Umpikujassa parisuhteessa,mitä tekisitte tilanteessani???

Olemme pian 30 vuotta lähenevä pari, takana muutama vuosi hyvää,hauskaa ja kunnioittavaa suhdetta takana. Asuttukkin jo reilu vuosi yhdessä. Ongelmana on perheenperustaminen. Minä haluaisin kovasti ja oon siitä ajoittain miestäni muistutellut ainakin 6kk. Olen turhautunut, mies myös. Tilanne mennyt todella ahdistavaksi kun mies on tyytyväinen tällähetkellä tähän tilanteeseen eli ilman lapsia. Lapsia kyllä haluaa tulevaisuudessa,sen hän tietää mut ei tällähetkellä halua puhua asiasta. Olen ilmeisesti ajanut hänet nurkkaan tässä asiassa. Itselläni kova vauvakuume ettei oikein muuta pysty miettimäänkään meidän suhdetta ajatellen. Meillä on omistusasunto,työpaikat ja hyvä pohja parisuhteessa. Ei riidellä mistään. Ainoa ongelma on siis tää et mies ei tunnu millään haluavan lapsia nyt ja puhua niistä nyt. Olen miettinyt jos muuttaisi hetkeksi pois jotta tilanne laukeais jollaintavalla. Koen jotenkin vääryyttä siitä,että olen ollut hyvä nainen miehelleni ja hän ei voi itselleni tärkeimmässä asiassa joustaa. Itselle jousto tuntuis niin typerältä, koska lähenen tosiaan sitä 30. Olen antanut hänelle vaihtoehtoja esim. Syksyyn tai Talveen,mutta hänen vastaus on vain et ei osaa sanoa aikarajaa ja aikaraja ei ainakaan auta häntä kasvamaan koko asiaan. Tilanne on umpikujassa ja molempia ahdistaa tää. Samaan aikaan erittäin hyvä ja riidaton suhde ois puntarilla. Sekin olisi vääryys ja suuri hinta laittaa likoon tämän vuoksi. Olen puhunut positiivisia asioita perheenperustamisesta,mutta mieheni on harkitseva,fiksu ja tekee asiat kuitenkin omien tuntemuksien mukaan,ei siis meidän parisuhteen tai minun vuokseni.

 

Mun mielestä annat miehelle liian vähän aikaa tuossa asiassa. Jos parisuhde on muuten hyvä, sopisin että asiasta keskustellaan puolen vuoden kuluttua uudelleen. Miehelle tulisi selväksi että haluat lapsia tässä parisuhteessa ja että joku aikaraja siinä vaiheessa sovitaan milloin lapsia hankitaan tai jos ei hankita niin siitäkin keskustellaan.

Tilannehan on sikäli epäreilu etät mies voi muuttaa mielensä vaikka 20 vuoden kuluttua ja tulla isäksi mutta sulla on nyt noin 10v aikaa lasten hankinnalle.

Sinuna sopisin sen aikarajan jonka jälkeen asiasta keskustellana vakavasti ja miettisin oletko valmis jättämään tuon suhteen kokonaan jos mies ei lasten hankintaan suostu. Haluatko lapsia jonkun toisen kanssa vai lapsettoman parisuhteen tämän miehen kanssa? Sekin vaihtoehto on otettava tosissaan ettei uutta hyvää parisuhdetta välttämättä löydy.

Mutta se jos muistutat asiasta jatkuvasti ei todennäköisesti lisää miehen kiinnostusta asiaan, eikä vastentahtoisesti ketään pitäisi pakottaa vanhemmuuteen.

 

Anteeksi kysymykseni, mutta haluatko tuon miehen? Vai kenties vaan sen vauvan?

Kuulostaa kovasti siltä että vauva on nyt ykkönen. Mies - no on ok mies, josta mielestäsi isäksi. Mutta kun tuo ei nyt taida riittää perusteeksi hankkia sitä YHTEISTÄ lasta. Se tahto tulee lähteä molemmista. Ja miehesi ei selkeästi asiaan ole valmis... Se että ei riidellä, ei ole hyvän parisuhteen merkki. Anteeksi pyydän tuotakin kommenttia.

