Echon pariutumisoppi!

r0s
Koska jotkut haksahtavat siihen huumaan liikaa ja antautuvat sille. Viidenkympin villitys ei ole tuulesta temmattu käsite, ainut että mun mielestä se on siirtynyt monilla jo neljäänkymppisten vaihtopäiviin.

Rakkaushormonit tekevät sen, että jos viime viikolla joku tyyppi on vaikuttanut olevan lajia "ihan jees, mut on siinä virheensäkin" ja pohtii sitä rationaalisesti, niin jos viikonloppuna ihastuukin siihen, niin se ihastuminen sanoo "uuhh, tuo onkin ihana, miksen mä ole ennen tajunnu että me sovitaan niiiin hyvin yhteen, me ansaitaan toisemme, tää on jotain elämää suurempaaaaaa!"
Sanoo hän, joka on nuorempana ollut toivottoman retkussa ties keneen.

Rakkaus on sokea, siksi tarvitaan järkeä. Ilman rakkautta maapallolla kuoltais sukupuuttoon, mut järki eli rationaalisuus on pidettävä mukana.
Mä selailin vanhoja ketjuja ja löytyihän sieltä, kymmenen vuoden takaa, ketju missä kerron että olin todella ihastunut täys-renttuun mutta että en edes harkinnut edes seurustelusuhdetta kanssaan koska eihän se olisi ollut hyvästä. Kivoja hetkiä kyllä vietettiin.

Mä olen kranttu ryhtymään oikeaan suhteeseen. Ja naimisiin menin vain kerran. Eikä mun liittoa tule kukaan heiluttelemaan vaikka jees, se alkuhuuma on upeaa sen pienen hetken...

Ehkä siksi mun onkin hankala ymmärtää että jonkun liittoon voisi tunkea väliin. Enkä ole tunkenutkaan. Nykyinen mies, joka kyllä oli siihen aikaan tahollaan vielä seurustelusuhteessa, oli se joka otti yhteyttä minuun. Kertoen olevansa eroamassa joka tapauksessa ja... Tässähän me nyt sit ollaan. Kimpassa. Yhä.
 
vierailija
Rakkaus on sokea, siksi tarvitaan järkeä. Ilman rakkautta maapallolla kuoltais sukupuuttoon, mut järki eli rationaalisuus on pidettävä mukana.
Eikun se estää ihmistä näkemästä asioita sellaisena kun ne ovat: eri päivinä erilaisina. Muistikuva mielessä kantaa joskus pitkälle, mutta kun se hiipuu, mitä jää jäljelle? Se ainutkertaisuuden t u n n e ainakin:love:
 
vierailija
Mä selailin vanhoja ketjuja ja löytyihän sieltä, kymmenen vuoden takaa, ketju missä kerron että olin todella ihastunut täys-renttuun mutta että en edes harkinnut edes seurustelusuhdetta kanssaan koska eihän se olisi ollut hyvästä. Kivoja hetkiä kyllä vietettiin.

Mä olen kranttu ryhtymään oikeaan suhteeseen. Ja naimisiin menin vain kerran. Eikä mun liittoa tule kukaan heiluttelemaan vaikka jees, se alkuhuuma on upeaa sen pienen hetken...

Ehkä siksi mun onkin hankala ymmärtää että jonkun liittoon voisi tunkea väliin. Enkä ole tunkenutkaan. Nykyinen mies, joka kyllä oli siihen aikaan tahollaan vielä seurustelusuhteessa, oli se joka otti yhteyttä minuun. Kertoen olevansa eroamassa joka tapauksessa ja... Tässähän me nyt sit ollaan. Kimpassa. Yhä.
Toi on se ihan tavallinen harha että kuvittelee kaikkien toimivan niinkuin itse toimii. Avaa silmät ja tarkkaile ihmisiä niin huomaat että me ollaan kaikki erilaisia.
 
r0s
Toi on se ihan tavallinen harha että kuvittelee kaikkien toimivan niinkuin itse toimii. Avaa silmät ja tarkkaile ihmisiä niin huomaat että me ollaan kaikki erilaisia.
Kyllähän mä sen tiedän.

Mutta silti mun on vaikea uskoa, että toimivassa parisuteessa elävä puolisoaan ihan oikeasti rakastava ihminen lähtisi mukaan vaikka joku kuinka vikittelisi.

Jos lähtee niin suhteessa on varmasti jotain vialla tai se ei edes ole oikeaa rakkautta.
 
  • Tykkää
Reactions: Aqela
vierailija
Kyllähän mä sen tiedän.

