Järki vs sydän työasioissa

[u-ohjus]

Ympäri vuorokautinen yhdessäolo ja jatkuva lapsen tarpeiden kuulolla olo ei todellakaan ole mitään helppoa, etenkin kun on kyse taapero-ikäisestä. Ensimmäiset kolme vuotta on kuitenkin aikaa jolloin yhdessäolo kaikesta huolimatta on asia johon kannattaa panostaa. Kun pystyy antamaan lapselle vankan perustan, kestävät nämä elämän kolhuja myöhemmin niin paljon paremmin. Varhaisessa vuorovaikutuksessa äidin kanssa (jos ensisijainen kasvattaja) kehittyy valmiuksia jotka tukevat tulevaa kehitystä ja mahdollistavat vahvan persoonan kasvun. Eikö ole asia joka meille vanhemmille kuitenkin on kaikkein tärkein, ja loppujen lopuksi varhainen lapsuus on hyvin lyhyt. Mitään eivät uraäidit enempää kadu kuin sitä etteivät malttaneet olla pienen kanssa silloin kun heitä eniten vielä tarvittiin. (USA:ssa tutkimus korkeasti koulutettujen naisten kokemuksista ja ajatuksista äitiydestä ja omasta vanhemmuudesta).

USAssa äitiysloma taitaa olla muutamia viikkoja, ei voi verratakaan Suomen olosuhteisiin, joissa äiti tai isä saa olla kotona hyvällä tuella 10 kk. Myös tyelämä USAssa paljon kuluttavampaa, kun puhutaan todella urasta: yli 10 h työpäivät, lomaa 3 vko vuodessa jne.

 

[u-ohjus]

Jos on vakihomma, niin ei se mihinkään katoa kun on kotona äitiyslomilla, vanhempainvapailla, hoitovapailla ja vaikka palkattomilla... Itse olin 10 vuotta töissä ja nyt aion olla saman verran kotona ja palata sitten takaisin omaan työhöni... Tietysti aivoni kaipaavat jonkin sortin päivitystä, mutta en minä suinkaan mihinkään työhaastatteluun joudu! Ja kun oli kymmenen vuotta jo töissä eikä tuhlannut liikaa, niin kyllä näinkin pärjää omakotitalossa ja parin auton kera plus voi silloin tällöin piipahtaa reissussa koko perheen voimin (mies toki töissä, mutta ei mitään ylipitkiä päiviä). Pointtini on kuitenkin se, että vakihommasta ei ihan helposti potkuja tule vaikka olisi ehtinyt olla työssä vain hetken...

harvalla 20-35-vuotiaalla on vakituinen virka tai toimi, johon palata tuosta vain. harvasta "kunnon hommasta" saa myöskään palkatonta virkavapaata määrättömästi. ja vuosikausien kotonaolo syö kyllä tiedot ja taidot siihen malliin, että työhönpalaaminen näihin "kunnon hommiin" ei käykään noin vain. asiat kun tahtovat koko ajan kehittyä, myös työelämässä.

 

[ap simpula]

Ketjun aloittaja tässä kirjoittelee tilannekatsausta, jos jotakuta sattuisi vielä kiinnostamaan. En tuolloin kirjoitushetkellä hakemaani työtä saanut, mutta heti perään sain kutsun joskus pari kuukautta sitten lähettämäni hakemuksen perusteella (kokeilin lähinnä kepillä jäätä, koska paikka olisi just itselle sopiva, mutta omasta mielestänikin kokemusta liian vähän). No sain tuon jälkimmäisen paikan, joka on vakituinen ja juuri koulutustani vastaava. Huono puoli on se, että heillä on hirveä kiire saada uusi ihminen kehiin, koska edellinen lähtee pian pois. Aloitan siis jo ensi viikolla vaikka esim. hoitapaikkaa ei vielä ole ja äitini hoitaa lasta sen aikaa, että hoito järjestyy. Kun hoitopaikka viimein järjestyy, on todella hankala totuttaa lasta hoitoon, koska en voi noin vain pyytää uudesta työstä vapaata, jotta ensin käytäisi tutustumassa ja sitten puolipäivää jne. Meillä tulee menemään niin, että tutustutaan aamusella, jätän puoleksi päiväksi ja tod. näk. jo seuraavana päivänä kokopäiväisesti. Ei mene oppien mukaan ei ja valmiiksi jo hirvittää ja harmittaa lapsen puolesta (1v). Päätin kuitenkin ottaa tuon työn, koska paikkoja on kiven alla, varsinkaan vakiduuneja ei helpolla saa (tähän oli yli 100 hakijaa, joista ihme kyllä minut valittiin). Tietysti rahatilannekin helpottuu.