 

Palaa asiaan vaikka loppuvuodesta ja jos mies ei ole muuttanut mieltään niin ota sitten aikalisä parisuhteestanne. Anna ukon nyt totutella ajatukseen rauhassa.

 

Kiitos ajatuksista. Olen tehnyt selväksi miehelleni että lapsetonta elämää en halua elää ja mieheni kyllä lapsia haluaa. Tää ajankohta molempien toiveesta vaan sotii. Mulla on huoli siitä, että mies siirtää sitä asiaa niin pitkään et mun on pakko erota. Juuri tämän vuoksi kun hän ei tiedä millon haluaa. Meillä on käynyt vauvavieraitakin kylässä ja hän osaa olla niiden kans, mutta lasten sitovuus ja elämänmuutos pelottaa häntä. Hänellä vain yhdellä ystävällä on lapsia ja minulla taas useammalla. Toki lapsettomiakin vielä on joiden kanssa sitten käydä illanvietoissa jne.
Tuntuu siltä, että jos näin hyvä suhde heitetään hukkaan niin en halua enää uutta suhdetta vaan hankin lapsen vaikka inseminaatiolla yksin. Niin palava halu on kokea se äitiys ja se varmaan miestä stressaakin. En muista millon ois ollu näin umpikujassa.

 

Siis meillä ei riidellä tai olla sotatantereella toisia vastaan vaan ratkotaan asiat puhumalla ja toista kunnioittamalla. Sitä tarkoitin. Ainut asia mistä nyt väännetään on perheenperustaminen.

 

Vauvakuume on tosi vahva tunne. Eikä sitä edes aina tiedä,,alkaako vauvoja heti tulla.,se voi olla,pitkä,prosessi. Toisaalta sulla on nyt selvästi hiillostus päällä. Mutta mun mielestä pitäisi pystyä puhumaan. En tykkää jos joku aihe ahdistaa toista niin, ettei siitä voi oman puolisonsa kanssa puhumaan. Kyllä hänen pitäisi pystyä kuuntelemaan, ottamaan vastaan sun suru ja ajatukset. Ja kertomaan omista tunteistaan. Sunkin pitää hyväksyä, että keskustelun sisältö on tämä - ei päätös kyllä tai ei tai 6 kk päästä.

 

Sanotaan, että kaikella on aikansa ja paikkansa.

Nyt mun mielestä kannattaisi ottaa sitä aikaa . Olet jo hyvän tovin tehnyt miehellesi varsin selväksi mitä sinä haluat, ja hän varmasti sen ymmärtää ilman sen kummempia toistoja asiasta tai korostuksia. Anna hänelle nyt sitten sitä aikaa sulatella asiaa sinne syksyyn tai talveen, mitkä itse laitoit takarajaksi. Keskustele silloin asiasta miehesi kanssa, mikäli tarvitsee- voihan olla että asiat loksahtavat paikoillensa ilman sen kummempia erikseen sovittuja miettimissessioita.

Sulla on aikaa vielä paljon, teillä molemmilla on, joten vaikka vauvakuumeilu osaa olla ihanankamalaa, niin - älä anna sen raastaa välejänne. Keskittykää toisiinne ja yhteiselämäänne, löytäkää sen rentous ja helppous ja vain olkaa .

 

Olen itse elänyt samanlaisen vaiheen, tosin me olimme mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta ja minä olisin halunnut lapsia jo 20-vuotiaana, sain sitten ensimmäisen lapsen 34 vuotiaana ja toisen 36 vuotiaana. Pitkään odotin mutta en suotta, hyvä näin. Mieheni on nyt hyvä isä lapsilleen. Matkustelimme paljon ennen lapsia ja nautimme siitä nyt sitten elämme lasten ehdoilla ja nautimme siitä. En tunne itseäni vanhaksi vanhemmaksi.
Mutta muistan hyvin kuinka joskus oli raskasta kun olisin niin halunnut lapsia, mutta halusin myös mieheni ja sain molemmat.

