Sit on liian kiintynyt lemmikkiin, ja liian vähän kiintynyt ihmisiin.
)Totta se on tuokin.
Sit pitää hommata muuta ajateltavaa. Eläin ei oo ihminen eikä koko loppuelämän suremisen arvoinen.
Mielestäni lemmikin kuolema on huomattavasti rankempi asia kuin ihmissuhteen päätös.
Ei eläin ole yhtä arvokas kuin ihminen. Ei mua oo poliisikuulusteluihin passitettu kun oon vahingossa ajanu jonkun oravan yli.
Jokaisen subjektiivinen oikeus omiin tunteisiin on hyvä asia, mut se on usein mennyt terveen järjen edelle.
Niin. Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät meinaa vielä vuosienkaan jälkeen päästä entisestä kumppanistaan selville vesille.
No se kumppani on sentään ollu ihminen...sais tässä itkeä silmät päästään kaikkien päälleajamieni sammakoiden, lintujen, kissan, oravan ja käärmeiden takia, plus ne lemmikit jotka on jouduttu viemään piikille. Eihän täs muuta joutaisikaan.
Perheenjäsen se lemmikkikin on. Mitä merkitystä perheenjäsenen lajilla on?
Ai. No homma kaikille eläimillesi sotut, vie ne neuvolaan ja kouluun, hommaa niille harrastukset ja käykää vaikka leffassa.
Tuskin kumppanisikaan on sinulle sukua, vai oletteko niitä ihmisiä, joiden motto on "mitä serkumpi, sen herkumpi".
Argumentit alkaa sulla olla vähissä.
Eli mielestäsi perheenjäsen voi olla ainoastaan silloin kun siitä on väestörekisterissä mustaa valkoisella. Asia selvä.
Mä olen tässä kohtaa vierailijan kanssa samaa mieltä...on ihmisiä joiden kuolemaa en ole surrut läheskään niin paljon kuin surin entistä koiraa ja kissaani. Syitähän ihmisillä voi olla monia miksi näin on. Hankala on esim. surra sellaisen lähiomaisen kuolemaa hirveästi joka on vaikkapa pahoinpidellyt ihmistä lapsena..kun sitten samainen ihminen menettää lemmikkinsä joka on ollut uskollisena siinä rinnalla sen 15 vuotta, eikä kertaakaan ole tehnyt mitään pahaa on menetyksen tuska aivan toista luokkaa.Sit on liian kiintynyt lemmikkiin, ja liian vähän kiintynyt ihmisiin.
(Jatkan tätä Majurin tylyä linjaa.
Voi äly.
Mä ymmärrän sen jos joku eläin menee ihmisen edelle tunteissa. Olen sanonut että vaikken tykkää että kaupungissa ois kissoja, niin soisin lemmikkejä vaikka yksinäisille vanhuksille, yksinäisille lapsille jne. Lemmikki voi joskus pelastaa jopa itsemurhalta.
...ja tähän liittyy mun suosikki vuodesta toiseen eli Eila-mummo.Mä ymmärrän sen jos joku eläin menee ihmisen edelle tunteissa. Olen sanonut että vaikken tykkää että kaupungissa ois kissoja, niin soisin lemmikkejä vaikka yksinäisille vanhuksille, yksinäisille lapsille jne. Lemmikki voi joskus pelastaa jopa itsemurhalta.
Mutta aina niistä asetelmista pitäis pyrkiä siihen että ne ihmissuhteet ois syvempiä. Jos sulla se lähiomainen olisi ollut ihana ja välittävä, niin olisiko se mennyt lemmikin edelle? Ehkä?
Eli jos jossain on joku vanhus joka tukeutuu kissaansa niin ok, mut sille vanhukselle pitää tuoda niin merkityksellisiä ihmissuhteita että kissa jää lemmikin asteelle. Eli lapsenlapset käymään ja kattomaan mummelia.
Mutt eihän tässä oo kyse mistään lemmikki vs omainen kilpailusta...siis siitä kumpaa kohtaan tunteet ovat syvemmät. Kun tunteilleenhan ei mahda mitään ja tottakai sitä lähiomaistaan suree, varsinkin jos on kyse ihmisestä joka on eläessään ollut nimenomaan läheinen, ei pelkkä sukulaisuus riitä...ja jos aletaan vastakkainasettelemaan ihmiset vs elä'imet niin mä vähän luulen että esim. kovin monet eivät surreet Hitlerin kuolemaa juutalaisten keskuudessa vaikka aatukin oli ihminen teoistaan huolimatta sensijaan surivat jonkun eläimen kuolemaa enemmän.Mä ymmärrän sen jos joku eläin menee ihmisen edelle tunteissa. Olen sanonut että vaikken tykkää että kaupungissa ois kissoja, niin soisin lemmikkejä vaikka yksinäisille vanhuksille, yksinäisille lapsille jne. Lemmikki voi joskus pelastaa jopa itsemurhalta.
Mutta aina niistä asetelmista pitäis pyrkiä siihen että ne ihmissuhteet ois syvempiä. Jos sulla se lähiomainen olisi ollut ihana ja välittävä, niin olisiko se mennyt lemmikin edelle? Ehkä?
Eli jos jossain on joku vanhus joka tukeutuu kissaansa niin ok, mut sille vanhukselle pitää tuoda niin merkityksellisiä ihmissuhteita että kissa jää lemmikin asteelle. Eli lapsenlapset käymään ja kattomaan mummelia.
Mutta edelleen, jos Hitler olisi ollut joku rakastettu hyväntekijä, niin häntä olisi kaivattu enemmän kuin lemmikkiänsä?Mutt eihän tässä oo kyse mistään lemmikki vs omainen kilpailusta...siis siitä kumpaa kohtaan tunteet ovat syvemmät. Kun tunteilleenhan ei mahda mitään ja tottakai sitä lähiomaistaan suree, varsinkin jos on kyse ihmisestä joka on eläessään ollut nimenomaan läheinen, ei pelkkä sukulaisuus riitä...ja jos aletaan vastakkainasettelemaan ihmiset vs elä'imet niin mä vähän luulen että esim. kovin monet eivät surreet Hitlerin kuolemaa juutalaisten keskuudessa vaikka aatukin oli ihminen teoistaan huolimatta sensijaan surivat jonkun eläimen kuolemaa enemmän.
Aina ei voi olettaa että ihmistä suree enemmän eikä se että suree lemmikkinsä kuolemaa ole vähempiarvoista kuin jonkun ihmisen kuoleman sureminen.
Suru on surua, koskee se sitten eläintä tai ihmistä.
Mä olen muuten itkeä tirauttanut kun löysin tien vierestä auton alle jääneen kuolleen kissan.
Monella vanhuksella ei ole lapsia eikä lapsenlapsia