Mutta voi miten sydän vuotaa verta, kun en voikaan enää olla kotosalla lapseni kanssa, tuntuu todella pahalta laittaa pieni hoitoon. Nyt vain kallistuin järjen äänen puolelle. Ja toivon salaa toista raskautta pian, jotta voisin sitten olla rauhallisin mielin pidempään hoitovapaalla, kun on duuni, johon palata... Ottaisin tietty esikoisen heti pois hoidosta myös. Näin kävi meillä. Iloa elämään muille lapsen ja työn välillä pähkäileville...

 

[ympäri tullaan]

No, tuo on sinun päätöksesi. Toivottavasti olet päätökseesi tyytyväinen vielä 10:n ja etenkin 20:n vuoden päästä, kun näet päätöksesi hedelmät. Varhaislapsuus kestää vain muutaman vuoden. Kuten alan ammattilaiset sanovat, alle 2,5 vuotiaalla joka ikinen kuukausi, jonka voi lykätä hoitoon viemistä on suuri plussa tulevaisuudelle. Lisäksi olet valmis luopumaan erittäin tärkeästä lapsentahtisesta tutustumisesta hoitopaikkaan, senkin teet täysin miten itsellesi on paras... En muuten syyllistäisi, mutta sinulla olisi mahdollisuus olla kotona, jopa sitä itsekin haluaisit, ja silti laitat omat tarpeesi etusijalle. Tuntuu pahalta lapsesi puolesta.

 

[u-ohjus]

onnea vakituisen työpaikan johdosta! mieluinen ja vakituinen työpaikka on näinä aikoina lottovoittoakin kalliimpi. mummo on 1-vuotiaalle oikein hyvä varahoitaja. jos vain mahdollisuus on, voisi mummoa hyödyntää pidempäänkin ja laittaa lapsi sitten hoitoon, kun löytyy se just teille sopiva hoitopaikka. onko muuten isällä halua ja mahdollisuutta jäädä kotiin hoitovapaalle? meillä suunnitellaan lapsen hoitoa siten, että minä äitinä pidän vanhempainvapaan 2 viimeistä viikkoa lukuunottamatta, siihen perään kertyneet 2 vuoden lomat ja lomarahavapaat ja päälle vielä 1-2 kk hoitovapaata (en halua mennä töihin heinäkuun kiireisiin pitkän poissolon jälkeen). mies sitten pitää 2 vko vanhempainvapaata + isäkuukauden ja siihen päälle puolisen vuotta hoitovapaata. seuraava puoli vuotta mennään sitten jotenkin kotihoidolla joko isä tai me molemmat vuorotellen. hoitoon kodin ulkopuolelle laitetaan näillä näkymin 2-vuotiaana, jos kaikki ok.

älä, ap, vain syyllisty ratkaisustasi, tuli täältä millaista p:tä niskaan vain. kateellisia taitavat olla (jo kirjoittanut ja mahd. tulevat).