 

Sitä on tunteiden kans jotenki noidankehässä. Vaikka päättäisin olla ottamatta asiaa esille(kokeiltu on) , mut sitäki kestää sen päivän pari. Ehkä pitäis koittaa enemmän. Hyvien kokemuksen kautta ilman toiselle luomia paineita toki asiat voi muuttuakkin positiivisesti, mut just se huoli ja stressi et entä jos miehen ajatukset ei muutukkaan. Se, että odottaako turhaan ja onko turhaan hyvä ihminen sille toiselle jos se toinen ei sittenkään lämpene ja ota vastuuta tästä asiasta. Eihän elämää voi liiaksi suunnitellakkaan,mutta samaan aikaan taas elämässä pitäis saada unelmia toteutettua. Luulen,että tää on jotain 30 kriisiä, kun pian täyttää ja se et pitäis olla lapsia ja naimisissa ja se punainen tupa valmiina jo. Se vaan on se tunne et jotain puuttuu ja sitä niin kipeästi kaipaa. Tuntemuksille kun ei mitään voi ja siks ärsyttääki ku mies ei ainakaan voi samaistua näihin voiskin!

 

Apua, siis oikeestiko oot puol vuotta jankannut miehelles samaa asiaa harvasen päivä vaikka ootte vasta vuoden asuneet yhdessä? Anna nyt hyvä ihminen miehes olla rauhassa, ei ihme ettei hän halua enää ees asiasta puhua. Mun mielestä miehes on vaan järkevä, pitäisi ensin oppia elämään pariskuntana yhteisen katon alla, tottua toisiinsa ja tapoihinne, ja sitten vasta muutaman vuoden yhteiselon jälkeen alkaa miettimään niitä lapsia. Tolleen niitä yksinhuoltajia just tehdään, että toiseen kunnolla tutustumatta aletaan pukkaamaan vauvoja, ja sit muutaman vuoden päästä erotaan kun huomataankin ettei yhteiselosta tule mitään. Se että miehesi ei halua vauvoja nyt, hätäillen, ei tarkoita sitä ettei hän halua niitä ollenkaan, vaan sitä että sulla on järkevä ja harkitseva kultakimpale hyppysissäsi. Pidemmän päälle sä ajat miehen karkuun jos jatkuvasti piinaat häntä, uhkailet pois muuttamisella ja muuten painostat tekemään päätöksen. Vauvan hankkiminen pelkän vauvakuumeen takia on hirveän lyhytnäköistä, ja miehellesi varmasti on jo tullut fiilis että hän itsenään ei ole sulle erityinen, vaan että hän on vaan vauvantekokone sun kriiseilyn helpottamista varten. -_-

 

Olisi korkea aika vaihtaa mies kunnolliseen joka pitää lapsista.

 

Hormonien hyrrätessä aikamääreet vähän sekoittuvat. Ymmärrän kyllä että asia on ajankohtainen sinulle, mutta ei se nyt kuitenkaan vielä teillä vuodesta tai kahdesta ole sentään kiinni. Ota asia rauhallisesti ja kiihkoilematta keskusteluun aina aika ajoin. Älä kuitenkaan painosta. Muistuta miestä kahdesta asiasta 1. hän on kertonut haluavansa lapsia joskus ja 2. lapsen tekoon ei ole ikuisesti aikaa. Mielestäni voisit ihan rehellisesti kertoa vähän faktaa naisen anatomiasta ja siitä miten lapsen tekeminen menee teoreettisesti aina vain hankalammaksi. On ehkä hyvä myös kertoa miehellesi, että lapsi ei välttämättä tule heti kun "yrittäminen" alkaa. Sitähän ei tiedä vaikka lasta ei ilman lääkärin apua tule lainkaan ja se hoitoineen voi viedä useita vuosia.

Moni mies ajattelee asioita enemmän järkeillen, kuin tunteella. Vetoa siis nimenomaan siihen järkiajatteluun. Jos olet esim. nyt 29v ja mies haluaa vielä lapsentekoa lykätä pari vuotta. Ok. No sitten sitten sinä olet 31v. Jos lapsi ei tule vuoden yrittämisellä, teidän pitää hakeutua lääkäriin. Silloin olisit jo 32v. Jos lapsettomuushoitohin menisi se kaksi vuotta, alkaisit odottamaan lastasi 34-vuotiaana. Siitä vajaa vuosi lapsen syntymään ja olet noin 35-vuotias. Eli lapsen viettäessä kaks'kymppisiään, olet sinä jo 55-vuotias. Ei voine mieskään sanoa, että aikataulu olisi siis liian tiukka? Tai kysy haluaako hän myös nähdä lapsen kasvavan. Haluaako hän olla eläkkeellä kun lapsi suorittaa ajokorttiaan?

