Suru123
Hei. Olen 7-vuotiaan pojan äiti ja uskon lapseni olevan masentunut. Ajatus heräsi todenteolla kun luin oireita ja huomasin pitkään kestäneen huoleni pojasta olevan hyvin kuvaava masentuneeseen lapseen.
Elämässämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Lapsi on muuttanut 2 vuoden sisällä 2 kertaa eri paikkakunnalle, jättäen kaverit ja aloittaen alusta. Isä on lähtenyt reissutöihin toukokuussa ja käy kotona 2-8 viikon välein, säännöllisyyttä ei ole ja saattaa olla 8 viikkoa pois ja tulla kotiin 1-2 vuorokaudeksi ja lähteä taas. Olimme ennen tiivis tavallinen perhe ja isällä ja pojalla oli omat jutut joita en ole pystynyt korvaamaan. Kesän muuttomme jälkeen kavereita on tullut, mutta poika sanoo usein kuinka kaipaa entisiä ja miksi he eivät vain voisi olla täällä. Koti on vaihtunut puolet pienempään. Pikkusisko syntyi 2,5 v sitten ja lapsilla oli omat huoneet, nyt jakavat yhteisen huoneen ja sisko nukkuu levottomasti, poikamme sanoo usein ettei pysty yöllä nukkumaan ja haluaa oman huoneen. Olen ottanut siskoa viereeni kun on levoton ja esim huutaa yöllä unissaan. Poikamme joutuu koville siitäkin syystä, että jää usein huomiossa paitsioon kun pienempää pitää auttaa jne enemmän. Olen tehnyt kaikkeni että jakaisin huomion tasaisesti, mutta isää minusta ei ole korvaamaan.
Tässä kuvaan nyt poikani elämää ja olemista, kertokaa onko huoleni aiheellinen: Poika on muuttunut viimevuodesta paljon (luulin ekaluokkalaisen uhmakkuudeksi alkuun), vetäytyy pelaamaan pleikkaria tai puhelinta, kun rajoitetaan ei tee mitään järkevää, poika on kokoajan vihainen ja kiukkuinen, huutaa ettei jaksa kuunnella pikkusiskoa enää ja käskee tätä olemaan hiljaa, jos ei tottele, poika saattaa alkaa itkemään, poika yrittää jatkuvasti tehdä siskolle pientä kiusaa...kampata, puristaa naamaa, ottaa tärkeitä tavaroita ja heittelee ilmassa ettei sisko yletä, kun komennan hän lopettaa mutta ylenkatsoo minua ja huutaa no sooooriiii tai jooojooo, ei leiki yksin tai siskon kanssa koskaan, kavereiden kanssa kyllä, ei lähde minnekään jos pyydän, ei kirjastoon, kauppaan, ulos, sanoo kaiken olevan niin tylsää, haluaa nähdä kavereita aina kun mahdollista, ei viihdy kotona ilman tekemistä, sanoo että tämä koti on tylsä ja haluaa täältä pois, sanoo että minun ja siskon kanssa on tylsää (vaikka teemme kokoajan jotain, ja pyydän poikaa aina mukaan, pulkkamäkeen, muistipeleihin, muovailemaan, askartelemaan, leipomaan, mutta ei halua tehdä niistä mitään), inttää minulle vastaan, sanoo ite oot, ihan sama, ei kiinnosta, joojoo, mitä sit...kiroilee (yrittää, mutta uskoo hetken kun kiellän), ilmeilee, on levoton, ei osaa rauhoittua, ei osaa leikkiä, itkee että olen aina pikkusiskon kanssa enkä hänen vaikka joka ikinen päivä saa myös omaa aikaa kun pyydän valitsemaan mitä tehtäis, ei halua tehdä silti silloin mitään, pyydän aina meidän kanssa touhuamaan, ei halua tulla, käy harrastuksissa mielellään, on aina ollut erittäin sosiaalinen, iloinen ja älykäs, ollut ylpeä omista kyvyistään, nyt on yhä sosiaalinen, luokan ilopilleri, mutta myös se "ääliö" joka kiskoo pipoja päästä jne mutta aina asettuu heikoimpien puolella ja tunnistaa oikean ja väärin...yliyrittää heittämällä "ääliöhauskuuttaja" vaiheen