Mutta silti mun on vaikea uskoa, että toimivassa parisuteessa elävä puolisoaan ihan oikeasti rakastava ihminen lähtisi mukaan vaikka joku kuinka vikittelisi.

Jos lähtee niin suhteessa on varmasti jotain vialla tai se ei edes ole oikeaa rakkautta.
Niin munkin mielestä on. Ei se silti tarkoita, et toisen puolis(k)on tarvis olla samaa mieltä:whistle:
 
vierailija
Noo sit tulee onkelmia myöhemmin. Ja ne tulee aika varmasti.
Muuan tutkimus kertoi kuuskymppisistä miehistä, jotka olivat huomanneet vähän liian myöhään, kuinka heillä on jotenkin jäänyt oma elämä elämättä ja ihmettelivät, kenen elämää he oikeestaan ovat siihen saakka eläneet. Miten sellainen on päässyt käymään? Tutkijan nimeä en kirjoittanut ylös kun radiosta se tuli. Löytyisikö tuo nyt jostakin? Kuuli sen tietysti moni muukin, mut on siitä aikaa parikymmentä vuotta.
 
@Echo Mutt mitäs jos oon jo tavannut mun oikean ja oltiin yhdessä 4,5v, kihloissakin 3v ja silti nyt 4vuotta eron jälkeen kaikki universumissa huutaa mulle että sulla on asiat niin paljon paremmin sen kanssa ja silti järki sanoo että ei ole sen väärtti? Syyt eroon oli suuri menetys molemmille ja teki vain kipeää olla toisen lähellä, mutta ollaan sitemmin oltu ystäviä ja kuitenki tukena toisille joskin etäältä. Ja nyt vuosien jälkeen ei tee enään pahaa olla toisen lähellä. En ole ottanut puheeksi yhteen palaamista koska en halua herättää toiveita. Olen kovin ristiriidassa itseni kanssa, kun nykyinen suhteeni on kohta kestänyt 3vuotta, mutta siitä puuttuu se kipinä. Käyttäydymme kuin 10v naimisissa olleet vaikka kummatkin ollaan alle 25v. Eksän kanssa tiedän että elämä olisi jännittävää ja aktiivista, mutta tunnenko niin vain koska se on tuttu ja turvallinen? Ja nykyinen mies on sitoutumiskammonen ja vähän arastelen suhteen kestoa. Mitä jos hän yhtäkkiä päättää ettei halua sitoutua, nuoria kun ollaan, mutta silti hän on niin kypsä ikäisekseen. Välillä hän puhuu että ei voi mennä kalajoen juhannukseen kun ei ole sinkku, muttei kyllä kutsu muakaan, koska haluaa olla poikaporukan kanssa mikä on ihan ok. Toivoisin että hän joskus menisi johonkin kunnon lihatiskille niin tietäisin varmaksi kykenekö hän pettämään mua edes kännissä. Hänellä on korkea moraali ja kunnioittaa parisuhdetta, mutta viina se kun välillä hämärtää nuo moraaliset rajat. Apuva!?
 
@Echo Mutt mitäs jos oon jo tavannut mun oikean ja oltiin yhdessä 4,5v, kihloissakin 3v ja silti nyt 4vuotta eron jälkeen kaikki universumissa huutaa mulle että sulla on asiat niin paljon paremmin sen kanssa ja silti järki sanoo että ei ole sen väärtti? Syyt eroon oli suuri menetys molemmille ja teki vain kipeää olla toisen lähellä, mutta ollaan sitemmin oltu ystäviä ja kuitenki tukena toisille joskin etäältä. Ja nyt vuosien jälkeen ei tee enään pahaa olla toisen lähellä. En ole ottanut puheeksi yhteen palaamista koska en halua herättää toiveita. Olen kovin ristiriidassa itseni kanssa, kun nykyinen suhteeni on kohta kestänyt 3vuotta, mutta siitä puuttuu se kipinä. Käyttäydymme kuin 10v naimisissa olleet vaikka kummatkin ollaan alle 25v. Eksän kanssa tiedän että elämä olisi jännittävää ja aktiivista, mutta tunnenko niin vain koska se on tuttu ja turvallinen? Ja nykyinen mies on sitoutumiskammonen ja vähän arastelen suhteen kestoa. Mitä jos hän yhtäkkiä päättää ettei halua sitoutua, nuoria kun ollaan, mutta silti hän on niin kypsä ikäisekseen. Välillä hän puhuu että ei voi mennä kalajoen juhannukseen kun ei ole sinkku, muttei kyllä kutsu muakaan, koska haluaa olla poikaporukan kanssa mikä on ihan ok. Toivoisin että hän joskus menisi johonkin kunnon lihatiskille niin tietäisin varmaksi kykenekö hän pettämään mua edes kännissä. Hänellä on korkea moraali ja kunnioittaa parisuhdetta, mutta viina se kun välillä hämärtää nuo moraaliset rajat. Apuva!?
Hmm, mä en sit ole mikään parisuhdeneuvoja eli älä mua sit syytä jos mä neuvon päin mäntyä. :D Ja käsittelen aloitusviestissäni asioita yleisellä tasolla, jokainen voi halutessaan sovittaa oman tilanteensa siihen.

