Mistä tietää, haluaako lapsen?

[Ellamari]

..tai itsensä tehostamista lapsen kautta. Lapsessa kristallisoituu se, että jokainen ihminen on arvokas siksi, että on olemassa, eikä siihen tarvita mitään muuta. Ihmisarvoa ei voi mitata terveydellä, tehokkuudella tai sillä että tuottaa vanhemmilleen hyvää mieltä ja kunniaa. Ja vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ei vaadi mitään, se kestää lähes kaiken. Kun on saanut lapsen, ei asioita enää ajattele omasta navastaan käsin ja mieti, tuottaako tuo lapsi minulle iloa vai ei, koska lapsi ei ole olemassa äitiään varten, vaan äiti lastaan varten. Vanhemmuus on ihmiskunnan SUURIN voimavara, se on se joka tämänkin yhteiskunnan pitää viimekädessä pystyssä. Ei sen pidäkään olla mitää piknikkiä, koska se on niin paljon suurempaa ja arvokkaampaa.

Niin totta.

Itselläni on yksi 1,5v tytär, ja on todellakin mullistanut elämäni. Niin hyvässä kuin pahassa. Kaipaan kovasti omaa aikaani ja sen puute uhkaa välillä tehdä puolihulluksi, mutta vastapainona kyllä tuo pieni tuo kovasti iloa ja naurua elämään, että kyllä sitä omaa aikaa malttaa odottaa, kyllä sitäkin vielä tulee taas.

Ajatus oli hankkia vain yksi lapsi mutta nyt on kakkonen yrityksessä. Mistä tiesin että haluan kuitenkin sen siskon tai veljen? Siitä, että minun piti perustella itselleni enemmän sitä, miksi ei kuin sitä miksi kyllä.

 

[Bete]

Anteeksi nyt vaan Bete, mutta mistä ihmeestä SINÄ voit tietää??? Olethan kuitenkin lapseton!!

Jos joku täällä haluaa erikseen tietää, millaista on olla sairaan/vammaisen lapsen vanhempi niin voi varmaan lukea siihen liittyvää tietoa netistä tai kirjoista, sitä varmaan riittää.

Vastaus kysymykseesi: minäkin tiedän asian netistä ja kirjoista.

(Ai niin mutta miksi äitien ja isien tarvitsisi lukea asiaa netistä tai kirjoista? Hehän ovat VANHEMPIA ja tietävät siksi lapsista kaiken!)

 

[Bete]

Lisäisin vielä tuohon Beten äärettömän viisaaseen "lapsi tuo muutakin kuin iloa" argumenttiin:

Myös parisuhde "tuo muutakin kuin iloa" ihmisten elämään, esimerkiksi!! En edes aloita tästä aiheesta, siitä voi lukea tuolta Parisuhde-palstalta. Mutta en silti mene sinkkupalstalle saarnaaman, että hei älkää vaan ryhtykö parisuhteeseen, kyllä ne parisuhteen negatiiviset puolet on kuulkaa NIIN PALJON suurempia kuin positiiviset puolet, pysykää vaan yksinäisinä sinkkuina ja istukaa kotona yksin joulunpyhät. Ajatelkaa, teidän tuleva puolisonne voisi vaikka SAIRASTUA tai VAMMAUTUA, hän voisi ollakin pettäjä tai holtiton rahankäyttäjä. Ja kuinka paljon huolta ja murhetta siitä sitten itselleen saisi kannettavaksi, voi ei. Kyllä se ilo jäisi pieneksi. Joo ei, ei hankkia seurustelusuhdetta.

Jos joku ihminen pärjää ilman parisuhdetta, ts. ei tunne oloaan onnettomaksi tai yksinäiseksi sinkkuna, niin silloin ei ehkä kannata ottaakaan riskiä. On varmaan ihan turha sanoa kenellekään tosissaan lasta haluavalle, että ei kannata, kun se lapsi voi olla vammainen. Mutta jos elää tyytyväisenä lapsettomanakin, niin kannattaako silloin ottaa riskiä? Jos minä eläisin tyytyväisenä sinkkuna, niin jättäisin kyllä kumppanin etsinnän sikseen.

Lapsessa ja parisuhteessa on eräs melkoisen suuri ero: puolisonsa voi valita ja hänestä voi päästä eroonkin halutessaan. Lastaan ei voi valita, eikä lasta hylätä tai jätetä kuin ääritapauksissa.

 

[Bete]

Kirjoitin siis näin: "Jos lapsi on vakavasti sairas tai vammainen, tai hänen puolestaan joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan jonkin asian takia, niin kyllä hän tuo jotain muuta kuin pelkkää iloa, ja taitaa ilo olla siinä tilanteessa melko piiloon jäävä tunne. Eli siis lapsen hankinta on riski, ja jos hyvin käy, niin lapsesta voi tosiaankin olla paljon iloa, mutta asiat voivat mennä myös pieleen."

Pari lainausta netistä:
"Meillä toinen lapsi (4v) sairastui vakavasti jokin aika sitten ja tämä arki tuntuu todella raskaalta välillä." Te, joiden lapsi sairastunut vakavasti, miten olette selvinneet arjesta? - Keskustelut - Vauva.fi

"Meidän lapsi todettiin lapsena kuuroksi eikä aluksi tiedetty onko muutakin "häikkää". Täytyy sanoa että kyllä siinä kävi paljon ikäviäkin ajatuksia mielessä mutta onneksi minulla oli kannustavia ja ymmärtäväisiä läheisiä joille pystyin puhumaan. Erityislapsen vanhemmat joutuvat erittäin kovan paikan eteen huomatessaan että lapsi ei ole terve ja niistä asioista on pakko puhua että pääsee sinuiksi asian kanssa." mitä mieltä äidistä jonka lapsi on sairas/kehitysvammainen? äidin mielestä ei älyä mitään tai äiti häpee lastaan?

"Jo pienen lapsen pahempi flunssa voi olla varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa todella rankkaa."
"En voinut ymmärtää että minun ihana pieni tyttäreni on sairas ja vielä sellainen sairaus jota en voi tajuta tai ymmärtää. Sitten alkoi tietysti itsesyyttely ja se oli yhtä helvettiä, kysymykset miksi, mitä me vanhempina ollaan tehty väärin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ja varsinkin että miksi minä äitinä en ole huomannut miten huonosti lapseni voi, se oli rankkaa." Lapsen sairastuminen järkyttää elämän - IS - Keskustelut

Ei siis näiden lasten vanhemmilla huoli ole ainoa esiin nouseva tunne, vaan mukana saattaa olla myös häpeää tai itsensä syyttelyä.

Minusta on kummallista väittää, että en tällaisia asioita voisi tietää "koska minulla ei ole lapsia". Jos mulla olisi lapsia, jotka olisivat terveitä ja pärjäisivät kaikessa hyvin, niin tietäisinkö silloin yhtään sen paremmin sairaan lapsen kanssa elämisestä? Eikö kukaan voi tietää asioista, jos ei itse koe niitä?

Muutenkin keskustelupalstoilla on minusta fiksumpaa asiallisesti kommentoida ketjun aihetta kuin hyökätä toisten kirjoittajien kimppuun.