Ketjun aloittaja tässä kirjoittelee tilannekatsausta, jos jotakuta sattuisi vielä kiinnostamaan. En tuolloin kirjoitushetkellä hakemaani työtä saanut, mutta heti perään sain kutsun joskus pari kuukautta sitten lähettämäni hakemuksen perusteella (kokeilin lähinnä kepillä jäätä, koska paikka olisi just itselle sopiva, mutta omasta mielestänikin kokemusta liian vähän). No sain tuon jälkimmäisen paikan, joka on vakituinen ja juuri koulutustani vastaava. Huono puoli on se, että heillä on hirveä kiire saada uusi ihminen kehiin, koska edellinen lähtee pian pois. Aloitan siis jo ensi viikolla vaikka esim. hoitapaikkaa ei vielä ole ja äitini hoitaa lasta sen aikaa, että hoito järjestyy. Kun hoitopaikka viimein järjestyy, on todella hankala totuttaa lasta hoitoon, koska en voi noin vain pyytää uudesta työstä vapaata, jotta ensin käytäisi tutustumassa ja sitten puolipäivää jne. Meillä tulee menemään niin, että tutustutaan aamusella, jätän puoleksi päiväksi ja tod. näk. jo seuraavana päivänä kokopäiväisesti. Ei mene oppien mukaan ei ja valmiiksi jo hirvittää ja harmittaa lapsen puolesta (1v). Päätin kuitenkin ottaa tuon työn, koska paikkoja on kiven alla, varsinkaan vakiduuneja ei helpolla saa (tähän oli yli 100 hakijaa, joista ihme kyllä minut valittiin). Tietysti rahatilannekin helpottuu.

Mutta voi miten sydän vuotaa verta, kun en voikaan enää olla kotosalla lapseni kanssa, tuntuu todella pahalta laittaa pieni hoitoon. Nyt vain kallistuin järjen äänen puolelle. Ja toivon salaa toista raskautta pian, jotta voisin sitten olla rauhallisin mielin pidempään hoitovapaalla, kun on duuni, johon palata... Ottaisin tietty esikoisen heti pois hoidosta myös. Näin kävi meillä. Iloa elämään muille lapsen ja työn välillä pähkäileville...

 

[jihuu77]

Loistavaa, että sait hyvän työpaikan. Ja nyt vaan suhteellisuuden tajua tuohon syyllisyyteen. Et sinä maailmasta pois häviä, käyt vain töissä ja näät kyllä joka päivä lapsesi ja sinä hänet ja voitte edelleen tehdä paljon asioita yhdessä. Työssä käynti on ihan normaalia arjen elämää miljoonissa perheissä.

Turhan kriittiset näkökulmat usein kertovat juuri kateudesta, kun ei olla omien päätösten kanssa sinut.

Itse olen paininut samojen asioiden kanssa. Katunut ja kiitellyt päätöksiäni vuoron perään. Nauttiessani työstä, olen ollut ylpeä työssäkäyvä pienen lapsen äiti. Väsyneinä aamuina, olen miettinyt mahdollisuuksia paeta tästä oravanpyörästä kotiäidin arkeen.

Mutta ajan kanssa helpottaa. Nyt on vain niin isoja muutoksia, että alku voi tuntua hankalalta.

 

[voi hellanduudelis]

No, tuo on sinun päätöksesi. Toivottavasti olet päätökseesi tyytyväinen vielä 10:n ja etenkin 20:n vuoden päästä, kun näet päätöksesi hedelmät. Varhaislapsuus kestää vain muutaman vuoden. Kuten alan ammattilaiset sanovat, alle 2,5 vuotiaalla joka ikinen kuukausi, jonka voi lykätä hoitoon viemistä on suuri plussa tulevaisuudelle. Lisäksi olet valmis luopumaan erittäin tärkeästä lapsentahtisesta tutustumisesta hoitopaikkaan, senkin teet täysin miten itsellesi on paras... En muuten syyllistäisi, mutta sinulla olisi mahdollisuus olla kotona, jopa sitä itsekin haluaisit, ja silti laitat omat tarpeesi etusijalle. Tuntuu pahalta lapsesi puolesta.