Mut ainakaan tuon nykyisen kanssa en jatkaisi. Sitoutumiskammoinen tyyppi vielä 3 vuoden jälkeen...ei. Se arpoo sun kohdalla vielä pitkään. Toisaalta olette nuoriakin joten ihan kiva ettet rynninyt heti naimisiin.

Mutta mitä tarkoitat sillä että exäsi elää jännittävää ja aktiivista elämää? Onko se joku jännämies, joka luuhaa huppari silmillä jossain underground-paikoissa marisätkä huulessa, iho on tatskattu kirjavaksi kuin mummolan perennapenkki, sit se heittää kostein silmin jotain sykähdyttävää "shä, shä oot mulle niin rakassshhhh, sä oot niiin mun tyttö, me ollaan hyvä pari".

Vai aktiivinen vaikka urheilemalla tai matkustamalla?

Ja sit mua hämää kun käytät termiä "se oikea" siitä tyypistä. Miksi teille tuli ero jos se oli se oikea?
Jos olet ollut nykyisen kanssa 3 vuotta etkä ole 25, niin sä oot exän kanssa ollut aika nuorena. Silloin moni voi tuntua siltä oikealta...

Välttämättä kumpikaan ei ole sulle oikea, ja näin kulahtaneen keski-ikäisen muijan näkökulmasta voin sanoa, että oikein hyviä äijiä sulle varmasti elämässä tulee tulemaan vastaan montakin, niitä lappaa vielä kun olet 30-40-vuotias.

Mut selvennä mulle ensin mitä tarkoitat exän jännittävyydellä? :coffee:
 
vierailija
@Echo Mutt mitäs jos oon jo tavannut mun oikean ja oltiin yhdessä 4,5v, kihloissakin 3v ja silti nyt 4vuotta eron jälkeen kaikki universumissa huutaa mulle että sulla on asiat niin paljon paremmin sen kanssa ja silti järki sanoo että ei ole sen väärtti? Syyt eroon oli suuri menetys molemmille ja teki vain kipeää olla toisen lähellä, mutta ollaan sitemmin oltu ystäviä ja kuitenki tukena toisille joskin etäältä. Ja nyt vuosien jälkeen ei tee enään pahaa olla toisen lähellä. En ole ottanut puheeksi yhteen palaamista koska en halua herättää toiveita. Olen kovin ristiriidassa itseni kanssa, kun nykyinen suhteeni on kohta kestänyt 3vuotta, mutta siitä puuttuu se kipinä. Käyttäydymme kuin 10v naimisissa olleet vaikka kummatkin ollaan alle 25v. Eksän kanssa tiedän että elämä olisi jännittävää ja aktiivista, mutta tunnenko niin vain koska se on tuttu ja turvallinen? Ja nykyinen mies on sitoutumiskammonen ja vähän arastelen suhteen kestoa. Mitä jos hän yhtäkkiä päättää ettei halua sitoutua, nuoria kun ollaan, mutta silti hän on niin kypsä ikäisekseen. Välillä hän puhuu että ei voi mennä kalajoen juhannukseen kun ei ole sinkku, muttei kyllä kutsu muakaan, koska haluaa olla poikaporukan kanssa mikä on ihan ok. Toivoisin että hän joskus menisi johonkin kunnon lihatiskille niin tietäisin varmaksi kykenekö hän pettämään mua edes kännissä. Hänellä on korkea moraali ja kunnioittaa parisuhdetta, mutta viina se kun välillä hämärtää nuo moraaliset rajat. Apuva!?
JSSAP
 
Hmm, mä en sit ole mikään parisuhdeneuvoja eli älä mua sit syytä.

Mutta mitä tarkoitat sillä että exäsi elää jännittävää ja aktiivista elämää?

Vai aktiivinen vaikka urheilemalla tai matkustamalla?

