Suomi on paapottu pilalle

No jos mun ukko ilmoittais tänään löytäneensä uuden naisen, niin vois olla parempi etten mä huomenna ois itku kurkussa töissä, pilaamassa työpäivää.

Mut jos joku kissa kuolee niin kyllä siitä pitää selvitä.
 
Niin. Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät meinaa vielä vuosienkaan jälkeen päästä entisestä kumppanistaan selville vesille.
No se kumppani on sentään ollu ihminen...sais tässä itkeä silmät päästään kaikkien päälleajamieni sammakoiden, lintujen, kissan, oravan ja käärmeiden takia, plus ne lemmikit jotka on jouduttu viemään piikille. Eihän täs muuta joutaisikaan.
 
Perheenjäsen se lemmikkikin on. Mitä merkitystä perheenjäsenen lajilla on?
Ai. No homma kaikille eläimillesi sotut, vie ne neuvolaan ja kouluun, hommaa niille harrastukset ja käykää vaikka leffassa.
Meillä on kissa, mut ei se oo meille sukua. Se katti piut paut välittää Terttu-mummosta ja siitä että Veikko-isosetä kuoli sodassa.

Se tajuaa
-ruuan
-pskomisen
-lämpimän makuupaikan
-saalistamisen
-sen että koirat on tyhmiä
-hiiret maistuu hyvälle verrattuna kaupan raksuihin
-että omistajat on mukavia ja pitää hänestä huolta.

Jos luen sille meidän sukukronikkaa tai sanon "haluaisitko tulla Mirkku-serkun synttäreille" se katsoo mua haavi auki.
 
Tuskin kumppanisikaan on sinulle sukua, vai oletteko niitä ihmisiä, joiden motto on "mitä serkumpi, sen herkumpi".
Argumentit alkaa sulla olla vähissä.
Joo, olen lapsilleni sukua. Jos huomasit, puhuin neuvolasta sun muista.
Ja olen miehelleni sukua avioliiton kautta ja mulla on hänen sukunimensä.
Mut meidän kissaa ei nimetä joksikin "Misse Virtaseksi" ja liitetä sukupuuhun.
 
Argumentit alkaa sulla olla vähissä.
Joo, olen lapsilleni sukua. Jos huomasit, puhuin neuvolasta sun muista.
Ja olen miehelleni sukua avioliiton kautta ja mulla on hänen sukunimensä.
Mut meidän kissaa ei nimetä joksikin "Misse Virtaseksi" ja liitetä sukupuuhun.
Eli mielestäsi perheenjäsen voi olla ainoastaan silloin kun siitä on väestörekisterissä mustaa valkoisella. Asia selvä.
 
Sit on liian kiintynyt lemmikkiin, ja liian vähän kiintynyt ihmisiin.

(Jatkan tätä Majurin tylyä linjaa. :rolleyes:)
Mä olen tässä kohtaa vierailijan kanssa samaa mieltä...on ihmisiä joiden kuolemaa en ole surrut läheskään niin paljon kuin surin entistä koiraa ja kissaani. Syitähän ihmisillä voi olla monia miksi näin on. Hankala on esim. surra sellaisen lähiomaisen kuolemaa hirveästi joka on vaikkapa pahoinpidellyt ihmistä lapsena..kun sitten samainen ihminen menettää lemmikkinsä joka on ollut uskollisena siinä rinnalla sen 15 vuotta, eikä kertaakaan ole tehnyt mitään pahaa on menetyksen tuska aivan toista luokkaa.
 
  • Tykkää
Reactions: Tepadj
Mä olen tässä kohtaa vierailijan kanssa samaa mieltä...on ihmisiä joiden kuolemaa en ole surrut läheskään niin paljon kuin surin entistä koiraa ja kissaani. Syitähän ihmisillä voi olla monia miksi näin on. Hankala on esim. surra sellaisen lähiomaisen kuolemaa hirveästi joka on vaikkapa pahoinpidellyt ihmistä lapsena..kun sitten samainen ihminen menettää lemmikkinsä joka on ollut uskollisena siinä rinnalla sen 15 vuotta, eikä kertaakaan ole tehnyt mitään pahaa on menetyksen tuska aivan toista luokkaa.
Mä ymmärrän sen jos joku eläin menee ihmisen edelle tunteissa. Olen sanonut että vaikken tykkää että kaupungissa ois kissoja, niin soisin lemmikkejä vaikka yksinäisille vanhuksille, yksinäisille lapsille jne. Lemmikki voi joskus pelastaa jopa itsemurhalta.

Mutta aina niistä asetelmista pitäis pyrkiä siihen että ne ihmissuhteet ois syvempiä. Jos sulla se lähiomainen olisi ollut ihana ja välittävä, niin olisiko se mennyt lemmikin edelle? Ehkä?

Eli jos jossain on joku vanhus joka tukeutuu kissaansa niin ok, mut sille vanhukselle pitää tuoda niin merkityksellisiä ihmissuhteita että kissa jää lemmikin asteelle. Eli lapsenlapset käymään ja kattomaan mummelia. (y)
 
Mä ymmärrän sen jos joku eläin menee ihmisen edelle tunteissa. Olen sanonut että vaikken tykkää että kaupungissa ois kissoja, niin soisin lemmikkejä vaikka yksinäisille vanhuksille, yksinäisille lapsille jne. Lemmikki voi joskus pelastaa jopa itsemurhalta.