 

[Kokemus ja teoria]

Bete, kysyit "Eikö kukaan voi tietää asioista, jos ei itse koe niitä? " Vastaus on, että suuri osa asioista, ja ehkäpä juuri ne tärkeimmät asiat, ovat sellaisia, joita ei todellakaan voi ymmärtää, jollei ole itse kokenut niitä. Eihän mun tätä sinulle oikeasti tarvitsisi edes kertoa, olet aikuinen ihmnen. Jokainen voi hakea tietoa ja yrittää ymmärtää, mutta ilman kokemusta useimpia asioita on hyvin vaikea ymmärtää. Tässähän se ihmisenä olemisen pointti on, että elämää ei voi opiskella kirjoista. Sieltä voi lukea toisten kokemuksista sen pienen siivun, minkä he pystyvät muiden kanssa jakamaan, mut sieltä ei voi oppia sitä, miltä tuntuisi itse olla samassa tilanteessa. Vaikka olisi nähnyt kymmeniä äitejä, ei voi ymmärtää äitiyden tuomaa mullistusta ennen kuin on itse äiti. Vaikka olisi nähnyt jokaisen ystävänsä rakastuvan, ei voi tietää miltä rakastuminen tuntuisi sitten omalta kohdalta. Vaikka olisi nähnyt vammautuneita, sairaita ihmisiä, ei voi tietää, miten itse kokisi oman vammautumisensa ja sairastumisensa jne. Tää lista on loputon.

Myös sinun kokemuksesi elämästä ovat aivan uniikkeja, eikä kukaan meistä voi tulla mitätöimään niitä ja kertomaan, mitä sinä ehkä mahdollisesti saatat tuntea tai miten sinun pitäisi tuntea. Mä ymmärrän, että sä mielelläsi haluat olla opponenttina tällaiselle keskustelulle, ja antaa toisenkin näkökulman. Mut homman nimi on se, että jokainen äideistä on ollut joskus myös lapseton. Jokainen on käynyt läpi omat pohdintansa ja tehnyt päätöksensä yhdessä miehensä kanssa. Sulta puuttuu aivan ratkaiseva kokemus, lapsen saamisen kokemus, ja se tapa, jolla sä tuot esille mielipiteitäsi, on lähtökohtaisesti tätä kokemusta vähättelevä. Mut sitä kokemusta ei voi kukaan sulle avata, ei netin kautta, ei selittämällä, ei mitenkään. Vaikka me tehtäis mitä, se kokemus ei tavoittais sua. Tää keskustelu lähtee sun osalta niin eri tasolta kuin niiden kohdalla, jotka on jo vanhempia, että tästä ketjusta voi hyvin helposti tulla pelkkä turhauttava, kaikkien aikaa vievä juupas-eipäs - enhän mä niin sanonut - keskustelu.

 

[Bete]

Tässähän se ihmisenä olemisen pointti on, että elämää ei voi opiskella kirjoista.

Ei elämänkokemuksia voi tietenkään opiskella kirjoista, mutta elämästä voi tietää paljonkin lukemalla niistä ja keskustelemalla muiden kanssa. En minä ole kokenut esim. avioeroakaan, mutta tiedän, että avioliitoista Suomessa hajoaa noin 40 %. En siis itsekään pidä omaa avoliittoani (mahdollista tulevaa avioliittoa) mitenkään kiveen hakattuna juttuna, vaan tiedän, että se voi aivan hyvin päättyäkin. Samalla tavoin minusta vanhemmiksi haluavien olisi hyvä tiedostaa, että lapsi voi olla sairas tai vammainen tai jotain muuta ikävää voi sattua sen suhteen, eikä siihen voi välttämättä itse mitenkään vaikuttaa. Ei tämän tarvitse estää lastenhankintaa, mutta ei asian kanssa pitäisi minusta nukkua mitään autuasta untakaan. Varmaa taas on toisaalta se, että lapsi joka tapauksessa aiheuttaa vanhemmilleen paljon työtä. Joiltakin tämä on ilmeisesti jäänyt opiskelematta, koska netissä on niin paljon kirjoituksia tuoreilta vanhemmilta, etteivät he uskoneet, kuinka raskasta lapsen kanssa on. Miksi se joillekin tulee niin suurena yllätyksenä?

Jos luen useilta keskustelupalstoilta siitä, kuinka sairaan lapsen kanssa on erityisen vaikeaa, niin lienee selväkin, että voin jakaa edelleen sitä tietoa, jonka olen lukenut. En epäile sitä, etteikö lapsi toisi vanhemmilleen iloa elämään, mutta jos jokin asia tuo sekä iloa että huolta/vaivaa, niin pointti onkin siinä, missä suhteessa? Ajan vähän ikään kuin takaa sitä, kokeeko jokainen itsessään olevansa äiti/isä-tyyppiä vai ei. Ketjun aloittajahan ei vielä oikein sitä tiennyt.

 

[ap laita kysely muualle]

Bete, kysyit "Eikö kukaan voi tietää asioista, jos ei itse koe niitä? " Vastaus on, että suuri osa asioista, ja ehkäpä juuri ne tärkeimmät asiat, ovat sellaisia, joita ei todellakaan voi ymmärtää, jollei ole itse kokenut niitä. Eihän mun tätä sinulle oikeasti tarvitsisi edes kertoa, olet aikuinen ihmnen. Jokainen voi hakea tietoa ja yrittää ymmärtää, mutta ilman kokemusta useimpia asioita on hyvin vaikea ymmärtää. Tässähän se ihmisenä olemisen pointti on, että elämää ei voi opiskella kirjoista. Sieltä voi lukea toisten kokemuksista sen pienen siivun, minkä he pystyvät muiden kanssa jakamaan, mut sieltä ei voi oppia sitä, miltä tuntuisi itse olla samassa tilanteessa. Vaikka olisi nähnyt kymmeniä äitejä, ei voi ymmärtää äitiyden tuomaa mullistusta ennen kuin on itse äiti. Vaikka olisi nähnyt jokaisen ystävänsä rakastuvan, ei voi tietää miltä rakastuminen tuntuisi sitten omalta kohdalta. Vaikka olisi nähnyt vammautuneita, sairaita ihmisiä, ei voi tietää, miten itse kokisi oman vammautumisensa ja sairastumisensa jne. Tää lista on loputon.

Myös sinun kokemuksesi elämästä ovat aivan uniikkeja, eikä kukaan meistä voi tulla mitätöimään niitä ja kertomaan, mitä sinä ehkä mahdollisesti saatat tuntea tai miten sinun pitäisi tuntea. Mä ymmärrän, että sä mielelläsi haluat olla opponenttina tällaiselle keskustelulle, ja antaa toisenkin näkökulman. Mut homman nimi on se, että jokainen äideistä on ollut joskus myös lapseton. Jokainen on käynyt läpi omat pohdintansa ja tehnyt päätöksensä yhdessä miehensä kanssa. Sulta puuttuu aivan ratkaiseva kokemus, lapsen saamisen kokemus, ja se tapa, jolla sä tuot esille mielipiteitäsi, on lähtökohtaisesti tätä kokemusta vähättelevä. Mut sitä kokemusta ei voi kukaan sulle avata, ei netin kautta, ei selittämällä, ei mitenkään. Vaikka me tehtäis mitä, se kokemus ei tavoittais sua. Tää keskustelu lähtee sun osalta niin eri tasolta kuin niiden kohdalla, jotka on jo vanhempia, että tästä ketjusta voi hyvin helposti tulla pelkkä turhauttava, kaikkien aikaa vievä juupas-eipäs - enhän mä niin sanonut - keskustelu.