Ja sit mua hämää kun käytät termiä "se oikea" siitä tyypistä. Miksi teille tuli ero jos se oli se oikea?
Jos olet ollut nykyisen kanssa 3 vuotta etkä ole 25, niin sä oot exän kanssa ollut aika nuorena. Silloin moni voi tuntua siltä oikealta...

Mut selvennä mulle ensin mitä tarkoitat exän jännittävyydellä? :coffee:
En tosiaan syytä, olen vain pohtinut näitä psykalla ja terapeuteilla, mutta on kivempaa saada maallikon mielipiteitä ne ei ole niin kliinosiä tai järkeiltyjä.

Eron syy oli tosiaan suurempi menetys molemmille, olin 5kuulla ja pahoinpitelyn seurauksena menetimme lapsen. Hän pitkään syytti mua siitä että olin edes ulkona siihen aikaan ja minun ei edes olisi pitänyt olla, olin siis ystäväporukan kanssa juhlimassa kesäyönä, minä ilman alkoholia tottakai, ja kimppuuni kävi narkkari, ystäväni eivät uskaltaneet tulla väliin soittivat kyllä apua, mutta se kun joku huumehoureissaan potkii maassa makaavaa niin minkäs teet. Se toisten syyttely ja oma syyllisyyden tunteeni ei auttanut, kun kumpikaan ei osannut tukea toista oman surunsa takia. Olemme käsitelleet asian ja nyt se ei enään kummittele kummankaan elämää.

"Oikealla" tarkoitin kun kuvailit että vaan napsahtaa ja tosiaan ekan kerran kun tapasin eksäni 1päivän meilijutustelun jälkeen katsoin häntä silmiin ja näin koko tulevaisuuteni, iso okt ja pihalla leikkivät 3lasta 2 koiran kanssa ja jotenkin tuntui siltä että hänen kanssaan saan tuon unelman, siksi olimmekin niin kauan yhdessä ja hetken koimme että se unelma oli toteutumassa, oli vuokra-asunto, molemmat hyvätuloisia, 1koirakin oli jo hankittu, joka jäi eksälle asumistilanteeni takia ja sitemmin jouduimme lopettamaan sen sairauden takia.

Ja siis hän on jyrkästi huumevastainen joten se toinen vaihtoehto, matkustelee ja käy salilla, suhteen jälkeen hänellä todettiin selkäranganreuma ja povattiin että hän ei kävele 30vnä enään, hetken oli vaikeeta ja tuin häntä niin paljon kuin osasin, mutta siinä kun näin hänen nyrkkeilijänurahaaveen murskautuvan 10vuoden ahertamisen jälkeen ei oikein osannut sanoa mitään. Itse olen ihan sohvaperuna mutta hän välillä käy noukkimassa kyytiin ja sanoo "perse ylös ja ulos lenkille" pidän siitä että hän aktivoisi elämääni paljon enemmän.
Nykyinen on niin kiireinen työssään, isäänsä auttamassa ja sijoitustaan työstämässä, ettei pysty rakentamaan mitään rutiineja kun en edes tiedä tuleeko se kotiin illalla, asia saattaa muuttua minuuteissa. Ainoa yhteinen harrastuksemme on lumilautailu eikä sekään ole varsinaisesti yhteistä, laskemme vain samaa mäkeä peräkkäin, sekä työttömänä mulla ei o varaa ostaa mitään hissilippuja joka viikonloppu, eikä aikaa ole niin paljoa että kausilippu kannattaisi yhtä kalliiksi tulee. Hän käy kyllä salilla, mutta hän käy veljensä/jätkien kanssa eikä niinkään kaipaa mua sinne hölöttämään. Olen yrittänyt tyrkyttää lenkille menoa tai hupiuimista ja luontokävelyitä, vieressä myös nurmikenttä jolla voi pelata jalkapalloa lähellä koulu jonka pihalla saa muutkin pelata korista yms. Tykkään myös itse tenniksestä, mutta mies on jyrkkä sulkapallon pelaaja ja tennis on kuulemma tylsää, kun mi taas olen elämässäni pelannut liikaa mökkisulkkista ettei kiinnosta, mutt ei se edes yritä aktivoitua munkaa.

