. Mieheni rakasti erämaita ja kalastamista - itse viihdyn kaupungissa, kirjastoissa, toreilla, elokuvissa ja ennen kaikkea ystävieni kanssa, joita minulla on paljon - mieheni taas inhosi kyläreissuja eikä koskaan pitänyt siitä, että kutsuin meille ystäviäni. Yhteisiä ystäviä ei ollut, koska mieheni sanoi, ettei kaipaa muuta seuraa kuin perheensä.
Hän ei liioin pitänyt siitäkään, että opiskelin lisää.
Lopulta olo oli kuin häkkilinnulla. En saanut enkä voinut elää oman näköistä elämääni vaan tuntui, että loukkasin toista pelkästään toiveillani ja ajatuksillani. Yritin vuosia puhua mieheni kanssa, saada hänet perheneuvojalle, mutta turhaan. Mieheni mielestä kaikki syy oli minun luonteessani ja ""levottomuudessani"". Ahdistus vaikutti terveyteenikin; lihoin, sain verenpainetta ja astmaoireita.
Lopulta hain eroa yksin. Olihan se rankkaa ja monta kertaa podin syyllisyyttä varsinkin lasten takia, koska koin rikkoneeni heidän kotinsa ja koko lapsuutensa. Halusin säilyttää ex-mieheeni hyvät välit ja olen siinä onnistunutkin. Myös lapsilla on läheiset välit isäänsä.
Ratkaisuni oli oikea. Koen eläväni oman näköistä elämää, olen opiskellut ja saanut työn, josta ennen vain uneksin. Olen laihtunut 20 kg, juoksen lähes päivittäin ja joogaan. Voin erinomaisesti. Lapsillakin menee hyvin, vaikka tavalliset murrosiän koettelemukset arkea värittävätkin. Seurustelen miehen kanssa, jolla on tahollaan vastuu lapsistaan - tarkoituksemme on antaa molempien lapsille mahdollisuus sillä tavalla eheään kotiin, ettemme ole toistaiseksi edes muuttamassa yhteen. Ja näin on hyvä!
Ex-miehenikin meni kesällä uudestaan avioon naisen kanssa, johon törmäsi viime syksyn ruskaretkellä. Eli uskon hänenkin olevan tyytyväinen siihen, miten asiat lopulta menivät.
Rakkaus- ja parisuhteen tärkein asia on henkinen läheisyys, tunne, että on lupa olla oma itsensä kaikkine puutteineen ja kummallisuuksineenkin. Mielestäni pitkiä liittoja ihannoidaan toisinaan ihan turhaan - mikä ihmeen saavutus on näivettyä ja kutistua sellaisessa liitossa, jossa kumpikaan ei voi hyvin?
Vanhin lapseni on 18-vuotias ja sanoi tässä kerran, että ""ihanaa äiti kun sä uskalsit erota ja alkaa elää"".
Menimme avioon todella nuorina, opiskelimme ja saimme hyvät työpaikat ennen kuin lapset syntyivät. Se elämänvaihe oli monella tavalla ihan hyvää aikaa - eikä koskaan unohdu. Silti me sananmukaisesti kasvoimme eroon toisistamme. Vuosi vuodelta kiinnostuksen kohteemme ja tekemisemme erkanivat. Mieheni rakasti erämaita ja kalastamista - itse viihdyn kaupungissa, kirjastoissa, toreilla, elokuvissa ja ennen kaikkea ystävieni kanssa, joita minulla on paljon - mieheni taas inhosi kyläreissuja eikä koskaan pitänyt siitä, että kutsuin meille ystäviäni. Yhteisiä ystäviä ei ollut, koska mieheni sanoi, ettei kaipaa muuta seuraa kuin perheensä.
Hän ei liioin pitänyt siitäkään, että opiskelin lisää.
Lopulta olo oli kuin häkkilinnulla. En saanut enkä voinut elää oman näköistä elämääni vaan tuntui, että loukkasin toista pelkästään toiveillani ja ajatuksillani. Yritin vuosia puhua mieheni kanssa, saada hänet perheneuvojalle, mutta turhaan. Mieheni mielestä kaikki syy oli minun luonteessani ja ""levottomuudessani"". Ahdistus vaikutti terveyteenikin; lihoin, sain verenpainetta ja astmaoireita.
Lopulta hain eroa yksin. Olihan se rankkaa ja monta kertaa podin syyllisyyttä varsinkin lasten takia, koska koin rikkoneeni heidän kotinsa ja koko lapsuutensa. Halusin säilyttää ex-mieheeni hyvät välit ja olen siinä onnistunutkin. Myös lapsilla on läheiset välit isäänsä.
Ratkaisuni oli oikea. Koen eläväni oman näköistä elämää, olen opiskellut ja saanut työn, josta ennen vain uneksin. Olen laihtunut 20 kg, juoksen lähes päivittäin ja joogaan. Voin erinomaisesti. Lapsillakin menee hyvin, vaikka tavalliset murrosiän koettelemukset arkea värittävätkin. Seurustelen miehen kanssa, jolla on tahollaan vastuu lapsistaan - tarkoituksemme on antaa molempien lapsille mahdollisuus sillä tavalla eheään kotiin, ettemme ole toistaiseksi edes muuttamassa yhteen. Ja näin on hyvä!
Ex-miehenikin meni kesällä uudestaan avioon naisen kanssa, johon törmäsi viime syksyn ruskaretkellä. Eli uskon hänenkin olevan tyytyväinen siihen, miten asiat lopulta menivät.
Rakkaus- ja parisuhteen tärkein asia on henkinen läheisyys, tunne, että on lupa olla oma itsensä kaikkine puutteineen ja kummallisuuksineenkin. Mielestäni pitkiä liittoja ihannoidaan toisinaan ihan turhaan - mikä ihmeen saavutus on näivettyä ja kutistua sellaisessa liitossa, jossa kumpikaan ei voi hyvin?
Vanhin lapseni on 18-vuotias ja sanoi tässä kerran, että ""ihanaa äiti kun sä uskalsit erota ja alkaa elää"".