 

Meilläkin auttoi järkeilijää se, että joutui ymmärtämään, että naisen hedelmällisyys lähtee pian laskuun.

Ja annoin hänelle luvan ostaa uuden "turvallisen" auton.

 

Ap, olet suoraan sanottuna fanaattinen ja painostava, enkä yhtään ihmettele että miestä epäilyttää koko hanke. Jos ihan "pari päivää" (!!!) jaksat olla jankkaamatta asiasta, niin käytännössä jankkaat koko v*tun ajan. Puolessa vuodessa olet ehtinyt tuolla tahdilla jankuttaa asiasta jo ehkä sata!!! kertaa. Ja painostat muuttavasi muualle jos mies ei siitä sinua nyt just heti. Mieti nyt hei itsekin.

Jos mies on asiasta epävarma, niin sinä ihan tyrkit häntä tiejyrällä yhä kauemmas. Kukaan ei halua lapsia fanaattisen, painostavan ja pakkomielteisen naisen kanssa jolla ei ole mitään muuta päässä kuin vauvvavauvvavauvvavauvva. Otat nyt sen aikalisän, vähintään puoli vuotta tai vuosi. Sitten vasta otat asian missään määrin esille - ei vihjailuja, ei huokailuja vauvojen perään, ei lastenhuoneen sisustussuunnitelmaa tai nimien miettimistä tai mitään sinne päinkään vihjaavaa. Anna miehen nyt ihan rauhassa muodostaa omaa kantaansa. Sitten vuoden päästä voit kysyä mieheltä aikataulua, että milloin hän on valmis. Jos se aika on sinulle liian kaukana, niin sitten on vakavamman keskustelun paikka. Sitten, kun mies on asiaa ehtinyt IHAN RAUHASSA miettiä.

 

Olet käsittämättömän typerä nainen ja saat minut näkemään punaista. Toivon ettet koskaan saa yhtään lasta ja että miehesi löytää paremman naisen, eikä tuollaista ahdistavaa vitun mulle-kaikki-nyt-heti!!!!!!!-vinkujaa.

 

Jospa mies ei halua sua lastensa äidiksi? Ei vaan saa kerrottua sulle.

Aikaa sulla kyllä ei ole paljoa, mutta painostamalla toiveet ei toteudu.

 

Olen todellakin ollut miehelleni se 'täydellinen' vaimo. Rakastanut aidosti ja huomioinut häntä pienissä arjen asioissa. Olen alun alkaen tehnyt selväksi, että perhe on minulle ykkösasia elämässä ja lapset. Ei siis 'jankutukseni' asiasta ole tullut hänelle yllätyksenä. Se etten voi tunteilleni mitään, ei tee minusta huonompaa naista. Jokaisessa meissä on hyvät ja huonot puolet. Mieheni on sanonut minulle ettei parempaa naista ja lasten äitiä voisi saada. Mutta joo. Ehkä olen liikaa jankuttanut hänelle asioista koska itseäni ahdistaa ja tuntuu et pakko purkaa jotenkin siitä. Toivottavasti asiat selviäis tavalla tai toisella.

 

Siis meillä ei riidellä tai olla sotatantereella toisia vastaan vaan ratkotaan asiat puhumalla ja toista kunnioittamalla. Sitä tarkoitin. Ainut asia mistä nyt väännetään on perheenperustaminen.

Kirjoituksissasi on ristiriitaa. Et mielestäni ole toista kunnioittava ja asioista puhuva, vaan pakkomielteinen tahtosi saada lapsi on nyt mennyt kaiken edelle.