Eksäni osasi ottaa minut huomioon, hemmotteli ja huolehti tekee sitä ystävätasolla vieläkin. Nykyinen taas... Esimerkkinä viime ystävänpäivä. Hän tietää etten pidä tulppaneista, ovat mielestäni rumia ja haisevat oudolle, lempikukkani ovat neilikat joten en vaadi mitään geenimutatoituja super ruusujakaan. Hän toi 2kimppua tulppaaneja lahjaksi, koska hän pitää niistä ja olivat tarjouksessa... Aikaisempina vuosina hän on merkkipäivinä tuonut ruusuja joko 2 tai 6. Ja semmoisia oikeasti romanttisia hetkiä ei ole ollut enään sen jälkeen kun hän pääsi armeijasta 1,5v sit mietin välillä että odotinko vuoden täysin turhaan täysin väärää miestä.

Mutta entäs kun hänen ei tarvitse kuin vain olla siinä vieressä ei edes koskettaa niin elämä tuntuu paljon valoisammalta, mitä se sitten on? Sama tunne tulee eksän kanssa.

Muutkin saa kommentoida.
 
Sitt tää kauheasti kammottu kysymys joka jakaa mielipiteitä.

Asutaan 25neliön kämpässä ja ahdistaa tää tilanpuute kun 2ihmistä on kuitenkin 2 tavarat ja jatkuvasti nahistelua kun on sotkuista, eli vaatteet lattialla.

Olen miettinyt että onko mahdollista hänelle muuttaa muualle ihan vaan siks aikaa että löytyisi isompi asunto johon molemmat mahtuu tavaroineen. Toki yhteiselo on kivaa, mutta ei se muutenkaan ole kotona ja välilläkin vaan katoaa viikoksi, tiedän kyllä missä hän on mutta kotiinpaluu on joustava käsite joka riippuu monesta tekijästä.

Mutta varsinainen kysymys, saanko pyytää takapakkia ja asua yksin. Loppujen lopuksi en ole ikinä asunut yksin, eksän kanssa muutettiin yhdessä kotoa yhteiseen ja eron jälkeen muutin takaisin kotiin vuodeksi. Nykyisen kanssa oltiin oltu 5kk yhdessä ja hän oli ollut 3kk armeijassa kun muutin tähän miniasuntoon ja hän vain joka vkonloppu raahasi lisää omaisuuttaan kämppääni ja lopuksi vaintotesin että "tuossa sulle avaimet ja 4kaappia tervetuloa" nyt koen sen olleen virhe. Hän kyllä sanoi että jos en halua asua hänen kanssaan hän ei halua munkaa olla ollenkaan, mutta kummallakaan ei oo hyvä olla niin pienessä tilassa tuntuu molemmilla että seinät kaatuu,siks oleskellaan naapurissa äidin luona tosi usein tai terassilla joka on 1/2 asunnon kokoinen. Asutaan siis okt yksiössä joten pihaa on missä oleskella.
 
vierailija
Jokainen ihminen rakentaa oman helvettinsä omin pikku kätösin ja on rankkaa katsella kuinka ihmiset hukkaavat elämänsä parhaat vuodet toimimattomissa avioliitoissa :)
Been there, done that ja vieläpä kolme kertaa.
Kunnes tulin uskoon, aloin ymmärtämään oman arvoni, arvostamaan toisia muunakin kuin pelkkinä pilluina ta yksinäisyyteni peitteinä ja seurasin silmät pyöreinä kuinka Jumala johdatti minut tilanteeseen, jota en olisi voinut koskaan uskoa todeksi.
Ensimmäsitä kertaa elämässäni minä rakastan ja tiedän että minua rakastetaan.
Elämäni loppuun saakka :)
Miksi olisi parempi "hukata"(?) "elämänsä parhaat vuodet" (jotain nuoruuden palvontaako tuo, nuoruus muka PARHAITA vuosia, ei muuten taida kaikille olla) yksin kuin parisuhteessa joka jossain vaiheessa kuitenkin päättyy? Mikä tekee ajasta hukkaanheitettyä?
Ihmiset tekee virheitä, monet päätyy valintojensa takia tavalla tai toisella huonosti toimiviin suhteisiin. Mä olen päätynyt valintojeni takia sen sijaan yksinäisyyteen. Voisin omahyväisesti kuvitella tämän olevan uljaampi valinta mutta enpä ole ollenkaan varma. Miksi arvottaa ja vertailla ihmisten erilaisi valintoja ja elämänpolkuja? Ei siinä ole mitään ideaa.