Mutta aina niistä asetelmista pitäis pyrkiä siihen että ne ihmissuhteet ois syvempiä. Jos sulla se lähiomainen olisi ollut ihana ja välittävä, niin olisiko se mennyt lemmikin edelle? Ehkä?

Eli jos jossain on joku vanhus joka tukeutuu kissaansa niin ok, mut sille vanhukselle pitää tuoda niin merkityksellisiä ihmissuhteita että kissa jää lemmikin asteelle. Eli lapsenlapset käymään ja kattomaan mummelia. (y)
...ja tähän liittyy mun suosikki vuodesta toiseen eli Eila-mummo. (y)

 
Mä ymmärrän sen jos joku eläin menee ihmisen edelle tunteissa. Olen sanonut että vaikken tykkää että kaupungissa ois kissoja, niin soisin lemmikkejä vaikka yksinäisille vanhuksille, yksinäisille lapsille jne. Lemmikki voi joskus pelastaa jopa itsemurhalta.

Mutta aina niistä asetelmista pitäis pyrkiä siihen että ne ihmissuhteet ois syvempiä. Jos sulla se lähiomainen olisi ollut ihana ja välittävä, niin olisiko se mennyt lemmikin edelle? Ehkä?

Eli jos jossain on joku vanhus joka tukeutuu kissaansa niin ok, mut sille vanhukselle pitää tuoda niin merkityksellisiä ihmissuhteita että kissa jää lemmikin asteelle. Eli lapsenlapset käymään ja kattomaan mummelia. (y)
Mutt eihän tässä oo kyse mistään lemmikki vs omainen kilpailusta...siis siitä kumpaa kohtaan tunteet ovat syvemmät. Kun tunteilleenhan ei mahda mitään ja tottakai sitä lähiomaistaan suree, varsinkin jos on kyse ihmisestä joka on eläessään ollut nimenomaan läheinen, ei pelkkä sukulaisuus riitä...ja jos aletaan vastakkainasettelemaan ihmiset vs elä'imet niin mä vähän luulen että esim. kovin monet eivät surreet Hitlerin kuolemaa juutalaisten keskuudessa vaikka aatukin oli ihminen teoistaan huolimatta sensijaan surivat jonkun eläimen kuolemaa enemmän.

Aina ei voi olettaa että ihmistä suree enemmän eikä se että suree lemmikkinsä kuolemaa ole vähempiarvoista kuin jonkun ihmisen kuoleman sureminen.

Suru on surua, koskee se sitten eläintä tai ihmistä.

Mä olen muuten itkeä tirauttanut kun löysin tien vierestä auton alle jääneen kuolleen kissan.

Monella vanhuksella ei ole lapsia eikä lapsenlapsia :)
 
Mutt eihän tässä oo kyse mistään lemmikki vs omainen kilpailusta...siis siitä kumpaa kohtaan tunteet ovat syvemmät. Kun tunteilleenhan ei mahda mitään ja tottakai sitä lähiomaistaan suree, varsinkin jos on kyse ihmisestä joka on eläessään ollut nimenomaan läheinen, ei pelkkä sukulaisuus riitä...ja jos aletaan vastakkainasettelemaan ihmiset vs elä'imet niin mä vähän luulen että esim. kovin monet eivät surreet Hitlerin kuolemaa juutalaisten keskuudessa vaikka aatukin oli ihminen teoistaan huolimatta sensijaan surivat jonkun eläimen kuolemaa enemmän.

Aina ei voi olettaa että ihmistä suree enemmän eikä se että suree lemmikkinsä kuolemaa ole vähempiarvoista kuin jonkun ihmisen kuoleman sureminen.

Suru on surua, koskee se sitten eläintä tai ihmistä.

Mä olen muuten itkeä tirauttanut kun löysin tien vierestä auton alle jääneen kuolleen kissan.

Monella vanhuksella ei ole lapsia eikä lapsenlapsia :)
Mutta edelleen, jos Hitler olisi ollut joku rakastettu hyväntekijä, niin häntä olisi kaivattu enemmän kuin lemmikkiänsä?
Mä luulen että moni -vähintään kokoomuslaiset-tirauttaa muutaman kyyneleen Sauli Niinistölle tämän kuoltua eikä Lennu-koiralle, koska Sauli on tykätty mies, vaikka Lennuakin sympatiseerataan.

No, mä menin siihen mainitsemaasi ihminen-eläin-kilpailuun, mutta siis ihana ihminen peittoaa aina ihanan lemmikin, ja veikkaan että ihmiset räytyy enemmän ihanan ihmisen kuoltua, kuin vaikka ihanan koiran.

Tai jos mulla olisi menneisyydestä joku läheinen ihminen joka olis kuollu, ja mä silti itkisin jonkun Mustin perään enemmän, niin kysyisin itseltäni että onko mussa joku vika...

No sit jos lähdetään ihan subjektiivisuuden tielle niin joku voi kaivata menneisyydestä vaikka romutettua Volvo Amazoniaan enemmän kuin kuolleita ihmisiä - mut siinäkin on sit jotain häikkää...:)
 

Yhteistyössä