Suomessa vauvoja synnytetään yhä yli 40 vuoden iässä, joten perustelusi iän tuomista esteistä ontuvat. Sinulla ei ole lääketieteellisesti katsoen erityisen suurta huolta biologisen kellosi tikittämisestä. Perustele lisää

Ja koska tahdot jotakin asiaa on aivan oikein, että joudut tekemään työtä sen eteen. Et ole oppinut vielä, ettei se kohtelias ja kunnioittava toiselle puhuminen tarkoita pelkästään suostuttelua. Joskus se tarkoittaa sitä, että joutuu hyväksymään täysin toisen eriävän mielipiteen ja silti yhä kunnioittamaan häntä. Mielestäni sinä kun et menetä yhtään mitään rauhoittumalla ja antamalla asian olla vähän aikaa. Sillä jos pakotat miehesi hyväksymään sinun tahtosi ei se ole vauvaakaan ajatellen maailman paras idea. Jos ei ole täysin toivottu lapsi.

 

Olette kuitenkin vasta kovin nuoria ja vähän yhteiseloa takana. Erilleen muuttaminen voisi olla huono ajatus, jos mies ottaa sen niin että tämä on nyt taas seuraava painostustapa. Miehesi on pohtija ja haluaa elää järjellä niin en suosittele yrittämään muuttaa häntä. Ajattele niin että opit tuntemaan hänet vain paremmin, taitaa olla myöhemminkin ihan samanlainen ja silloinko tiedät koska mielei muuttuu jos muuttuu. Oletko ajatellut että miehesi voi vaikka haluta naimisiin ennen lapsia ja siihenkin menisi aikaa tai on saanut joskus parin vuoden suhteesta siipeensä ja siksi odottaa nyt jotain aikaa, jota ei halua kertoa ettet panosta juuri siihen asti ja sitten kaikki muuttuu.
Monessa tapauksessa pitää paikkansa että jos todella rakastat jotain, päästä irti. Lapsen hankkiminen yksin inseminaatiolla kun vaihtoehto olisi muutama vuosi ja lapsi saisi oman isän on hyvin lapsimaista ja törkeä vaihtoehto lapselle. Myöhemmin kuin tapaisia miehen olisi tämä se joka on isätön, ei isänpäivä korttia, ei jalkapalloilua. Se jättää isot arvet lapseen. En pidä sitä mahdottomana ja kuoleehan noita isiä mutta vartavasten noin... Juu ei.

Paras mitä voit tehdä on alkaa puhumaan tuosta ystävillesi ja miehelle et enään mitään. Hänkin voi alkaa miettiä miksi et enään haluakaan lapsia ja kiinnostua niistä sitä kautta tai sitten on huojentunut.

Se ettei mies sano päivää voi myös olla että se päivä on kohta. Juu kahden vuoden päästä antaa hyvän exitin pariksi vuodeksi, mutta pari kuukautta voi sanottunakin kuulostaa kauhealta mitäs jos ei sitten olekaan varma niin lykkääminen kolmeen kuukauteen on jo 50 prosenttia lisää.

 

Olen todellakin ollut miehelleni se 'täydellinen' vaimo. Rakastanut aidosti ja huomioinut häntä pienissä arjen asioissa. Olen alun alkaen tehnyt selväksi, että perhe on minulle ykkösasia elämässä ja lapset. Ei siis 'jankutukseni' asiasta ole tullut hänelle yllätyksenä. Se etten voi tunteilleni mitään, ei tee minusta huonompaa naista. Jokaisessa meissä on hyvät ja huonot puolet. Mieheni on sanonut minulle ettei parempaa naista ja lasten äitiä voisi saada. Mutta joo. Ehkä olen liikaa jankuttanut hänelle asioista koska itseäni ahdistaa ja tuntuu et pakko purkaa jotenkin siitä. Toivottavasti asiat selviäis tavalla tai toisella.

Voi luoja. Että kun sinä olet "täydellinen vaimo" niin sulla on oikeus jankuttaa ja painostaa??? Ei kuulosta kovin täydelliseltä. Tunteilleen on vaikeampi voida mitään, mutta KÄYTÖKSELLE voi. Ihan turha siis väittää että et voisi olla jankuttamatta. Jos et noin pienessä asiassa hillitse itseäsi, niin miten voisit pärjätä lasten kanssa. Kun lapsen käytös raivostuttaa niin turpaan vaan, ethän "voi tunteillesi mitään ja pakko ne on purkaa johonkin"? Aikuisen pitää voida hillitä käytöstään tunteista riippumatta.