Hyvin sanottu!

Kaikenkaikkiaan mun mielestä on järjetontä, että joku sellainen kun Bete, joka on ilmeisesti vela (miksi muuten olet näin aktiivinen täällä vauvahaaveet-palstalla?), tulee vastaamaan kysymykseen "mistä tietää, haluaako lapsen". Betellä ei ole lapsia, eikä hän niitä halua. Bete ei voi tietää mitään siis lapsensaannin ja -hoidon negatiivisista eikä positiviisista puolista.
Eli alkuperäiselle suosittelisin erittäin lämpimästi esittämään saman kysymyksen Vauvanhoito- sekä vaikka Vanhempana- palstoille. Sieltä saat vastauksia kysymykseesi ihmisiltä, jotka oikeasti osaavat kertoa lapsellisen elämän realiteeteista ja tunnoista! Kuten sanottu, KUKAAN muu ei voi vanhempana olemisesta tietää niin, kuin toinen vanhempi. (Kaikkein vähiten vapaaehtoisesti lapseton!!!)
Piste.

 

[pingpong]

Kuten sanottu, KUKAAN muu ei voi vanhempana olemisesta tietää niin, kuin toinen vanhempi.

Jos nyt vähän saa nipottaa, niin myös vanhemmuuden kokemukset ovat äärimmäisen yksilöllisiä. Eiköhän tämä "haluanko vai en" -kysymyksen vastaus tule etsiä sieltä ikioman pääkoppansa sisältä, yhtä lailla henkilökohtaisesti värittyneitä näkemyksiä tulee veloilta, vauvahaaveilijoilta ja 10 lapsen äideiltä. Tämmöiseen on on turha vastauksia etsiä keltään toiselta, oli sillä vastaajalla lapsia tai ei.

Ap voi toki käydä vauvapalstoilla, mutta kun sielläkin menee kirjoitukset laidasta laitaan "En kestä enää!" <-> "Äitiys on ihanaa!" -akselilla, niin tuskin ap tule siitä omalla kohdallaan sen viisaammaksi

 

[huooooooooooooooooooh]

[viesti moderoitu]

 

[No jaa..]

On joissain Beten kommenteissa pointtiakin. Itse olin syvästi hämmästynyt Hesarin kuukausiliitteen jutusta Ensikodista, jossa oli ihan "normaaleja" pariskuntia, joille vauvan vaativuus olikin tullut täysin yllätyksenä. Heitä sitten seurattiin ja videokuvattiin kotona ja näytettiin, että vanhemmat eivät oikein reagoi vauvan tarpeisiin. Yksikin n. 30v äiti, menestynyt it-alalla, oli ihmeissään, että pitäisikö vauvalle hymyillä, että eihän se mitään tajua??

Että kyllä se vaativuus ja vastuu ja uuvuttavuus tulee monille yllätyksenä, vauvasta ei ole pelkkää iloa eikä homma perustu siihen, että vauvaa pukee kivoihin vaatteisiin ja käy näyttämässä sitä ylpeänä työpaikallaan jne (sellaisiakin kirjoituksia olen täältä haaveilijoilta lukenut vuosien saatossa).

Itse olen myös samaa mieltä siitä, että vammainen lapsi ei todellakaan tuo pelkkää iloa vaan suurta huolta ja murhetta lapsen pärjäämisestä myöhemmin elämässä.

 

[trrp]

Itse olen myös samaa mieltä siitä, että vammainen lapsi ei todellakaan tuo pelkkää iloa vaan suurta huolta ja murhetta lapsen pärjäämisestä myöhemmin elämässä.

Niinpä, kun terveenkin lapsen kanssa tulee monta huolta ja murhetta. Se on kuitenkin sen arvoista, JOS omat lapset on sitä mitä aidosti elämältä on toivonut. Nykyään on mahdollista valita myös lapsettomuus, joten on ihan hyvä, että pysähtyy ennen lapsen tekoa pohtimaan, haluaako sitä "koska niin kuuluu tehdä" vai siksi, että todella kaipaa lasta ja vanhemmuuden kokemusta.

 

[No jaa..]

Täysin samaa mieltä kanssasi "trrp".

Iloista Uutta Vuotta kaikille

 

[Bete]

Kaikenkaikkiaan mun mielestä on järjetontä, että joku sellainen kun Bete, joka on ilmeisesti vela (miksi muuten olet näin aktiivinen täällä vauvahaaveet-palstalla?), tulee vastaamaan kysymykseen "mistä tietää, haluaako lapsen".

Syy, miksi kirjoittelen myös tälle palstalle, löytyy jostakin tämän palstan viestistä. Sitä on kysytty aiemminkin. En jaksa ruveta etsimään, voit tehdä sen itse. Vastauksestani ei ole paria kuukautta enempää aikaa.

Aloittajahan kysyi, mistä tietää, haluaako lapsen. Eli hän on kahden vaiheilla. Eikös silloin ole hyvä, että neuvoja yrittävät antaa monen eri näkökulman omaavat ihmiset? Eihän aloittaja suinkaan kysynyt, millä tavoin saisi päätettyä, että haluaa lapsen, ellen nyt ihan väärin muista.

Betellä ei ole lapsia, eikä hän niitä halua. Bete ei voi tietää mitään siis lapsensaannin ja -hoidon negatiivisista eikä positiviisista puolista.

Sori vaan, mutta tuo väite on kyllä melko naurettava. Uskallan väittää, että tiedän lastensaannin ja -hoidon etenkin negatiivisista puolista jopa enemmän kuin nämä vauvahaaveilijat. On tullut luettua niin monet ketjut raskausajan ongelmista, pienten lasten aiheuttamista unettomista öistä, lasten sairasteluista ja oman ajan vähyydestä, että kyllä se vauva-arki on valaistunut jopa minulle. Ja monilla tutuillani on pieniä lapsia. Positiiviset puolet ovat näiden kirjoitusten mukaan akselilla lapsen hymy ja ensiaskeleet ja se kaiken valtaava rakkauden tunne, jota on moneen kertaan kuvailtu.

Eli alkuperäiselle suosittelisin erittäin lämpimästi esittämään saman kysymyksen Vauvanhoito- sekä vaikka Vanhempana- palstoille. Sieltä saat vastauksia kysymykseesi ihmisiltä, jotka oikeasti osaavat kertoa lapsellisen elämän realiteeteista ja tunnoista! Kuten sanottu, KUKAAN muu ei voi vanhempana olemisesta tietää niin, kuin toinen vanhempi. (Kaikkein vähiten vapaaehtoisesti lapseton!!!)

Minä suosittelisin alkuperäistä laittamaan tämän kysymyksen myös vapaaehtoisesti lapsettomien palstalle. Kukaan muuhan ei tiedä vapaaehtoisesta lapsettomaksi jäämisestä kuin toinen vela. Ja eikös se ollut ap:n tarkoituksenakin: päättää, tuleeko hänestä lapsen vanhempi vai tuleeko hänestä vapaaehtoisesti lapseton. Eli hankkiiko hän lapsen vai ei. Tasapuolisuuden nimissä kannattaisi siis laittaa kysymys molemmille palstoille.

