V
vierailija
Vieras
Ettei ollut lasten elämässä mukana-mitä se tarkoittaa käytännössä? (Toki myös äidistä voi olla kyse). Jos unohdetaan nämä äitien väkisin vieraannuttamiset sekä isät joiden kanssa ei koskaan suhdetta ehtinyt ollakaan oikeastaan. Tai todelliset alunperinkin psykopaatti/narsisti-isät. Haluaisin vain tietää, miten se muka näkyy myöhemmin, ettei ollut lasten elämässä mukana?
Siihenkin tietenkin voisi joku selvännäkijä antaa helpotukseksi vastauksen, miksi omien lasteni isä ei halua olla enää kuvioissa mukana, mutta siihen tuskin koskaan saan vastausta.
Hän oli oikeasti loistava isä ollessamme yhdessä, suhteemme vain ei enää miltään kantilta mietittynä sujunut, joten erosimme. Vuosia yritin pitää isää lasten elämässä kunnes tuli raja vastaan, enkä henkisesti jaksanut sitä yksipuolista joustoa, tekosyiden ymmärrystä ja lasten väkisin tyrkyttämistä. Luovutin. Hän valitsi nykyisen elämänsä tuosta noin vain, kun sanoin että en aio enää yksipuolisesti tähän lasten hänen elämässään pitämiseen, hänenkin on tehtävä jotain joskus. Jos ei se käy, voi hän kadota enkä perään kysele. En ikinä ajatellut että hän noin helposti sanoisi selvä ja katoaisi ikään kuin olisi sitä aina halunnutkin ja minulta odottanut lupaa tähän! Tuntuu niin kauhealta lasten puolesta, isästä ei ole kk kuulunut eli tuore tapaus, mutta nyt uskon että lopullinen, kun niin kauan ollaan jo väännetty aiemmin.
Ei voi yleistää, kaikki eivät tuskaa tuollaisesta tunne. Mutta kuinka moni isä edes tuntee? Ja miten? Millaisissa tilanteissa? Jotenkin vaikea uskoa jos ITSE on päästänyt tilanteen tuohon, etteivät lapset elämässä ole, että siitä tuskaakaan tuntisi. Kännissä jos joskus saattaa örveltää että voi voi kun ei ole lapsia näkynyt, kunnes tajuaa, miten helppoa on ollut ja hymyilyttää taas.
En itse kaipaa katkerana tätä isän vapautta vaikka ehkä siltä kuulostaakin, mutta väkisinkin tuntuu epäreilulta lapsien puolesta. Välillä toivon hänelle suurta tuskaa asiasta ja jokailtaista itkua asiaa miettien. Pahin pelkoni on kuitenkin, että tämä on hänen suurin unelmansa, enhän minä sille mitään voisi, eikä hänen tuskansa minun tuskaani helpottaisi. :/
Mietin kuitenkin tuota sanontaa. Mitä tuskaa tuo kaikki vapaus, huolettomuus ja vastuuttomuus herättää muka itsevalittuna? Ei näe lasten kouluun lähtöä tai vaikka konfirmaatiota, mutta ajatus siitä ettei myöskään valvo oksennustautisten kanssa ja ole ovella vastassa, kun poliisit tuo ensikännien jäljiltä teinin kotiin tai ylipäätään kokoajan elä tätä arkea isolla A:lla. Mitä kamalaa siinä on kenellekään sen valinneelle? Konkreettisesti? Pidempiaikaisesti kuin ohikiitävinä haikeina ajatuksina? Itse en vaihtaisi tätä mihinkään, kaikesta huolimatta.
Siihenkin tietenkin voisi joku selvännäkijä antaa helpotukseksi vastauksen, miksi omien lasteni isä ei halua olla enää kuvioissa mukana, mutta siihen tuskin koskaan saan vastausta.
Hän oli oikeasti loistava isä ollessamme yhdessä, suhteemme vain ei enää miltään kantilta mietittynä sujunut, joten erosimme. Vuosia yritin pitää isää lasten elämässä kunnes tuli raja vastaan, enkä henkisesti jaksanut sitä yksipuolista joustoa, tekosyiden ymmärrystä ja lasten väkisin tyrkyttämistä. Luovutin. Hän valitsi nykyisen elämänsä tuosta noin vain, kun sanoin että en aio enää yksipuolisesti tähän lasten hänen elämässään pitämiseen, hänenkin on tehtävä jotain joskus. Jos ei se käy, voi hän kadota enkä perään kysele. En ikinä ajatellut että hän noin helposti sanoisi selvä ja katoaisi ikään kuin olisi sitä aina halunnutkin ja minulta odottanut lupaa tähän! Tuntuu niin kauhealta lasten puolesta, isästä ei ole kk kuulunut eli tuore tapaus, mutta nyt uskon että lopullinen, kun niin kauan ollaan jo väännetty aiemmin. Ei voi yleistää, kaikki eivät tuskaa tuollaisesta tunne. Mutta kuinka moni isä edes tuntee? Ja miten? Millaisissa tilanteissa? Jotenkin vaikea uskoa jos ITSE on päästänyt tilanteen tuohon, etteivät lapset elämässä ole, että siitä tuskaakaan tuntisi. Kännissä jos joskus saattaa örveltää että voi voi kun ei ole lapsia näkynyt, kunnes tajuaa, miten helppoa on ollut ja hymyilyttää taas.
En itse kaipaa katkerana tätä isän vapautta vaikka ehkä siltä kuulostaakin, mutta väkisinkin tuntuu epäreilulta lapsien puolesta. Välillä toivon hänelle suurta tuskaa asiasta ja jokailtaista itkua asiaa miettien. Pahin pelkoni on kuitenkin, että tämä on hänen suurin unelmansa, enhän minä sille mitään voisi, eikä hänen tuskansa minun tuskaani helpottaisi. :/
Mietin kuitenkin tuota sanontaa. Mitä tuskaa tuo kaikki vapaus, huolettomuus ja vastuuttomuus herättää muka itsevalittuna? Ei näe lasten kouluun lähtöä tai vaikka konfirmaatiota, mutta ajatus siitä ettei myöskään valvo oksennustautisten kanssa ja ole ovella vastassa, kun poliisit tuo ensikännien jäljiltä teinin kotiin tai ylipäätään kokoajan elä tätä arkea isolla A:lla. Mitä kamalaa siinä on kenellekään sen valinneelle? Konkreettisesti? Pidempiaikaisesti kuin ohikiitävinä haikeina ajatuksina? Itse en vaihtaisi tätä mihinkään, kaikesta huolimatta.