Sitten tämä aloittajan idea että se oikea sielunkumppani tulee joskus vielä vastaan ja sen kanssa kuuluu pariutua - kyseenalaistaisin tämän. Tuleeko ihan todella kaikille vastaan "se oikea"? Tai entä jos se todella tulee vastaan vasta vanhainkodissa? Eikö silloin ole hukannut lähes koko elämänsä yksinäisyyteen odotellessaan sitä oikeaa, ja onko tää nyt sitten tosiaan hyvä elämänpolku, häh? Entä jos tapaa sielunkumppaninsa mutta tämä onkin suhteessa toisen kanssa? Miksi hyvässä suhteessa oleminen jonkun toisen, sellaisen ihan kivan tyypin kanssa jonka kanssa kaikki toimii, olisi väärin?
 
vierailija
Tulipa pöhkö ilmaisu, kun olin lapsi, aikuiset katsoivat tuota sarjaa, Peyton Placea kerran viikossa. Hassua, että voi muistaa vieläkin osia sieltä, vaikka hyvin harvoin sain katsoa. Ne odotukset kun kumpuavat jostakin eikä ne ole välttämättä omia ollenkaan! Kuka muu muistaa Betty Andersonin (linkin takana)?
 
Sitt tää kauheasti kammottu kysymys joka jakaa mielipiteitä.

Asutaan 25neliön kämpässä ja ahdistaa tää tilanpuute kun 2ihmistä on kuitenkin 2 tavarat ja jatkuvasti nahistelua kun on sotkuista, eli vaatteet lattialla.

Olen miettinyt että onko mahdollista hänelle muuttaa muualle ihan vaan siks aikaa että löytyisi isompi asunto johon molemmat mahtuu tavaroineen. Toki yhteiselo on kivaa, mutta ei se muutenkaan ole kotona ja välilläkin vaan katoaa viikoksi, tiedän kyllä missä hän on mutta kotiinpaluu on joustava käsite joka riippuu monesta tekijästä.

Mutta varsinainen kysymys, saanko pyytää takapakkia ja asua yksin. Loppujen lopuksi en ole ikinä asunut yksin, eksän kanssa muutettiin yhdessä kotoa yhteiseen ja eron jälkeen muutin takaisin kotiin vuodeksi. Nykyisen kanssa oltiin oltu 5kk yhdessä ja hän oli ollut 3kk armeijassa kun muutin tähän miniasuntoon ja hän vain joka vkonloppu raahasi lisää omaisuuttaan kämppääni ja lopuksi vaintotesin että "tuossa sulle avaimet ja 4kaappia tervetuloa" nyt koen sen olleen virhe. Hän kyllä sanoi että jos en halua asua hänen kanssaan hän ei halua munkaa olla ollenkaan, mutta kummallakaan ei oo hyvä olla niin pienessä tilassa tuntuu molemmilla että seinät kaatuu,siks oleskellaan naapurissa äidin luona tosi usein tai terassilla joka on 1/2 asunnon kokoinen. Asutaan siis okt yksiössä joten pihaa on missä oleskella.
Miksi sun nyxä katoaa viikoksi? Mitä hän silloin tekee? Siis onko se niin töissään kiinni?
Siitä tulee koko ajan semmoinen olo että se ei ole tosissaan sun kans, tai työ vie sen kaiken ajan. Mikään sun lempikukan unohtaminen ei ole sitä, miehet on muistamattomia hönttejä, mut semmoinen välinpitämättömyys tai läsnäolon puute (silloinkin kun joutuu olosuhteiden pakosta olemaan fyysisesti erillään) on paha.
Monon kuvaa vaan pebanteriin...
 
Viimeksi muokattu:
En tosiaan syytä, olen vain pohtinut näitä psykalla ja terapeuteilla, mutta on kivempaa saada maallikon mielipiteitä ne ei ole niin kliinosiä tai järkeiltyjä.

Eron syy oli tosiaan suurempi menetys molemmille, olin 5kuulla ja pahoinpitelyn seurauksena menetimme lapsen. Hän pitkään syytti mua siitä että olin edes ulkona siihen aikaan ja minun ei edes olisi pitänyt olla, olin siis ystäväporukan kanssa juhlimassa kesäyönä, minä ilman alkoholia tottakai, ja kimppuuni kävi narkkari, ystäväni eivät uskaltaneet tulla väliin soittivat kyllä apua, mutta se kun joku huumehoureissaan potkii maassa makaavaa niin minkäs teet. Se toisten syyttely ja oma syyllisyyden tunteeni ei auttanut, kun kumpikaan ei osannut tukea toista oman surunsa takia. Olemme käsitelleet asian ja nyt se ei enään kummittele kummankaan elämää.