 

[Bete]

Yksikin n. 30v äiti, menestynyt it-alalla, oli ihmeissään, että pitäisikö vauvalle hymyillä, että eihän se mitään tajua??

Mites se oli: Kukaan muu ei voi vanhempana olemisesta tietää, kuten toinen vanhempi? No miksi esim. tuo yllä mainittu äiti ei sitten tiennyt, että vauvalle pitää hymyillä, mutta miksi minä, lapseton ihminen, sen kuitenkin tiedän? (Kysymys siis lähinnä nimimerkille ap laita kysely muualle.)

Jännää, miten se lapsen synnyttäminen tai siittäminen tuo niitä vanhemmuuden taitoja ihan yhtäkkiä, ja jännää, miten kuitenkin niitä täysin hukassa olevia vanhempia on paljonkin.

 

[vierailija]

Kommentoin nyt lyhyesti tähän ketjuun, sillä minua jäi häiritsemään sinällään loistavassa keskustelussa muutama seikka. Huomautettakoon heti alkuun, että minusta jokaisen omaa päätöstä perheen perustamiseen tulee kunnioittaa. On vain oikeita valintoja, jonka jokainen tekee itse. Olen ehtinyt kokea sekä lapsettoman elämän kolmekymppiseksi että vanhemmaksi kasvamisen 31-vuotiaana. Olen opiskellut, elänyt pitkässä parisuhteessa yli 10 vuotta, elänyt aikuisen ihmisen täyttä elämää, saanut vakituisen työpaikan, kodin. Vauvakuumetta en ole koskaan kokenut, vaan lapsen tuloa perheeseen toivottiin yhteisellä tietoisella päätöksellä. Olin hyvin tietoinen myös siitä faktasta, että meille ei suoda oikeutta päättää tulenko raskaaksi ja milloin. Kannustan lapsenhankintaa pohtivia osaltani siis myös miettimään kysymystä "mitä jos en voikaan saada lasta?".

Tässä ketjussa häiritsee monesta kirjoituksesta heijastunut mielipide siitä, että lapsen saaminen on kaiken vapauden menettämistä. Itse nautin raskausaikana samoista harrastuksista kuin aiemminkin (juoksu, uinti, kuntosali, bodypump). Sulkapallosta luovuin, koska repivät liikkeet tuntuivat epämiellyttäviltä. Luopuminen oli itsestään selvää, enkä koe kärsiväni asiasta. Palaan harrastuksen pariin imetyksen loputtua mikäli se tuntuu tärkeältä. Vartalon muutoksiin suhtauduin sekä kauhistuneesti, riemastuneesti että uteliaisuudella. Kauniista vaatteista ei ole pakko luopua, mikäli ne tärkeiltä tuntuvat. Korkokenkiäkin voi käyttää Olen matkustanut mieheni ja vauvan kanssa, ja nauttinut myös siitä. Erilaistahan se on kuin kahdestaan miehen kanssa, mutta paljon siitä myös saa (esim. hyvä ruoka, seura, lämpö, ja kulttuurielämykset ovat saatavilla vauvankin kanssa). Lisäksi koen ystävyyssuhteeni edelleen hyvin merkityksellisinä. Huolimatta siitä, että osalla ystävistä on lapsia ja osalla ei, tapaamme edelleen säännöllisesti ja usein. Saan myös aikaa yksinoloon ja kotoa irrottautumiseen (vähemmän kuin ennen, tottakai), mikäli sitä koen tarvitsevani, mikä toki johtuu tasapainoisesta, tasavertaisesta parisuhteestani ja mieheni ymmärtäväisyydestä sekä halusta olla hyvä vanhempi. Yksinhuoltajalla toki viimeksi mainittu saatta joksikin aikaa jäädä vähemmälle. Pystyn edelleen lukemaan, opiskelemaan ja kehittämään itseäni. Työhön paluun ajankohtaan voin itse vaikuttaa. Seksielämääkin on, enkä koe missään mittakaavassa menettäneeni naiseuttani/seksikkyyttäni.

Lisäksi haluaisin kommentoida lasten tuottamaa huolta/rasitetta. Huolta on, ja rasitusta ihan taatusti. Lapseen luodaan kuitenkin ihmissuhde; lapsi on oma persoonansa, joka kokee, tuntee ja ajattelee omalla tavallaan. Lapseen, omaankin tutustuminen, hänen ajattelutapojensa oppiminen ja kehityksensä seuraaminen hämmästyttävää ja mielenkiintoista. Lapset ovat hyvää seuraa, hauskoja ja huumorintajuisia. Lapsen kiukutteluun on aina jokin syy (nälkä, jano, kipu, väsymys, tylsistyminen tms.), johon aikuinen voi reagoida parhaaksi katsomallaan tavalla. Lapsia voi auttaa elämän vastoinkäymisissä, siihen oma elämänkokemukseemme antaa viisautta. Aina ei kaikki mene niinkuin on toivonut (ts. lapsi voi olla vammainen tai sairas), mutta mielestäni on surullista jos pelko on syy jättäytyä lapsettomaksi.

Oma asennoitunen lapsiperheen elämään suhtautumisessa on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Osaan asioista voi vaikuttaa paljonkin jos haluaa. Lapstenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut, että "lapsi muuttaa kaiken". Se tarkoittaa mielestäni, että lapsi muuttaa kaikkien asioiden merkityksen. Itselleen merkityksellisistä asioita ei mielestäni tarvitse kokonaan luopua. Ei synnytyksessä minuuttaan menetä.

Toivotan kaikille teille juuri sellaista uutta vuotta kuin toivotte.

 

[yksilöllinen kokemus]

Oma asennoitunen lapsiperheen elämään suhtautumisessa on mielestäni ensiarvoisen tärkeää.

Niin, ja ihan ensimmäinen kysymys asennoitumisessa on se, haluanko minä ylipäätään lapsen vai en.
Kirjoitit kauniisti äitiyden kokemuksesta, mutta jos tänne uskaltautuisi kirjoittamaan joku joka on kokenut äidiksi tulon hyvinkin raadollisesti, kuva olisi aivan toisenlainen.

 

[no onhan noita]

Kirjallisuus on kyllä täynnä myös noita raadollisempia kuvauksia (Heikosti positiivinen, Raskausajan kriisit, Äidiksi lapselleni, Rakas, (raskas) raskaus jne.) Niihin voi jokainen halutessaan perehtyä - tai sitten voi vain avata jonkun 7 päivää - lehden ja lukea sieltä naisista ja miehistä jotka haluaa tehdä kaikkea muuta paitsi olla oman lapsensa kanssa. Ei äitiys enää ole mikään tabu. Meillähän on, herranen aika, 10% lapsista otettu huostaan, joten on ihan selvä ettei kaikki äidit koskaan opi rakastamaan lastaan riittävästi.

 

[eräsperäs.]

