haluanko lapsen

[vai onko tämä muuta]

Onkohan tästä koskaan kukaan puhut. Millaisena tunteena koette haluavanne lapsen? Jos päätöstä lapsen yrittämiselle ei ole tehty miehen kanssa vielä mutta halunne saada lapsi kuitenkin on. Minulla on tunne, että työ ei huvita ja elämä on tylsää, samaa koko ajan. En tiedä onko se kaipuuta lapsesta vai ehkä masennuksesta mutta mielessäni on alkanut pyöriä ajatus vauvasta. Johtuuko tämä alakulo siitä vai kenties jostain muusta? Onko kenelläkään ollut vastaavaa koskaan ja kun vihdoin olette saaneet lapsen onko elämä kirkastunut ja työelämään palaaminen on ollut antoisaa? Olen kovin ymmälläni tilastani.

 

[ap]

huomaan näillä sivuilla liikennettä.Eikö kukaan jaksa vastata aloitukseeni?

 

[hm]

Jos masentaa ja on tylsää, vauva ei ole mikään parannuskeino.

 

[tintti]

Taidat kaivata sisältöä elämääsi ja sitähän vauva toki tuo. Parisuhteen pitää kuitenkin olla kunnossa. Nykyisin ihmiset tylsistyvät, kun kaikkea mahdollista elämässä jo on: matkustelua materasta puhumattakaan.

 

[Pii]

Jos ei tee mieli lasta, vaan haluat vaan pois tylsistä ympyröistä, niin en suosittele tekemään lasta. Sillon pitää ottaa joku muu keino tylsyyden poistamiseksi, vaikka uusi työpaikka.

Itsekin huomaan, että elämä on oikeasti tosi tylösää. Mutta siihen on vaan totuttava ja opittava nauttimaan jostakin. Mä en ole ollut vielä kahta vuotta työelämässä, eli en ole kovin hyvä neuvomaan kun itsekin välillä tuskailen tylsyyden ym. kanssa. Tuntuu kamalalta ajatukselta, että mun elämä on tässä. Että seuraavat 40 vuotta käyn töissä yli 300 päivää vuodessa. Kääk. Mutta kai pitää jostain muusta se ilo repiä. Töissä käyn vaan siksi, että muu elämä on mahdollista.

Mutta vauvan haluan siksi, että tuntuu vaan siltä. Haluan hoitaa ja kasvattaa lasta.

 

[ap]

Sitä mä juuri tässä pohdin. Onko haluni saada lapsi(nyt en ajattele tulenko raskaaksi jos yritän tulla tarkoituksella) oikea tunne vai olenko kenties masentunut ja tylsistynyt elämääni. Mulla on lapsi pyörinyt mielessä viimeisen vuoden ja olen jo sen ikäinen, että kohta pitää alkaa yrittämään tai saan yrittää sitä loppu elämäni!

Mietin myös sitä, että onko muilla vastaavia kokemuksia tunteena siitä, että haluaa lapsen ja samalla muu elämä on vähän tylsää tai vastaavaa. Onko siis luonnollista, että hädelmällisessä iässä oeva nainen kaipaa lasta muiden elämän osa alueiden kustannuksella. Ei iloitse muista elämän alueista vai onko tämä muuta, juuri tätä pohdin ja tämä on kovin hämmentävää!

 

[haaveeton]

kuulostaa aika tutulta - pari lausettasi tulivat kuin minun päästä. en ole koskaan ollut vauvakuumeessa, emme ole yrittäneet lasta tai toivo sitä vielä, MUTTA mulla on ilmeisesti se kuuluisa biologinen kello sitten lähtenyt käyntiin, kun alkoi yhtäkkiä vauva-asiat kiinnostaa, haluaisin lähinnä tietää miltä tuntuu olla raskaana, ihan vaan vaikka uteliaisuudesta ja haluaisin kuulua näiden yrittäjien ja odottajien jengiin, jotenkin tuntuu siltä.
minä tiedän että elämäni on tylsää, tai masentunutta aika ajoin, enkä kuvittele että lapsi olisi mikään pelastus siihen, mutta kun ne ajatukset pyörii vaan päässä, ei niille mitään mahda. leikin ajatuksella ostaa vauvalle vaatteita ja ulkoilla sen kanssa ja miten mieheni rakastaisi sitä (toivon ainakin) ja kaikkea muuta, mutta äidiksi tulo pelottaa oikeasti! kuvittelen myös että minulla on elämässä vielä paljon lapsetonta puuhaa tekemättä ja että lapsi jotenkin ""häiritsisi"" elämäämme...mieheni ainakin ajattelee niin. mutta tiedän myös että asenteemme muuttuisivat sitten, elämästä voi nauttia myös lapsen kanssa kun vaan järjestää asiat niin. en tunne olevani valmis äidiksi, ja ajatukset ovat siis ihan ristiriitaisia ja sekavia kuten voit tekstistänikin huomata (=
eli ehkä yritän sanoa että minäkään en halua vielä lasta, mutta ne ajatukset vain tulee jostain. uskon kohtaloon, eli jos nyt tulen raskaaksi niin sitten se oli tarkoitettu niin ja siinä se elämä sitten muokkautuu taas omille urilleen - tylsää tulee varmasti olemaan vielä äitinäkin joskus, eli siihen se ei mikään lääke ole. toivottavasti vuodatukseni auttoi edes jotenkin. on meitä muitakin näköjään!!!

