2 paistettua + juustoa päällä.
Ei pahemmin valitelleet kun kerkesin nielemään niin vauhilla
Mulla on varmaan joku autismi, kun haltioidun/uppoudun johonki nostalgiafiiliksiin kattelemalla jotain yksityiskohtaa.
Joku talviauringon valo männynrungossa tuo mieleen lapsuuden talvet, tai jonku suomi-filmin missä joku lehtori menee seminaariin pakkasessa 50-luvulla.
Tai sumuinen keli tuo kaikki brittileffat mieleen.
Ei tartte sanoakaan että lapsena olin koko ajan ihan haltioissani, nyt keskityn arkeen.
Joku talviauringon valo männynrungossa tuo mieleen lapsuuden talvet, tai jonku suomi-filmin missä joku lehtori menee seminaariin pakkasessa 50-luvulla.
Tai sumuinen keli tuo kaikki brittileffat mieleen.
Ei tartte sanoakaan että lapsena olin koko ajan ihan haltioissani, nyt keskityn arkeen.
Sitten meitä on kaksi!!
Mulla tulee auringonvalosta, mikä loistaa olkkarinikkunasta sohvalle, aina lapsuus mieleen...välillä sellanen hetki kun istun olkkarissa ja ihmettelen kesäillan aurinkoa sohvalla...joskus taas se aika kun istuin mummolassa peräkammarissa ja kuuntelin mummon jupinaa keittiössä (paasas kissalle aina jostain) ja sitä kuinka kärpänen yritti läpäistä ikkunan, että pääsis surisemaan ulos...
Just! Meinasin mainita kärpäsenkin vielä!
Eli en ole hullu.
Tai sit meitä on 2 hullua...Täällä toinen autisti - omaan kyllä yllättävän paljon samoja piirteitä!
Plus mun erityinen kiinnostuksen aihe on vanhat katot ja kokonaisvaltaisesti arkkitehtuuri. Usein jupisen ääneen kadulla, että ompa siinä taas Lispetin asemakaavaa raiskattu pahasti (joko liian tasaista/väärän muotoisia rakennuksia).Ettoo, sää oot se kolmas!!
Mä oisin jossain kauniissa jugend-talossa ihan omissa maailmoissani ja rinnakkaistodellisuudessa ja missälie...
Mansardikatot omakotitaloissa
Mut emmääkää halua titteliä "Palstan autisti nro 1".
Eka enkeli, toka tonkeli, kolmas kovanokka...jatkakaa!
Hahaha niin tosiaan.
Tunnustus.
En tiedä, mitä oikeasti tarkoitetaan rinnakkaistodellisuudella (nyt en tarkoita yliluonnollista maailmaa). Mut jossain ihme taide/nostalgia -maailmassa elin koko lapsuuden. Se toi turvaa, oli kuin satumaailma.
Olin semmonen Runotytöstä oudompi hyypiömuoto.
Vieläkin se ihana, pehmeä maailma meinaa saada valtaansa vaikka silloin kun ajan autoa ja näen jonkun ihanan maiseman, mut pistän sen pois.
Se estää tähän maailmaan, arkeen ja ihmisiin keskittymistä.
En tiedä, mitä oikeasti tarkoitetaan rinnakkaistodellisuudella (nyt en tarkoita yliluonnollista maailmaa). Mut jossain ihme taide/nostalgia -maailmassa elin koko lapsuuden. Se toi turvaa, oli kuin satumaailma.
Olin semmonen Runotytöstä oudompi hyypiömuoto.
Vieläkin se ihana, pehmeä maailma meinaa saada valtaansa vaikka silloin kun ajan autoa ja näen jonkun ihanan maiseman, mut pistän sen pois.
Se estää tähän maailmaan, arkeen ja ihmisiin keskittymistä.
Uskon, että aika moni lapsi on kokenut samaa. Sinne kaipaa usein aikuisenakin. Mä pääsen sinne kesäisin maalla, sen nimi on taikametsä, siellä makoilen metsänpeiton päällä ja tavoitan jonkinoloisen oman rinnakkaistodellisuuden.
Mun satumaailma oli viidakossa, missä Tarzan oli mun isä
Ooh, entäpä myöhäisbarokki, rokokoo ja kustavilaistyylit.
Tai sitte ihan vaan aarniometsä, jonka keskellä olis sellanen pieni talo preerialla tyylinen mökki, katolla sais kasvaa hiukan sammalta ja koko maailma ois peittynyt metsän vihreisiin sävyihin.
Vaarallista uneksia pissaamisesta, saattaa herätä lammikosta
#kaverinpuolestakerron
Mut jollain lailla näkisin että rinnakkaistodellisuus ei ollu pelkästään hyvä juttu ja ilmeisesti on hyvä monet pääsee siitä aikuisena pois.
Mun rinnakkaistodellisuus oli vähän itsekäs paikka. Kun olisi pitänyt kahvikutsuilla mummolassa keskittyä mummon kysymyksiin ja olla tässä maailmassa läsnä, uppouduin johonki verhon välistä tulevaan auringonsäteeseen ja ei-sosiaaliseen satumaailmaan tai pelkkien käsitteiden maailmaan.
Mun rinnakkaistodellisuus oli vähän itsekäs paikka. Kun olisi pitänyt kahvikutsuilla mummolassa keskittyä mummon kysymyksiin ja olla tässä maailmassa läsnä, uppouduin johonki verhon välistä tulevaan auringonsäteeseen ja ei-sosiaaliseen satumaailmaan tai pelkkien käsitteiden maailmaan.
Mä taas nään sen niin, että lapsilla on tapana paeta omaan maailmaan epämiellyttävissä ja usein jopa pelottavissa tilanteissa (en nyt meinaa, että sun mummos oli pelottava) ja itte sitä jotenkin tälleen aikuisena jopa kaipaa, varsinkin sillon kun realismi iskee nyrkillä päin näköö ja lujaa...