No voisitko suuressa viisaudessasi valaista, minkälaisia hedelmiä ap tulee korjaamaan 10 ja 20 vuoden päästä? Itse (sekä melkein kaikki lapsuudenystäväni) menin hoitoon 1-vuotiaana 80-luvun taitteessa. Pianonsoiton aloitin 5-vuotiaana (kun olin ensin oppinut lukemaan 4-vuotiaana), suunnistuksen, luistelun ja ratsastuksen kouluiässä. Pianonsoittoa harrastin niin pitkälle kuin mahdollista ilman ammatti-intohimoa. Koulussa menestyin aina luokallani parhaiten, kaikilla kouluasteilla. Olin suosittu kavereiden keskuudessa, sillä olin hyvin sosiaalinen ja ylipäätään mukava tyyppi. Kirjoitin ylioppilaaksi L- ja E-arvosanoin. Pääsin heti yliopistoon. Vaihdoin alaa ja suoritin korkeakouluopinnot 4 vuodessa. Sain hyvän, koulutustani vastaavan työpaikan. Löysin upean miehen, jonka kanssa menin naimisiin pari vuotta sitten. Asumme kivassa omakotitalossa. Tulemme hyvin toimeen rahallisesti, ja avioliittomme kukoistaa. Meillä on maailman ihanin perhe. Elämä on kutakuinkin täydellistä, mitä nyt sairastuin krooniseen sairauteen jokin aika sitten. Se ei kuitenkaan haittaa elämää erityisen paljon. Suhteeni vanhempiin on aina ollut mitä mainioin.

Onko minulla nyt vielä jotain kauheuksia odotettavissa, kun tähän ikään mennessä en ole kriisiytynyt varhaisesta päivähoidon aloituksesta huolimatta?

Vai, hmmmm..... Olisiko - olisiko MITENKÄÄN mahdollista, että lapsi ei aina välttämättä kärsisikään kodin ulkopuolisesta, hyvästä hoidosta? Kas, tässäpä mieletön pulma. Osaisitkohan "ympäri tullaan", mitenkään ratkaista sen...?

 

[vierailijan ajatuksia]

Ketjun aloittaja tässä kirjoittelee tilannekatsausta, jos jotakuta sattuisi vielä kiinnostamaan. En tuolloin kirjoitushetkellä hakemaani työtä saanut, mutta heti perään sain kutsun joskus pari kuukautta sitten lähettämäni hakemuksen perusteella (kokeilin lähinnä kepillä jäätä, koska paikka olisi just itselle sopiva, mutta omasta mielestänikin kokemusta liian vähän). No sain tuon jälkimmäisen paikan, joka on vakituinen ja juuri koulutustani vastaava. Huono puoli on se, että heillä on hirveä kiire saada uusi ihminen kehiin, koska edellinen lähtee pian pois. Aloitan siis jo ensi viikolla vaikka esim. hoitapaikkaa ei vielä ole ja äitini hoitaa lasta sen aikaa, että hoito järjestyy. Kun hoitopaikka viimein järjestyy, on todella hankala totuttaa lasta hoitoon, koska en voi noin vain pyytää uudesta työstä vapaata, jotta ensin käytäisi tutustumassa ja sitten puolipäivää jne. Meillä tulee menemään niin, että tutustutaan aamusella, jätän puoleksi päiväksi ja tod. näk. jo seuraavana päivänä kokopäiväisesti. Ei mene oppien mukaan ei ja valmiiksi jo hirvittää ja harmittaa lapsen puolesta (1v). Päätin kuitenkin ottaa tuon työn, koska paikkoja on kiven alla, varsinkaan vakiduuneja ei helpolla saa (tähän oli yli 100 hakijaa, joista ihme kyllä minut valittiin). Tietysti rahatilannekin helpottuu.

Mutta voi miten sydän vuotaa verta, kun en voikaan enää olla kotosalla lapseni kanssa, tuntuu todella pahalta laittaa pieni hoitoon. Nyt vain kallistuin järjen äänen puolelle. Ja toivon salaa toista raskautta pian, jotta voisin sitten olla rauhallisin mielin pidempään hoitovapaalla, kun on duuni, johon palata... Ottaisin tietty esikoisen heti pois hoidosta myös. Näin kävi meillä. Iloa elämään muille lapsen ja työn välillä pähkäileville...