Kirjallisuus on kyllä täynnä myös noita raadollisempia kuvauksia (Heikosti positiivinen, Raskausajan kriisit, Äidiksi lapselleni, Rakas, (raskas) raskaus jne.) Niihin voi jokainen halutessaan perehtyä - tai sitten voi vain avata jonkun 7 päivää - lehden ja lukea sieltä naisista ja miehistä jotka haluaa tehdä kaikkea muuta paitsi olla oman lapsensa kanssa. Ei äitiys enää ole mikään tabu. Meillähän on, herranen aika, 10% lapsista otettu huostaan, joten on ihan selvä ettei kaikki äidit koskaan opi rakastamaan lastaan riittävästi.

Tämä on juuri se tosiasia jonka vuoksi olen läpeensä kyllästynyt sekä täältä luettuihin että livenä kuultuihin kommentteihin äitíyden auvosta.

Koska jokainen vähänkin asiaan perehtynyt tajuaa, vaikka se kuinka olisi totta juuri sen vakuuttelijan kohdalla, niin mikään yleinen totuus se ei ole. Kuten ei myöskään nämnä hokemat : "voi kyllä omaa lastaan jaksaa hoitaa." "Kyllä luonto on huolehtinut että oma lapsi on tärkeintä maailmassa."

Alkoholi, huumeet, riippuvuussuhde väkivaltaiseen puolisoon, työ, harrastukset ja ihan vaikkapa vaan lepääminen ihan konkreettisesti näyttävät olevan monille vanhemmille tärkempiä kuin omasta tuotoksestaan huolehtiminen.

Jos ei edes mennä noihin järkyttäviin huostaanottotilastoihin, niin jatkuvasti näkee henkisesti ja fyysisesti laiminlyötyjä ns hyvien perheiden lapsia ja pienten lasten äitejä jotka järjissään pysyäkseen popsivat pillereitä.

Olen läpeensä kyllästynyt siihen että vain aniharvoin kuulee mitään muuta kuin tätä pullamössöä lapsen ja äitiyden ihanuudesta.

 

[Hyviä mietteitä sulla!]

Äitiyden rankkuudesta: Mä ainakin olen yllättynyt siitä, kuinka vähän korostetaan sitä, että vanhemmuus vie valtavasti psyykkistä energiaa, vaikka sehän just on vanhemmuudessa yksi rankimmista asioista. Olla aina läsnä, olla aina lasta varten, vaikkei yhtään jaksais eikä haluttais ja vaikka lapsi koettelis rakkauden rajoja ihan urakalla, ja omakin mieli ois siinä pahoittunut. Sen sijaan vanhemmuuteen näytetään valmistautuvan lähinnä materian kautta. Monet ihmiset, jotka miettivät lapsiasiaa, kuvailevat elämäntilannettaa
(pitkän parisuhteen ohella) sillä, että on oma asunto ja vakiintunut työsuhde. Nämä koetaan jotenkin liittyvän siihen, että on kypsä yrittämään lasta. Näistä mikään kuitenkaan ei ole vanhemmuuden kannalta tärkeää, kaikki nämä ovat aikuisen tapoja jäsentää maailmaansa ja hakea sieltä oma paikkansa, ja tätä yleisesti ulkoapäin tuetaan - ihminen on kunnon ihminen ja moraalisesti luotettava vasta kun on sitoutunut tiettyyn omistamisen asteeseen ja saavuttanut tietyn aseman yhteiskunnassa (kärjistettynä). Mut mikään näistä ei valmenna vanhemmuuteen, koska sitä ei opi kuin olemalla vanhempi.

Mä ajattelin, ennen äidiksi tuloa, että lapsen saamiselle pitää olla paljon reunaehtoja, joista tärkein se, ettei lapsi saa täyttää mitään aukkoa elämässä, vaan elämän pitää olla erittäin hyvää sellaisenaankin, ilman lasta, sinä hetkenä kun lasta aletaan yrittämään. Mä myös mielelläni ajattelin, että ikä vaikuttaa siihen kuinka hyväksi äidiksi kasvaa. Nyt mä ajattelen vähän toisin - vaikka olenkin iloinen että toimin itse omien reunaehtojeni mukaan. Vanhemmuus on asia, jota pitää aktiivisesti opetella, uudestaan ja uudestaan. Pelkkä halu olla hyvä äiti ei riitä yhtään mihinkään, eikä entisestä elämänkokemuksesta välttämättä just vanhemmuudessa ole mitään hyötyä -itsetuntemuksesta sitten kylläkin.


Se, mitä mä kaipasin ja kaipaisin mediaan ja neuvolaan ois siis keskustelu siitä, vanhemmuus vaatii sellaista toisen ihmisen käyttöön asettumista, nöyrtymistä ja luopumista, jota tän päivän yhteiskunta ei tue millään lailla, ja jota ei voi harjoitella juurikaan etukäteen. Se vaatii tietynlaisen tylsyyden, turhautumisen ja pienuuden sietämistä, eikä sitä voi suorittaa. Esimerkiksi tämänkin tekstin kirjoittamiseen on mennyt tolkuttomasti aikaa, koska mun on pitänyt kertoa lapselle noin miljoona kertaa, mitä hevonen sanoo, mitä possu sanoo, mitä kana sanoo...ja aina olen ehtinyt unohtaa, mitä olinkaan kirjoittamassa.

 

[Bete]

Se, mitä mä kaipasin ja kaipaisin mediaan ja neuvolaan ois siis keskustelu siitä, vanhemmuus vaatii sellaista toisen ihmisen käyttöön asettumista, nöyrtymistä ja luopumista, jota tän päivän yhteiskunta ei tue millään lailla, ja jota ei voi harjoitella juurikaan etukäteen. Se vaatii tietynlaisen tylsyyden, turhautumisen ja pienuuden sietämistä, eikä sitä voi suorittaa. Esimerkiksi tämänkin tekstin kirjoittamiseen on mennyt tolkuttomasti aikaa, koska mun on pitänyt kertoa lapselle noin miljoona kertaa, mitä hevonen sanoo, mitä possu sanoo, mitä kana sanoo...ja aina olen ehtinyt unohtaa, mitä olinkaan kirjoittamassa.

Olipas hyvin ilmaistu. Nämä on niitä juttuja, joita vanhemmat saisivat kertoa enemmänkin. Huomaan myös itsessäni, että en olisi missän nimessä valmis tuollaiseen.

 

[toiseen suuntaan]

Asian kanssa painivat ja varsinkin "varmuuden vuoksi" (ettei sitten kaduta ja kyllä se on aina kuitenkin sen arvoista jne) lasta harkitsevat voivat katsoa vaikka tänään tämän Liviltä klo 22:

Liv D: Vanhemmuus pilasi elämäni

Lasten hankkimisen pitäisi olla elämän ihanin asia, antavathan he tarkoituksen elämälle. Osa vanhemmista on kuitenkin toista mieltä. He kertovat avoimesta katuvansa päätöstään ja toivovat voivansa palata ajassa taaksepäin. Tämä dokumentti valottaa yhtä suurimmista vanhemmuuden tabuista kertomalla, millaista lapsiperheiden arki on ilman superlastenhoitajia, millaista on jäädä kotiin hoitamaan lapsia ja miten paljon elämäsi todellisuudessa muuttuu lasten hankkimisen jälkeen. Dokumentti.