päälle, mutta ei ole koskaan kiusaaja tai heidän puolella, tunnistaa rajan, kotona ei ole iloinen, eikä puuhakas, uppoutuu usein pelien maailmaan vaikkei olisi edes pelannut..mutta kuvittelee maailman ja kertoo hahmoista sitä ja tätä, ylpeys omista taidoista on kadonnut, kesän lopulla sanoi ekan kerran että on ihan surkea, ryttää koulupapereita vaikka on luokan paras lukija, kirjoittaja ja matemaattisesti erittäin lahjakas (open kertomaa, jonka itsekin tiesin), nyt syksyn mittaan väheksyminen lisääntynyt, puhuu itsestään huonona päivittäin jossain yhteydessä, sanoo ettei osaa, en mä kuitenkaan osaa, mä taas pilaan kaiken, olen huono, huoleni nousi todenteolla kun pyysin tässä viikolla pientä askaretta tehtäväksi, ei halunnut ja alkoi itkun kanssa tehdä, epäonnistui ja sai kamalan raivarin, heitti kaikki tavarat, itki ja huusi hysteerisenä, yritin ottaa syliin ja työnsi mut pois, huusi vain itkun seasta että "olen huono, en osaa mitään" , eilen kun sanoin hänelle, kuten jokainen päivä, että rakastan häntä, poika vastasi että etkä rakasta kyllä minä sen tiedän. Kun kysyin miksi hänestä tuntuu siltä hän sanoi vaan että no ei oikeesti, mutta tänään sanoi taas saman "etkä rakasta, et edes tykkää, ei kukaan tykkää" :'( uniongelmia on myös, tulee viereen, herää 7.00 ja saa unen 22-23 aikaan. Pyörii sadun jälkeen 30-45min.
Tuossa pähkinänkuoressa. En varmasti ole aiheetta huolissani. :'( Olen yrittänyt jättää kaiken negatiivisen huomion, olen yrittänyt olla ylipositiivinen, olen antanut aikaa, halaan, pidän lähellä, rakastan, olen yrittänyt tiukentaa kuria, löysätä sitä, olen pakottanut, ollut pakottamatta, silti tuntuu että päivät ovat yhtä pahaa oloa pojalla ja en ymmärrä miten juuri nyt joulunpyhinä oivalsin voisiko poika olla oikeasti masentunut!? Kaikki ei ole hyvin, sen tiedän... Miten tästä eteenpäin? tuntuu että en osaa tätä juttua nyt ja miksi tässä kävi näin, olen ollut mielestäni aina enemmän äiti kuin moni muu tässä maailmassa ja sen ovat mieheni ja ystävänikin sanoneet. En ymmärrä miten auttaa tuota lasta äitinä ja saada hänet taas omaksi iloiseksi osaksi perhettämme.
Elämässämme on tapahtunut paljon suuria asioita. Lapsi on muuttanut 2 vuoden sisällä 2 kertaa eri paikkakunnalle, jättäen kaverit ja aloittaen alusta. Isä on lähtenyt reissutöihin toukokuussa ja käy kotona 2-8 viikon välein, säännöllisyyttä ei ole ja saattaa olla 8 viikkoa pois ja tulla kotiin 1-2 vuorokaudeksi ja lähteä taas. Olimme ennen tiivis tavallinen perhe ja isällä ja pojalla oli omat jutut joita en ole pystynyt korvaamaan. Kesän muuttomme jälkeen kavereita on tullut, mutta poika sanoo usein kuinka kaipaa entisiä ja miksi he eivät vain voisi olla täällä. Koti on vaihtunut puolet pienempään. Pikkusisko syntyi 2,5 v sitten ja lapsilla oli omat huoneet, nyt jakavat yhteisen huoneen ja sisko nukkuu levottomasti, poikamme sanoo usein ettei pysty yöllä nukkumaan ja haluaa oman huoneen. Olen ottanut siskoa viereeni kun on levoton ja esim huutaa yöllä unissaan. Poikamme joutuu koville siitäkin syystä, että jää usein huomiossa paitsioon kun pienempää pitää auttaa jne enemmän. Olen tehnyt kaikkeni että jakaisin huomion tasaisesti, mutta isää minusta ei ole korvaamaan.