Onnea vakipaikasta!! Eiköhän se työhönmeno ja hoidon aloitus ihan hyvin mene. Jos et itse pysty tekemään puolipäiviä totuttelun aikaan, niin voisiko vaikka äitisi mennä tutustumaan hoitopaikkaan? Tai miehesi? Ja voisitteko vuorotella haun ja viennin kanssa niin, että hoitopäivä jäisi lyhyeksi?

Pidä itsestäsi huolta ja ole itsellesi armollinen, sillä se uuden työn aloitus vie varmaan aluksi voimia. Ota apua vastaan, kun sitä tarjotaan.

 

[Zannikka]

Ketjun aloittaja tässä kirjoittelee tilannekatsausta, jos jotakuta sattuisi vielä kiinnostamaan. En tuolloin kirjoitushetkellä hakemaani työtä saanut, mutta heti perään sain kutsun joskus pari kuukautta sitten lähettämäni hakemuksen perusteella (kokeilin lähinnä kepillä jäätä, koska paikka olisi just itselle sopiva, mutta omasta mielestänikin kokemusta liian vähän). No sain tuon jälkimmäisen paikan, joka on vakituinen ja juuri koulutustani vastaava. Huono puoli on se, että heillä on hirveä kiire saada uusi ihminen kehiin, koska edellinen lähtee pian pois. Aloitan siis jo ensi viikolla vaikka esim. hoitapaikkaa ei vielä ole ja äitini hoitaa lasta sen aikaa, että hoito järjestyy. Kun hoitopaikka viimein järjestyy, on todella hankala totuttaa lasta hoitoon, koska en voi noin vain pyytää uudesta työstä vapaata, jotta ensin käytäisi tutustumassa ja sitten puolipäivää jne. Meillä tulee menemään niin, että tutustutaan aamusella, jätän puoleksi päiväksi ja tod. näk. jo seuraavana päivänä kokopäiväisesti. Ei mene oppien mukaan ei ja valmiiksi jo hirvittää ja harmittaa lapsen puolesta (1v). Päätin kuitenkin ottaa tuon työn, koska paikkoja on kiven alla, varsinkaan vakiduuneja ei helpolla saa (tähän oli yli 100 hakijaa, joista ihme kyllä minut valittiin). Tietysti rahatilannekin helpottuu.

Mutta voi miten sydän vuotaa verta, kun en voikaan enää olla kotosalla lapseni kanssa, tuntuu todella pahalta laittaa pieni hoitoon. Nyt vain kallistuin järjen äänen puolelle. Ja toivon salaa toista raskautta pian, jotta voisin sitten olla rauhallisin mielin pidempään hoitovapaalla, kun on duuni, johon palata... Ottaisin tietty esikoisen heti pois hoidosta myös. Näin kävi meillä. Iloa elämään muille lapsen ja työn välillä pähkäileville...

Onnea työpaikan johdosta! Vaikka alku voi olla hankalaa uudessa hoitopaikassa, niin kyllä se siitä ajan kanssa helpottaa. Älä nyt vaan kanna liian suurta taakkaa murehtimalla hoitoasioista, vaan muista myös iloita uudesta työpaikasta. Niin, ja joku jo tässä ehdottikin, että voisiko miehesi kenties auttaa myös hoitoon sopeutumisen jaksossa esim tekemällä hiukan lyhyempää päivää? Useinhan sanotaan, että sen hoitoon sopeutumisen (lyhyempien päivien) jakson ei tarvitsisi olla pidempi kuin noin viikon.