****

 

[Taru:]

^ Toisaalta tuo lapsen hankkiminen on ihan eri asia kuin mietintäsi siitä, haluatko olla yhdessä miehesi kanssa vai et. Siinä tilanteessahan sinä jo tunsit miehesi, eli mietit jostakin olemassaolevasta, haluatko sitä elämääsi ja miten paljon. Lapsen kohdalla taas on kyse jostain kuvitellusta ihmisestä, jota ei edes ole. Eikä tuossa ole mielestäni mitään kummallista, että välillä halusit olla yksin ja välillä miehesi kanssa. Niin minäkin. Erona lapseen on se, että sen kanssa pitäisikin sitten olla koko ajan ja vastata kaikkiin sen tarpeisiin.

Totta tuokin muuten, mutta jos ja kun lapsella olisi myös isä, ei minun tarvitsisi vastata KOKO ajan kaikkiin sen tarpeisiin, ehkä enemmänkin noin puolet ajasta tässä tapauksessa. Olen keskustellut asioista paljon mieheni kanssa ja havainnoinut hänen toimintaansa muiden ihmisten ja lasten parissa sekä oman kotimme ja siihen liittyvien asioiden hoitamisessa jo vuosien ajan.

Ehkä vieläkin hieman ihmettelen, miksi kaltaisessasi tilanteessa oleva nainen miettii, pitäisikö lapsi hankkia. Jos olet tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja elämääsi, miksi muuttaisit sitä tuolla tavoin? Olisitko valmis muuttamaan elämääsi niin paljon, mitä lapsi vaatii, ja mitä sitten saisit tilalle? Edelleenkin ajattelen siten, että jos tuntee, että kykenisi elämään loppuelämänsä ilman omia lapsia, miksi niitä tekisikään ja ottaisi kaikki ne riskit, jotka lapsen mukana tulevat. Maailmassa on niin paljon asioita, joita voi tehdä ja joihin voi ryhtyä, että joskus tulee mieleen, miten monet ihmiset tulevat edes ajatelleeksi lapsen hankkimista.

Olin tyytyväinen elämääni sinkkunakin, punnitsin kuitenkin haluanko suhteen vai olla yksin. Sitten mies astui kuvioon ja rakastuin aluksi niin suunnattomasti, että vaikka yritin miettiä jo alkuunkin asioita järjellä, rakkaus oli kuin huume, joka veti minua miehen lähelle. Vasta myöhemmin kykenin järkevämpään pohdiskeluun ja silloinkin pohdintaa varjosti se tosiasia, että olin jo hyvin kiintynyt mieheen. Mutta kaipa kaikissa suhteissa ainakin yleensä punnitaan alussa että olisiko tämä nyt se, vertaillaan muihin ja omiin käsityksiin jne. Mutta jos pelkää jo aluksi, että puolet avioliitoista päättyy eroon, iso osa ihmisistä pettää kumppaniaan joskus, perheväkivaltakin on aika yleistä - kannattaako mihinkään parisuhteeseen koskaan alkaa.

Olen saanut kirjoituksistasi sellaisen kuvan, Bete, että sinun elämääsi hallitsee pelko aika pitkälle. Ajattelet, että miksi ottaa riskejä, jos kaikki on nyt ok. Jos ajattelen, että miksi muuttaisin elämääni, koska olen nykyisellään siihen tyytyväinen ja olen onnellinen, enhän voisi vaihtaa työpaikkaa, tutustua uusiin ihmisiin, aloittaa uutta harrastusta tai mitään. Voihan olla, että uusi ihminen pettää luottamukseni tai onkin joku hullu, se on aivan mahdollista. Tai mitä jos uusi työpaikkani ei olisikaan niin hyvä kuin nykyinen. Tai jos aloitan harrastuksen, se voisi tuoda elämääni paljon iloa, mutta mitä jos katkaisenkin selkäni siinä. Jos aloittaisin vaikka lentoharrastuksen, se voisi olla palkitsevaa, mutta aina joku pienkone lentää maahan ja kuljettaja kuolee tai loukkaantuu. Pyöräilijöitä ja hiihtäjiäkin on halvaantunut. Ja ratsastusta ei kenenkään kannattaisi harrastaa, se on kuulemma harrastusten vaarallisimmasta päästä. Tätä voisi verrata pelkoon vakavasti sairaasta lapsesta. Noin prosentti väestöstä on kehitysvammaisia ja siihenkin altistaa esimerkiksi perinnöllinen taipumus tai äidin alkoholin käyttö. Terveyskirjaston mukaan noin 30% kehitysvammaisuudesta olisi estettävissä. Terveen, vailla sukurasitteita olevan terveellisesti elävän pariskunnan riski ei siis ole kovin suuri. Totta kai lapsen mahdollista vammaisuuttakin kannattaa miettiä ennen raskautta, mutta aika vähissä olisi lapsiperheet, jos vain ne, jotka ovat valmiita vastaanottamaan vakavasti vammaisen lapsen tekisivät lapsia. Kaipa siihen vammaisen lapsen hoitamiseenkin kasvaa kuten mihin tahansa yllättävään elämänmuutokseen. Miksi Bete pelkäät nimen omaan lapsen tuomaa elämänmuutosta niin paljon enemmän kuin muita elämänmuutoksia?

Luultavasti kykenisin elämään loppuelämäni juuri niin kuin nyt elän, mutta eikö elämää väritä nimen omaan riskit? Jos ei koskaan mitään ole valmis riskeeraamaan, ei myöskään koskaan saa mitään. Kaikki valinnat tarkoittavat jostakin luopumista, mutta myös jonkin uuden saamista sen tilalle. Siksi minä harkitsen lasten hankkimista, vaikka olenkin tyytyväinen nykyiseen elämääni. Ja mielestäni se on oikea tilanne lasten hankkimiseen, kun elämä on kunnossa. Enemmänkin olisin huolestunut niistä, joiden elämästä tuntuu puuttuvan jotakin ja jotka lähtevät kokeilemaan josko lapsi tekisi elämästä jotenkin parempaa.

Meillä on ollut viime aikoina paljon ihmisiä käymässä ja lemmikkejä hoidossa. Olen havahtunut siihen, että ihan toisenlainenkin elämä voisi olla mukavaa kuin se, jota nyt elän. On oikeastaan ollut mukavaa, kun on elämää ympärillä, vaikka olen aina ajatellut, että tarvitsen paljon omaa aikaa. Vilinä ja toiminta pitää mielen aktiivisena ja itse huomaan pitäväni muiden seurasta, akkujaan voi ladata muutenkin kuin yksinäisyydessä ja kun elämä pitää vauhdissa ja sosiaalisena, lyhyemmätkin jaksot omaa aikaa tuntuvat riittäville. Erakoituminen ei ainakaan sovi minulle, vaikka viihdynkin yksin. Liika yksinoleminen passivoi minua liiaksi ja se saa mielen matalaksi.