Tässä kuvaan nyt poikani elämää ja olemista, kertokaa onko huoleni aiheellinen: Poika on muuttunut viimevuodesta paljon (luulin ekaluokkalaisen uhmakkuudeksi alkuun), vetäytyy pelaamaan pleikkaria tai puhelinta, kun rajoitetaan ei tee mitään järkevää, poika on kokoajan vihainen ja kiukkuinen, huutaa ettei jaksa kuunnella pikkusiskoa enää ja käskee tätä olemaan hiljaa, jos ei tottele, poika saattaa alkaa itkemään, poika yrittää jatkuvasti tehdä siskolle pientä kiusaa...kampata, puristaa naamaa, ottaa tärkeitä tavaroita ja heittelee ilmassa ettei sisko yletä, kun komennan hän lopettaa mutta ylenkatsoo minua ja huutaa no sooooriiii tai jooojooo, ei leiki yksin tai siskon kanssa koskaan, kavereiden kanssa kyllä, ei lähde minnekään jos pyydän, ei kirjastoon, kauppaan, ulos, sanoo kaiken olevan niin tylsää, haluaa nähdä kavereita aina kun mahdollista, ei viihdy kotona ilman tekemistä, sanoo että tämä koti on tylsä ja haluaa täältä pois, sanoo että minun ja siskon kanssa on tylsää (vaikka teemme kokoajan jotain, ja pyydän poikaa aina mukaan, pulkkamäkeen, muistipeleihin, muovailemaan, askartelemaan, leipomaan, mutta ei halua tehdä niistä mitään), inttää minulle vastaan, sanoo ite oot, ihan sama, ei kiinnosta, joojoo, mitä sit...kiroilee (yrittää, mutta uskoo hetken kun kiellän), ilmeilee, on levoton, ei osaa rauhoittua, ei osaa leikkiä, itkee että olen aina pikkusiskon kanssa enkä hänen vaikka joka ikinen päivä saa myös omaa aikaa kun pyydän valitsemaan mitä tehtäis, ei halua tehdä silti silloin mitään, pyydän aina meidän kanssa touhuamaan, ei halua tulla, käy harrastuksissa mielellään, on aina ollut erittäin sosiaalinen, iloinen ja älykäs, ollut ylpeä omista kyvyistään, nyt on yhä sosiaalinen, luokan ilopilleri, mutta myös se "ääliö" joka kiskoo pipoja päästä jne mutta aina asettuu heikoimpien puolella ja tunnistaa oikean ja väärin...yliyrittää heittämällä "ääliöhauskuuttaja" vaiheen päälle, mutta ei ole koskaan kiusaaja tai heidän puolella, tunnistaa rajan, kotona ei ole iloinen, eikä puuhakas, uppoutuu usein pelien maailmaan vaikkei olisi edes pelannut..mutta kuvittelee maailman ja kertoo hahmoista sitä ja tätä, ylpeys omista taidoista on kadonnut, kesän lopulla sanoi ekan kerran että on ihan surkea, ryttää koulupapereita vaikka on luokan paras lukija, kirjoittaja ja matemaattisesti erittäin lahjakas (open kertomaa, jonka itsekin tiesin), nyt syksyn mittaan väheksyminen lisääntynyt, puhuu itsestään huonona päivittäin jossain yhteydessä, sanoo ettei osaa, en mä kuitenkaan osaa, mä taas pilaan kaiken, olen huono, huoleni nousi todenteolla kun pyysin tässä viikolla pientä askaretta tehtäväksi, ei halunnut ja alkoi itkun kanssa tehdä, epäonnistui ja sai kamalan raivarin, heitti kaikki tavarat, itki ja huusi hysteerisenä, yritin ottaa syliin ja työnsi mut pois, huusi vain itkun seasta että "olen huono, en osaa mitään" , eilen kun sanoin hänelle, kuten jokainen päivä, että rakastan häntä, poika vastasi että etkä rakasta kyllä minä sen tiedän. Kun kysyin miksi hänestä tuntuu siltä hän sanoi vaan että no ei oikeesti, mutta tänään sanoi taas saman "etkä rakasta, et edes tykkää, ei kukaan tykkää" :'( uniongelmia on myös, tulee viereen, herää 7.00 ja saa unen 22-23 aikaan. Pyörii sadun jälkeen 30-45min.
Tuossa pähkinänkuoressa. En varmasti ole aiheetta huolissani. :'( Olen yrittänyt jättää kaiken negatiivisen huomion, olen yrittänyt olla ylipositiivinen, olen antanut aikaa, halaan, pidän lähellä, rakastan, olen yrittänyt tiukentaa kuria, löysätä sitä, olen pakottanut, ollut pakottamatta, silti tuntuu että päivät ovat yhtä pahaa oloa pojalla ja en ymmärrä miten juuri nyt joulunpyhinä oivalsin voisiko poika olla oikeasti masentunut!? Kaikki ei ole hyvin, sen tiedän... Miten tästä eteenpäin? tuntuu että en osaa tätä juttua nyt ja miksi tässä kävi näin, olen ollut mielestäni aina enemmän äiti kuin moni muu tässä maailmassa ja sen ovat mieheni ja ystävänikin sanoneet. En ymmärrä miten auttaa tuota lasta äitinä ja saada hänet taas omaksi iloiseksi osaksi perhettämme.