 

[Siina]

Haluan minäkin onnitella ap:tä työpaikan johdosta! Ymmärrän tunteesi ja olen itse ihan samassa tilanteessa. Olen äitiyslomalla laittanut yhden ainoan työhakemuksen paikkaan, joka tuntui melkeinpä liian hyvältä - ja sain sen... Kyseessä on osaamistani eteenpäin vievä, vakituinen työ. Ennen äitiysloman alkua jäin työttömäksi taas yhdestä määräaikaisesta tehtävästä. Kuitenkin itkin koko päivän, kun tarve pikaiseen töihinlähtöön nyt kävi ilmi.. Lapseni on tällöin vähän alle 10 kk, mutta isä voi onneksi häntä hoitaa kotona 1 vuoden ikään asti.

Kotona pientä lasta hoitavat korostavat näillä palstoilla sitä, miten "lapsi on vain vähän aikaa pieni", ja kotona hoitaminen on silloin ensiarvoisen tärkeää. Sitä en kiistä, mutta koska lapsi todellakin on vain vähän aikaa pieni, on välttämätöntä ajatella myös vauva-ajan jälkeistä elämää! Minun olisi nyt taloudellisesti mahdollista olla kotona vielä joitakin kuukausia, ja viihtyisinkin erinomaisesti, mutta jossain vaiheessa töihin on mentävä. Omalla alallani työpaikat ovat todella kiven alla, enkä katso voivani ottaa riskiä uusista pätkätöistä ja -työttömyyksistä. Siitä on nyt vain maksettava se, että lapsi joutuu aloittamaan päivähoidon aikaisemmin kuin olisin toivonut. Ja pahalta se tuntuu, huoli on kova, mutta kuten tuolla edellä joku kirjoittikin, hoidon aloittamisikä ei kuitenkaan mitään myöhempiä kehityskulkuja ratkaise!

Ja niin, minäkin toivon kovasti sitä pikkusisarusta ja uutta äitiyslomaa kunhan olen itseni tuohon työpaikkaan sisäänajanut Jos minulla olisi nyt vakipaikka odottamassa, olisin kyllä kotona pidempään. Ehkä ensi kerralla!

Tsemppiä kovasti ap:lle ja muillekin työn ja äitiyden kanssa tasapainoileville! Kyllä me lapsinemme hyvin pärjätään vaikkei helpolla päästäisikään.

 

[Huolipuoli]

Kuinka onkaan niin, että suomalainen murehtii kaikki asiat etu-, vali- ja jälkikäteen. Ja monesti asioista, joista ei edes tarvi. meillä ei perhepäivähoitoon mennessä opeteltu mitenkään, ja heti lähti menemään tosi hienosti, vaikka lapsi ei olekaan mikään hurja sekaansukeltaja, ihan vain perusturvallisuuden omaava keskivertomuksu....=)
Jos kaikki ei mene putkee, niin sitten otetaan käyttöön joku etukäteen mietityistä vaihtoehtoissuunnitelmista. Ei se elämä sen kummempaa ole.

Tuosta vakipaikasta sitte, onko joku vielä niin sinisilmäinen, että kuvittelee, sellaisia olevan olemassa, ihan kuin työsopimuksessa lukee, ne ovat toistaiseksi.
Omassa työssäni 7-10 v poissaolo tietäisi sitä, että en tuntisi ainakaan neljää-viittä edellistä "pomoani", koska organisaatio ehtisi muuttua useaan kertaa poissaollessani.
Tämä ei sitten olisi kovin hyvä lähtökohta etsiä itselleen uutta paikkaa talon sisällä sinä aikana, joka siihen tarkoitukseen on paluun jälkeen varattu, firmalla ei ole velvoitetta nimittää minua joka välissä olemattomiin paikkoihin, ja parhaassa tapauksessa koko osasto voisi olla ulkoistettu tai fokus muuttunut, oma ammattitaito vanhentunutta tai muuten sopimatonta.
Ns. perusammattien tekijöillä on tässä mielessä huomattavaati helpompaa, sairaanhoitajia, myyjiä, lääkäreitä yms. tarvitaan aina, ja ammattitaidon päivittäminen on selkeämpää kuin esim. omalla alalllani.