Hei,
Surullista luettavaa nämä tarinat, mutta silti niin tuttua.
Olen 36 v. nainen, ollut parisuhteessa n.14 vuotta.
Mun tarinassa olen pitänyt itseäni syypäänä koko tilanteeseen. Olen aina ollut seksuaalisesti erittäin aktiivinen ja miehenikin on joskus todennut, että käyn seksillä
Kun saan sopivasti, olen silloin iloinen, energinen ja aikaansaava, suorastaan rakastettava
Ihan tasan halut eivät menneet, minä olin aina se joka halusi enemmän, mutta tämä ei ollut isokaan ongelma. Olimme aina myös hyvin raadollisenkin rehellisiä toisille, ihan kaikesta.
Yhtä asiaa kuitenkin kadun lopun elämääni, myönsin miehelleni ihastuneeni toiseen mieheen, tilanteessa, jossa hän olisi tarvinnut kaiken tukeni. Ymmärrettävästi mieheni loukkaantui tästä hyvinkin paljon, ehkä koki henkisenä luottamuksen pettämisenä ja omalla tavallaan tästä alkoi alamäki. Seksielämä oli toki hiljentynyt, mutta käytännössä tämän jälkeen sitä ei enää ole ollut. Pari kertaa yritettiin, mutta se tuntui ihan hirveältä. Vasta myöhemmin mieheni sanoi, ettei voi rakastella naisen kanssa jota halveksii ja inhoaa. No eipä tietenkään, kukapa siihen pystyisi. Muutamat kerrat olivat katastrofeja.
Yksi asia johti toiseen, muutkin piilossa olleet ongelmat nousivat esille, ja avioliitto oli jokseenkin heikoilla kantimilla pitkään. Purin energiani ja aikani työhön, jota teinkin sitten aivan liikaa, ja ajauduin totaaliseen väsymykseen. Itse seksittömyyden koin aluksi ihan fyysisinä oireina, sitten alkoi alakulo ja itsenä halveksiminen, ja lopulta masennuin.
Yhteisellä päätöksellä päätimme nousta tästä suosta ja pikkuhiljaa opimme taas rakastamaan toisiamme.
Näin jälkikäteen ajateltuna minulla masennus johtui juuri tuosta seksittömyydestä. Itsetunto oli pitkään nollassa, kaipasin läheisyyttä, huomiota ja seksiä. Silti, pitkään aikaan en halunnut, että kukaan toinenkaan mies huomaisi minua, se tuntui vastenmieliseltä. Kun aloin saada itseäni kokoon, tuntui taas hyvältä huomata olevansa naisellinen ja haluttavakin nainen edes jonkun muun silmissä.
Mutta. Sitä seksiä ei edelleenkään ole. Viimeisen kolmen vuoden aikana olemme rakastelleet (ei nyt ehkä ihan rakastelemiseksi voi kutsua) ehkä viisi kertaa. Mieheni yrittää kyllä tehdä kaikkensa, että olisin tyytyväinen. Eli kaikilta muilta osin elämä olisi raiteillaan, ja hyvällä mallilla, silti se olennainen asia parisuhteesta puuttuu. Mies haluisi lapsiakin, mutta tällä yhtälöllä se on liki mahdotonta.
Rakastan, mutta kärsin. Toisaalta ajattelen, että itsepä tämän aiheutin, toisaalta taas tuntuu aika kohtuuttomalle, kun mitään muutosta ei ole näköpiirissä. En tiedä miten tässä käy ja mitä tehdä.