3-kymppiseksi kuulostat todella lapselliselta (sic), ja olisi kyllä paikallaan kasvaa vähän ja opetella omia rajoja. Se, että sinulla on jokin halu ei mitenkään oikeuta sinua kohtelemaan jotakuta toista paskasti. Sinulla ei ole oikeutta levittää pahaa mieltäsi toisiin, ja yrittää pakottaa toiset tekemään mielesi mukaisesti. Muillakin on oikeus mielipiteeseen ja omiin ajatuksiin ja tunteisiin ilman että sinä olet koko ajan siinä jankkaamassa kuinka niiden pitäisi muuttua.

 

Siis toi on niin perseestä kun mies tekee valintansa ja päätöksensä vain itseään eikä lainkaan parisuhdetta ajatellen, eikä tule mielen viereenkään ottaa puolisoa huomioon ollenkaan, ja puoliso sitten sopeutuu jos sopeutuu ja joutuu taipumaan uskomattomiin kompromisseihin miehen minä-jyrä-minä-asenten vuoksi. Mies puhuu ja ajattelee kaiken minä-muodossa. Kohta sitä huomaa tempautuneensa johonkin missä on odottajan asema eikä paljoa sanavaltaa. Mies sitten ihmettelee tai on ihmettelevinään silmät pyöreänä että mitäh, meillähän menee ihan hyvin mitä sää nyt tollai, sää vaan kuvittelet ja ylireagoit. Tai sitten vaikenee ja hyvällä tuurilla karkaa koko tilanteesta.

V*u. Eipä muuta, moi.

 

Kaikista miehistä ei ole isäksi -milloinkaan!

 

Nyt malttia asiaan kuten moni onkin sinua jo neuvonut. Sinulla on vielä hyvin aikaa saada lapsia. Minulla myös mies joka haluaa ajatella tärkeitä asioita rauhassa ja tehdä itselleen sen ajatustyön että on valmis näin isoihin asioihin.

Itse ehdottelin lapsen hankintaa ja mies sitä mietti rauhassa pari vuotta, kunnes itse otti asian puheeksi. Silloin hän oli myös valmis eikä vain minä. No ensimmäisen lapsen syntymiseen menikin tästä vielä toiset kaksi vuotta. Aina kun lapsia ei tule vain hankkimalla...

Nyt olen itse 36 ja meillä on 3 ja 1 vuotiaat lapset. Yhdessä on oltu 10 vuotta. En parempaa miestä pysty kuvittelemaan itselleni ja lapsilleni isäksi. Onneksi annoin hänelle aikaa tulla kypsäksi isäajatukselle!!!!

 

Naisen oikeus haluta lasta NYT on suurempi kuin miehen oikeus olla haluamatta sitä ihan juuri heti? Aivan käsittämätöntä, toivottavasti pitää päänsä, eikä alistu painostukseen sen enempää kuin nämä naiset kuvittelevat jäävänsä miehensä vallan alle.

Sitäpaitsi, jos olet täydellinen puoliso, niin onko siinä jotain niin erikoista, että miehesi haluaa viettää aikaa SINUN kanssasi ennen perheen perustamista, joka on sitten luonnollisesti loppu kahdenkeskiselle onnelle ja rauhalle. Se ei meinaa mitään, että mies haluaa SINUT, mutta sinä vain haluat lapsen ja se mies on sivuseikka. Miehelläkö ei ole oikeutta ahdistua siitä, että sinä et haluakaan häntä niin paljoa ja varmasti tietää miten lapsenteko sysäisi häntä vielä enemmän syrjään. Eihän kukaan tieten tahtoen halua ryhtyä mihinkään, mikä todennäköisesti tulee pilaamaan tai huonontamaan oikein loistavaa nykytilannetta. Homma olisi varmasti aivan eri jos mieskin kokisi teidän olevan ihan eri tavalla tiimi ja omistautuneita toisillenne ja olisi varma, että ei jää sivustakatsojan asemaan omassa elämässään ja perheessään, mitä rakkauselämään tulee.

Minulla on täydellinen puoliso ja en halua ollenkaan lapsia sotkemaan onneani ja onneamme. Huonomman kanssa asia olisi eri kun sitä rakkautta ja onnea joutuisi hakemaan sitten sitä kautta. Kenties mies ajattelee samalla tavalla?