 

[iita]

Jos et oikeasti halua lasta, vaan siksi että muu elämä ei ole tarpeeksi kiinnostavaa, voin luvata että vauvan kanssa kotona ikävystyt järjiltäsi.

 

[ap]

Voipi olla niinkin. Kiitos kun olette jaksaneet vastailla!

Mulla on vauva pyörinyt mielessä kuten sanoin jo aiemmin.Olen jo siinä iässä, että olisi korkea aika miettiä vakavissaan perheenlisäystä tai se jää haaveeksi. En tiedä. Tilanne on vaikea. Mä haluan kyllä pois töistä hetkeksi, onko vauvan haluaminen syy tähän töistä pois jääntiin. En tiedä, siksi halusinkin ottaa tänne yhteyttä ja kysyä muiden mielipiteitä. Täällä olis yksi joka oli mun kanssa samoilla linjoilla ajatuksineen.
Ei vauva ole mikään syy, eikä se ole esine jonka voi noin vain ottaa ja jne. Tiedän sen varsin hyvin. Olisiko silti tässä sauma;elämä tylsähköä,työkin sitä,miettiä vakavissaan lasta kun kuitenkin ikää alkaa olla. En kai sentään voi katua sitä? Tämä on oikeasti vaikeaa Ellit! Mun tulevaisuuteen kuuluu lapsi(toivon, että saan) mutta milloin voin olla valmis jos en nyt tylsyyden keskellä! Aktiiviseen elämään ei välttämättä lapsi ""sovi"".??

 

[Pii]

Nää on tosi vaikeita kysymyksiä. Eikä niihin ole oikeita vastauksia.

Jos oikeasti haluat lapsen, niin nythän olisi sitten ihan täydellinen sauma sille. Pääsisit vähäksi aikaa pois työympyröistä ja saisit uudenlaista sisältöä elämälle. Eikä sen vauvankaan kanssa tarvi kaiket päivät kotona kökkiä, voihan sitä tavata samassa tilanteessa olevia kavereita ja kun lapsi on isompi niin käydä leikkipuistoissa, elokuvissa ym.

Ja kannattaa muistaa, että eihän ne vauvat tosiaan heti välttämättä tule kun luvan antaa. Nimim. jo vuosi yritystä takana...

 

[Odottajien puolelta]

Hei,

Eksyin tänne kun itse jossain vaiheessa lueskelin näitä juttuja ennen kuin tulin raskaaksi.
Kysymys on muuten erittäin mielenkiintoinen. Kuten moni on täällä jo sanonut, oikeaa vastausta ei tuohon ole. Toivon, että punnitset muutaman asian ensin: onko sinulla halua ja intoa kasvattaa lasta jopa muutamaa kymmentä vuotta? Entä onko sinulla rahallisia resursseja pitää lapsesta huolta? vakuutukset, vaipat, vaatteet, lääkärikäynnit, yms yms. Jos näihin molempiin vastaat ""on"" asia on mielestäni erittäin hyvässä jamassa. Vielä kolmas asia on se, että oletko valmis muuttamaan omaa elämääsi vauvan mukana? En tietenkään tehnyt asiaa ainakaan helpommaksi ja varmasti olet asioita jo mielessäsi pohtinut. Paras lähtökohta lapselle on tulla tasapainoiseen elämänvaiheeseen, ei tylsyyden tai tekemisen puutteen keskelle.
Nyt joku saattaa ottaa sanani niin, että ""hyvähän sinun on sanoa"". Ei, tätä en tarkoita missään nimessä. Muistutan, että itse haaveilin vauvasta pitkään ja vihdoin tärppäsi. En ole täällä kertomassa miten asioita tehdä, todellakaan. Haluan vain tuoda mahdollisia lisäajatuksia sinulle Pii.
Toivottavasti lyödät vastauksen, Tirlittan

 

[Cata]