"Oikealla" tarkoitin kun kuvailit että vaan napsahtaa ja tosiaan ekan kerran kun tapasin eksäni 1päivän meilijutustelun jälkeen katsoin häntä silmiin ja näin koko tulevaisuuteni, iso okt ja pihalla leikkivät 3lasta 2 koiran kanssa ja jotenkin tuntui siltä että hänen kanssaan saan tuon unelman, siksi olimmekin niin kauan yhdessä ja hetken koimme että se unelma oli toteutumassa, oli vuokra-asunto, molemmat hyvätuloisia, 1koirakin oli jo hankittu, joka jäi eksälle asumistilanteeni takia ja sitemmin jouduimme lopettamaan sen sairauden takia.

Ja siis hän on jyrkästi huumevastainen joten se toinen vaihtoehto, matkustelee ja käy salilla, suhteen jälkeen hänellä todettiin selkäranganreuma ja povattiin että hän ei kävele 30vnä enään, hetken oli vaikeeta ja tuin häntä niin paljon kuin osasin, mutta siinä kun näin hänen nyrkkeilijänurahaaveen murskautuvan 10vuoden ahertamisen jälkeen ei oikein osannut sanoa mitään. Itse olen ihan sohvaperuna mutta hän välillä käy noukkimassa kyytiin ja sanoo "perse ylös ja ulos lenkille" pidän siitä että hän aktivoisi elämääni paljon enemmän.
Nykyinen on niin kiireinen työssään, isäänsä auttamassa ja sijoitustaan työstämässä, ettei pysty rakentamaan mitään rutiineja kun en edes tiedä tuleeko se kotiin illalla, asia saattaa muuttua minuuteissa. Ainoa yhteinen harrastuksemme on lumilautailu eikä sekään ole varsinaisesti yhteistä, laskemme vain samaa mäkeä peräkkäin, sekä työttömänä mulla ei o varaa ostaa mitään hissilippuja joka viikonloppu, eikä aikaa ole niin paljoa että kausilippu kannattaisi yhtä kalliiksi tulee. Hän käy kyllä salilla, mutta hän käy veljensä/jätkien kanssa eikä niinkään kaipaa mua sinne hölöttämään. Olen yrittänyt tyrkyttää lenkille menoa tai hupiuimista ja luontokävelyitä, vieressä myös nurmikenttä jolla voi pelata jalkapalloa lähellä koulu jonka pihalla saa muutkin pelata korista yms. Tykkään myös itse tenniksestä, mutta mies on jyrkkä sulkapallon pelaaja ja tennis on kuulemma tylsää, kun mi taas olen elämässäni pelannut liikaa mökkisulkkista ettei kiinnosta, mutt ei se edes yritä aktivoitua munkaa.

Eksäni osasi ottaa minut huomioon, hemmotteli ja huolehti tekee sitä ystävätasolla vieläkin. Nykyinen taas... Esimerkkinä viime ystävänpäivä. Hän tietää etten pidä tulppaneista, ovat mielestäni rumia ja haisevat oudolle, lempikukkani ovat neilikat joten en vaadi mitään geenimutatoituja super ruusujakaan. Hän toi 2kimppua tulppaaneja lahjaksi, koska hän pitää niistä ja olivat tarjouksessa... Aikaisempina vuosina hän on merkkipäivinä tuonut ruusuja joko 2 tai 6. Ja semmoisia oikeasti romanttisia hetkiä ei ole ollut enään sen jälkeen kun hän pääsi armeijasta 1,5v sit mietin välillä että odotinko vuoden täysin turhaan täysin väärää miestä.

Mutta entäs kun hänen ei tarvitse kuin vain olla siinä vieressä ei edes koskettaa niin elämä tuntuu paljon valoisammalta, mitä se sitten on? Sama tunne tulee eksän kanssa.

Muutkin saa kommentoida.
En ole ehtinyt kommentoida...hurja juttu että menetitte yhteisen lapsen. :confused: Siis tää mitä kysyn on ihan epäolennainen asia, mutta oliko siitä missään lehdissä silloin? Jos joku random pahoinpitelee kadulla tms. niin että raskaus keskeytyy, niin sehän on jo melkein lööppikamaa?

Mut kurjaa että sun exäsi syytti sua. Ehkä se oli isän tuskaa, tuska joka nopeasti halusi vaan syntipukin ja kohteen, mut olis se silti kannattanut jättää sanomatta...

Oli pakko googlettaa selkärankareumasta...saako sun se exä sitä biologista lääkettä? Onko se ihan varmasti kolmikymppisenä invalidi, vaikka hoitaisi itseään liikkumalla?
Olisitko valmis siihen että jos olisit sen kans, niin katsoisit päivästä toiseen sen istuvan sohvalla kipujen takia, ilman työtä, ehkä sairaseläkeläisenä?