Ja kirjoitukseni "puolustukseksi": nyt olen taas ollut lapsimyönteisemmällä tuulella

Haluaisin vielä puolustaa Beteä niiltä, jotka väittävät ettei Bete voi tietää mitään, koska hänellä ei ole lapsia ja että hän on väärällä palstalla kun kerran on vela. Minusta Bete tuo hyvää näkökulmaa näihin keskusteluihin. Hän on selvästi miettinyt asiaa paljon, ehkä se kiinnostaa siis häntä kovasti, vaikka hän suhtautuukin asiaan pelonsekaisin kieltämyksen ja "inhonkin" tuntein. Bete on selvästi pohdiskeleva ihminen ja sitä pitäisi meistä jokaisesta mielestäni löytyä ainakin himpun verran. On hyvä, että asioista puhutaan ja että niitä punnitaan monelta kannalta. Me, jotka häilymme lapsettomuuden ja lastenteon välimaastossa, haluamme näkökulmia monelta kannalta. Emme me, jotka emme ole (ainakaan vielä) valinneet elävämme veloina tai te, jotka olette eläneet ensin ilman lapsia ja vauvakuumeen tai pohdinnan tuloksena olette päättäneet hankkia lapsia, voi tietää sitä mitä lapsettomuuden oikeasti valinnut henkilö tietää. Vaikka monet äidit haluavat ajatella olevansa kaikkitietäviä, koska heillä on kokemusta sekä vanhemmuudesta että ilman lasta elämisestä, eivät he kuitenkaan tiedä mitä se on kun on vakaasti tehnyt valintansa toiseen suuntaan. Tai en minä ainakaan tiedä, mutta haluan kuulla. Velan elämässä samoin kuin äidin elämässä on paljon sellaista, jota osaamme kuvitella, mutta myös paljon sellaista mitä emme osaa. Ja minua ainakin ärsyttää ne, jotka sanovat olleensa veloja kunnes päättivät haluta lapsen. Ei se niin mene. Sitä ennen ei vain joko ole miettinyt asiaa perinpohjaisesti tai sitten asia ei ole ollut ajankohtainen. Hyvin harva ilmeisesti enää pyörtää päätöstään sitten, kun se on oikeasti tehty. Monikaan ei vaan vielä parikymppisenä kykene siihen päätökseen, vaan lykkää sitä myöhemmälle, ei ainakaan vielä, nyt tuntuu etten koskaan halua...

 

[Bete]

Olen saanut kirjoituksistasi sellaisen kuvan, Bete, että sinun elämääsi hallitsee pelko aika pitkälle. Ajattelet, että miksi ottaa riskejä, jos kaikki on nyt ok. Jos ajattelen, että miksi muuttaisin elämääni, koska olen nykyisellään siihen tyytyväinen ja olen onnellinen, enhän voisi vaihtaa työpaikkaa, tutustua uusiin ihmisiin, aloittaa uutta harrastusta tai mitään. Voihan olla, että uusi ihminen pettää luottamukseni tai onkin joku hullu, se on aivan mahdollista. Tai mitä jos uusi työpaikkani ei olisikaan niin hyvä kuin nykyinen. Tai jos aloitan harrastuksen, se voisi tuoda elämääni paljon iloa, mutta mitä jos katkaisenkin selkäni siinä. ---
Miksi Bete pelkäät nimen omaan lapsen tuomaa elämänmuutosta niin paljon enemmän kuin muita elämänmuutoksia?

Haluan vastata sulle, koska kirjoitit niin mielenkiintoisesti. Minunhan ei nyt tarvitse pelätä lapsen tuomaa elämänmuutosta, koska olen päätökseni tehnyt: en hanki lapsia. Miksi ottaisi riskin siinä asiassa, kun se on minulle lähes pelkästään riski. Eli kuvainnollisesti, jos lapsi maksimissaan toisi mulle vaikkapa 10 pluspistettä (iloa, sosiaalisuutta ym), niin maksimissaan sen on mahdollisuus tuoda mulle myös 1000 miinuspistettä. Todennäköisyys painua pahasti miinukselle olisi siis niin suuri, että en näe asiassa itselleni mitään järkeä. Kiinnostaisi, minkälaiset "pisteet" itse asettaisit lapselle, mitä se mahdollisesti toisi elämääsi?

Muilla elämänalueilla mulla ei "pelkoa" mielestäni ole yhtään sen enempää kuin muillakaan. Olen hakenut uusia työpaikkoja (ja vaihdankin, jos sopivaan pääsisin), olen ryhtynyt opiskelemaan, matkustelen ja niin edelleen. Mutta ne ovat kaikki mulle positiivisia asioita sinänsä, joita ensinnäkin haluan. Uusi harrastus, työpaikka tai ystävyys toisi mulle kerralla vaikka 500 pluspistettä, joten sellaisessa onnistuminen on jo itsessään niin paljon parempi juttu kuin lapsi voisi mulle olla. Noissa epäonnistuminen voisi olla vaikka -50 pistettä. Ikävää, mutta ei katastrofaalista. Koska mahdolliset plussat ovat suuremmat kuin miinukset, minun kannattaa "ottaa riski".

Tässä vielä yksi esimerkki lisää: juttelin erään lapsellisen työkaverini kanssa siitä, että tilasin eBaysta tavaraa 20 eurolla. Hän sanoi, että ei "uskaltaisi" tilata, myyjät kun ovat yksityishenkilöitä ja tavara voi jäädä saamatta. Hän on kuitenkin uskaltanut hankkia kaksi lasta! Pahimmillaan eBay-kaupoissa voisin siis tosiaan menettää sen 20 euroa, mikä on todella pieni riski verrattuna siihen, kuinka valtavan ilon se tavara tuo, jos ja kun sen saan! Eli kyseessä on jokin levy tai kirja, jota en voi ostaa muualta, "turvallisemmasta" paikasta. Sen saaminen on kuitenkin mulle intohimo, joten uskallan tosiaankin ottaa riskin. Lasten hankkiminen taas kuulostaa siltä, että... no, kaikki voi sen jälkeen mennä elämässä pieleen. Ja vaikkei menisikään, niin melko laimeat tuntemukset siitä saisin. Sitähän en voi tietää, mutta en halua kokeillakaan. Mulla on ilonaiheita ja elämän tarkoitusta ihan tarpeeksi muutenkin.

Luultavasti kykenisin elämään loppuelämäni juuri niin kuin nyt elän, mutta eikö elämää väritä nimen omaan riskit? Jos ei koskaan mitään ole valmis riskeeraamaan, ei myöskään koskaan saa mitään. Kaikki valinnat tarkoittavat jostakin luopumista, mutta myös jonkin uuden saamista sen tilalle.

Tavallaan olen ihan samaa mieltä. En vaan koe millään tavoin, että lapsen hankkiminen edes sisältyisi niihin asioihin, joita voisin harkita tekeväni "saadakseni jotain". Kun en keksi, mitä siitä saisin! Voisin ottaa isohkon riskin vaikka siinä, että muuttaisin ulkomaille tai vaihtaisin ammattialaa. Jos tilanne niin vaatisi, niin uskaltaisin nuo kyllä tehdäkin, vaikka en mikään ns. riskinottajatyyppi olekaan. Lasten hankkiminen taas on aivan eri kategoriassa mulle, ns. 'muiden ihmisten hommia', jota en osaa edes kuvitella harkitsevani yhtenä elämän askeleena. Se tuntuu yhtä oudolta kuin se, että muuttaisin yksin vaikkapa Nepaliin asumaan paikallisten ihmisten kanssa paikallista elämää. Eli siis jotain, mikä ei enää ole edes realismin rajoissa. Ymmärrän tietysti, että useimmille varsinkaan kolmekymppisille asia ei ole näin. Haluan vain tuoda näkökantani omalta osaltani.