Minkä ikäinen ap olet? Itse täytän vielä tänä vuonna 30 ja todella pähkäilen tällä hetkellä hyvin samanlaisten ajatusten kanssa... Lähinnä mietiskelen, olenko valmis lapsen mukanaan tuomaan muutokseen. Olemme miehen kanssa molemmat varsin itsenäisiä, ulospäinsuuntauneita ja meneviä ihmisiä, joten lapsi kyllä pysäyttäisi menoa jonkin verran. Olemme kyllä myös hyvin lapsirakkaita kumpikin, ja haluamme lapsia jossain vaiheessa. Jotenkin vain pelkään, että siirrämme ja siirrämme asiaa, kunnes on liian myöhäistä. Enkä toisaalta haluaisi olla kauhean vanha ensisynnyttäjä. Apua...mitä enemmän miettii, sitä sekavammat ajatukset ovat Olen ajatellut (ehkä?) ehdottaa miehelle sellaista vaihtoehtoa, että unohdamme ehkäisyn, ja annamme lapselle mahdollisuuden tulla jos on tullakseen ilman sen suurempaa yrittämistä ja ovulaatiopäivien laskemista.

Onko tämä normaalia epäröintiä, vai ovatko lähes kaikki muut täysin varmoja olevansa valmiit perheen perustamiseen? Kerrottakoon vielä, että taloudellisesti ja elämäntilanteellisesti aika olisi jotakuinkin ihanteellinen.

 

[mia]

samat ajatukset pyörii mielessä kun alkuperäisellä. Elämäntilanne sallisi hyvinkin, toisaalta kolmekymmpisen itsekkyys ei. työssä turhautuu kun koulutusta ja urakehitystä olisi tarjolla, mutta ei viitsi liikaa tsempata kun ehkä kuitenkin perheen perustaminen lähiaikoina käsillä...
yritystä takana n. 8 kk. ei kovin aktiivista mutta kuitenkin. jännitän reaktioitani, jos joskus tärppää. toivon ja aina ne kuukautiset on pettymys. silti suurta epätietoisuutta omasta tilanteesta ja yleensäkin, miksi haluaisin äidiksi. eiköhän aika moni vauva hankita itsekkäistä syistä, niin ei kai tylsähkö elämä olen sen huonompi syy kuin mikään muukaan? siis jos tietysti elämäntilanne ja parisuhde kunnossa, en odota lapsen tulon parantavan mitään. Ainoastaan tuovan erilaisen elämäntilanteen ja muutoksen tähän jo rutiiniksi muodostuneeseen työssäkäymiseen. saan tietysti ellien hämmästyksen niskoilleni. tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kuulostaa nega ensi-yrittäjältä, pikemminkin kyynikko joka pohtii liikaa. tietysti olen onnellinen jos joskus onni vauvan muodossa suodaan.

 

[ap]

Kiitos kannanotostanne! Olen 30 vuotias. Tiedän,että aikaa vielä on muutama vuosi, silti en halua odottaa kovin kauaa yritystä kun lapsi on alkanut pyöriä mielessä. Tämä on vain niin helkkarin vaikeaa!

 

[Äiti]

Kirjoituksesi on kuin omani! Kutakuinkin puolitoista vuotta sitten tuntui, että viikonloput menivät baareissa pyöriessä ja arkipäivät töissä tylsistyen ja työmäärään uupuen. Mietin, että tätäkö tämä loppuelämäni nyt on. Päätettiin miehen kanssa jättää ehkäisy veks ja antaa lapsen tulla, jos on tullakseen. Kahdeksan kuukauden kuluttua huomasin olevani raskaana, ja nyt kesällä meille syntyi poika!

Nyt äitinä kaipaan entisistä ajoista sitä huolettomuutta ja vapautta tulla ja mennä oman mielensä mukaan. Tällä hetkellä sellaista mahdollisuutta ei enää ole, sillä vauvan imetys ja hoitaminen rajoittaa eloa. Ja välillä päässäni pyörii ajatuksia, että onkohan tämä lapsenhoito ollenkaan minulle sopivaa puhaa...

Silti en vaihtaisi päivääkään pois! Oman lapsen hymyllä on uskomaton kyky antaa sisältöä vanhemman elämään! Nautin täysillä kotona olosta lapsen kanssa, töihin ei siis vielä ole ikävä. Itse asiassa töihinpaluu ahdistaa minua. Mietin, että miten raaskin olla kahdeksan tuntia päivässä töissä ja erossa lapsestani. Ja miten jaksan työpäivän jälkeen olla taas äitinä lapselleni.

Ei tästä vastauksesta taida sinulle olla hyötyä, ajattelin kuitenkin kertoa omia ajatuksiani. Tuo mainitsemasi alakulo (ja kaipuu jostain) on vissiin vakio jokaisen meidän elämässä, mutta sen vaikutuksen voimakkuus ilmeisesti riippuu elämän sisällön laadusta.