Mun mielestä sun kannattaisi olla tällä hetkellä yksin, sanotaan nyt semmonen 1-2 vuotta ainakin. Olet jo tuonikäiseksi kokenut paljon miesten kanssa (raskaus, keskenmeno, uuden kans asuminen) ja sinuna viheltäisin pelin poikki.

Kokeile millaista on vähän päälle parikymppisen elämä ihan omana itsenäsi, kasvat vähän aikaa itseksesi. Pystytkö hakeutumaan vaikka opiskeluun tms?
Yksinolo voi olla kurjaa, mutta sit kun alkaa saada oman elämän toimimaan ja siihen sisältöä kavereiden ja harrastusten muodossa, niin se on tosi mukavaa. Opit samalla että mitä haluat elämältä ja millaisen äijän haluat.
 
Miksi sun nyxä katoaa viikoksi? Mitä hän silloin tekee? Siis onko se niin töissään kiinni?
Siis se on just sitä että "iskä käski käymään auttaa jossain, tuun ehkä kotiin jos ei mee myöhään" sitt ilmottaa 23 että ei jaksa ajaa kotiin kun 6 herätys, mikä on ihan ok uni on tärkeetä. Epäilen että nyxissä on vähän työnarkin vikaa, mutta vertaa vaikka kavereihinsa niin heidän keskimääräinen työtahti on 10-14h/päivässä 6pvä/vkossa he on tottunut ettei ole muuta elämää kuin työ ja sekin lähinnä vain varallisuuden kasvattamista, ei hän välttämättä sitä rahaa tarvitse, vain haluaa että sitä on yllinkyllin.
 
En ole ehtinyt kommentoida...hurja juttu että menetitte yhteisen lapsen. :confused: Siis tää mitä kysyn on ihan epäolennainen asia, mutta oliko siitä missään lehdissä silloin? Jos joku random pahoinpitelee kadulla tms. niin että raskaus keskeytyy, niin sehän on jo melkein lööppikamaa?

Oli pakko googlettaa selkärankareumasta...saako sun se exä sitä biologista lääkettä? Onko se ihan varmasti kolmikymppisenä invalidi, vaikka hoitaisi itseään liikkumalla?
Olisitko valmis siihen että jos olisit sen kans, niin katsoisit päivästä toiseen sen istuvan sohvalla kipujen takia, ilman työtä, ehkä sairaseläkeläisenä?
Siis se oli ihan hyshys homma koska poliisi ei tekijää saanut kiinni, eräs tutun tuttuni kylläkin, mitä lie tapahtunut tuskin mitään hyvää.
Eihän tuollaisia uutisoida jossei saa tekijää kiinni sehän olisi huonoa mainosta.

Ja en juuri keskustele exän kanssa reumasta sen tarkemmin, mutta ainakin exä kokee olevansa hyvässä kunnossa, en ole udellut vieläkö 30vn tuomio pysyy, sillä on vähän arka aihe vielä. Mutta mikäli se menisi siihen kuntoon ettei pystyisi kävelemään niin en minä sen takia lähde. Minulla on vahva hoivavietti ja olen hyvin äidillinen joten huolehtiminen ei olisi haitta.

Tällä hetkellä, yksin oleminen on jotenkin lamauttavan pelottavaa, olen niin tottunut että aina on ollut joku, mutta ihan pikkusen myös kaipaan sitä itsenäisyyttä.
 
Kokeile millaista on vähän päälle parikymppisen elämä ihan omana itsenäsi, kasvat vähän aikaa itseksesi. Pystytkö hakeutumaan vaikka opiskeluun tms?
Yksinolo voi olla kurjaa, mutta sit kun alkaa saada oman elämän toimimaan ja siihen sisältöä kavereiden ja harrastusten muodossa, niin se on tosi mukavaa. Opit samalla että mitä haluat elämältä ja millaisen äijän haluat.
Opiskelu on osaltani hieman turhaa kun on jo 2tutkintoa, huonosti valittu työllistymisen kannalta, mutta opiskelukin on hieman kiven alla. Olen miettinyt ja phtinut opiskelua, mutta koska minulla jo on 2tutkintoa en saisi opiskelutukia ja tippuisin myös työttömyystuelta ja jäisin tyhjän päälle.

Tiedän aika hyvin jo millaisen ihmisen haluan rinnalleni ja sekä exä että nyxä ovat sellaisua vaikkeivät ihan samanlaisia, jos voisin yhdistää kummankin hyvät puolet niin minulla olisi täydellinen mies.
 

Yhteistyössä