Emme me, jotka emme ole (ainakaan vielä) valinneet elävämme veloina tai te, jotka olette eläneet ensin ilman lapsia ja vauvakuumeen tai pohdinnan tuloksena olette päättäneet hankkia lapsia, voi tietää sitä mitä lapsettomuuden oikeasti valinnut henkilö tietää. Vaikka monet äidit haluavat ajatella olevansa kaikkitietäviä, koska heillä on kokemusta sekä vanhemmuudesta että ilman lasta elämisestä, eivät he kuitenkaan tiedä mitä se on kun on vakaasti tehnyt valintansa toiseen suuntaan. Tai en minä ainakaan tiedä, mutta haluan kuulla.

Kiitos, kunpa useampikin sanoisi näin! Lapsettomuus "ennen lapsia" ei ole sama asia kuin lapsettomuus tietoisesti koko elämän jatkuvana, ikään kuin punaisena lankana tai ehkä melkeinpä itsestäänselvyytenä siinä vaiheessa, kun asian on päättänyt.

 

[Judventti]

Pakko tulla vastaamaan, kun oli niin mielenkiintoista keskustelua ja joitain kysymyksiä mm. jo teiniän saavuttaneiden lasten vanhempana ajatuksista lapsista.

Itselläni on kolme lasta ja lapsiluvun piti jäädä kolmeen. Luojam kiitos en kuitenkaan hankkinut kolmannen jälkeen sterilisaatiota vaikka vielä vuosi sitten olin sitä mieltä, että minut saisi ampua, jos vaipparumbaan vielä ryhtyisin. Minulla on lapsia, vaikka en koskaan ole varsinaisesti kuumeillut tai vartavasten yrittänyt hankkiutua raskaaksi (poislukien vanhin lapseni).

Kyllä, vanhempana voi olla äärettömän tylsää välillä. Aina ei pääse sinne minne haluaisi tai saa tehdä mitä tahtoisi, varsinkaan jos sopivaa hoitajaa lapsille ei ole. Arki kulkee kuitenkin jossain määrin aina lasten ehdoilla. Myöskin parisuhde muuttuu lasten myötä ja se kahdenhengen institutio joutuu kovien ja joskus kipeidenkin muutosten kouriin.

Jos minulta kysytään, niin vauva-aika on rasittavin, vaikka vauvat ovatkin äärettömän suloisia. Toisaaltaan vauvat ovat helppoja eivät intä vastaan, tappele, riehu, raivoa tai kyseinalaista auktoriteettiasi.

Vanhin lapseni on nyt 14-vuotias. Todella suloinen ja kiltti teini. Vaikka kyllä hän paiskoo joskus ovia. Mutta huolta ja harmaita hiuksia ei tämä lapsi ole aiheuttanut, enkä usko, että tulee aiheuttamaankaan. Keskimmäiseni, joka on vasta 9-vuotias on taas sen luonteinen lapsi, että jos hän olisi ollut ensimmäiseni, olisin yhtähyvin voinut jäädä yhdenlapsen äidiksi. Sen verran vaikea ja itsepäinen luonne neidillä on. Toisaaltaan, en usko, että kukaan tulee astumaan tämän lapsen yli, sillä niin vahva on hänen luonteensa. Valehtelematta vaikein lapsi, mutta äärettömän rakas. Kolmas lapseni on todella helppo. Niin helppo, että olen sitä mieltä, jotta jos kaikki lapset olisivat yhtä helppoja, hukkuisi tämä maapallo lapsiin

Mutta näistä kolmesta viimeisin oli todella kipeä yllätys isälle. Toki minullekkin, sillä ehkäisy oli lääkäreiden mukaan sterilisaation luokkaa ja silti raskauduin. Mieheni ei tuolloin olisi halunut yhtään lasta ja hänestä minä pakotin hänet isäksi. Hä
n ei halunut nähdä ultrakuvia eikä osallistua neuvolakäynteihin tai muuhunkaan. Vielä kaksiviikkoa ennen pojan syntymää mies mietti eroa ja olis sitä mieltä, että lapsi pilaa hänen elämänsä. Vaan miten kävi? Kun poika syntyi, menetti mies sydämensä lapselle. Kolmannen lapsen jälkeen mieheen iski vauvakuume, mutta minuun ei. Ajatuskin, että olisin hankkinut vielä yhden lapsen tämän miehen kanssa (vaikka enn sitä silloin tajunnut) oli ehdoton ei. olin sitä mieltä, että kun vaipparumbat olivat ohi, lapset jo isoja, eivätkä vaatineet 24h silmälläpitoa, että nyt vain odotellaan jotta ovat tarpeeksi isoja aloittamaan oman elämän ja että hoitaminen helpottuu kokoajan.

Mutta, sitten tapasin miehen, johon rakastuin ja joka kumma kyllä sai minut ensimmäistä kertaa elämässä vauvakuumeilemaan. Minut, jonka piti nyt matkustella, yksin ja lasten kanssa sekä panostaa uraan, kun muut ikäiseni tekisivät niitä ensimmäisiä lapsia. Mutta niin vain olen näköjään valmis vaihtamaan tuon kaiken puklurätteihin ja kakkavaippoihin.

Kyse ei ole siitä, että kokisin jotenkin olevani jotain lapsen kautta, vaan siitä rakkauden määrästä, joka on käsittämätön, mitä omaa lasta kohtaan voi tuntea. Ja siitä ilosta, kun saa katsoa toisen kasvua ja kehitystä.

Ja vaikka entinen meiheni ei ollut yhdestäkään raskaudesta onnellinen, on hän isänä kuin tiikeriemo. Olemme jakaneet vanhemmuuden tasan ja toisinaan se on hänelle vaikeaa, ettei lapset ole kokoaikaa hänen kanssaan. Ja epäilen, että mikäli meidä
n lapsemme eivät olisi "ilmoittaneet tulostaan", olisi exmieheni jäänyt lapsettomaksi omasta tahdostaan. Nyt luulen, että hän hankkii vielä sen yhden, josta haaveili aikaisemmin, mutta johon itse en suostunut.

 

[Bete]

Jotkut useamman lapsen äidithän haluavat sterilisaation. Kolmen lapsen äidit etenkin. Valitettavasti he vaan on hanakimpia katumaan steriään ja hakeutumaan sen purkuun, kun halutaankin vielä yksi lapsi. Varsinkin, jos kuvioissa on uusi mies. Se vauva-arkihan on monen lapsen vanhemmalle niin tuttua, että siihen ryhtymistä ei pelätäkään. Kaikkein harvimmin sterilisaatiotaan katuvat kokonaan lapsettomat. Tämä kaikki käy siis ilmi tilastoista. Kyllä jokaisen pitäisi näissä 'lapsi vai ei' -kuvioissa miettiä sitä, muuttuisiko mieli, jos kumppani vaihtuu. Eikä muuten tosiaankaan kannata ajatella, että ei se kumppani minulla vaihdu, koska 40-50 % todennäköisyydellä näin tapahtuu!